Tämä on hyvä artikkeli.

Olivia de Havilland

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Olivia de Havilland
Olivia de Havilland 1940
Olivia de Havilland 1940
Henkilötiedot
Koko nimi Olivia Mary de Havilland
Syntynyt1. heinäkuuta 1916
Tokio, Japani
Kuollut26. heinäkuuta 2020 (104 vuotta)
Pariisi, Ranska
Ammatti näyttelijä
Puoliso Marcus Goodrich
(vih. 1946; ero. 1953)

Pierre Galante
(vih. 1955; ero. 1979)
Lapset 2
Sukulaiset Joan Fontaine (sisko)
Näyttelijä
Aktiivisena 1935–1988
Merkittävät roolit
Palkinnot
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
www.oliviadehavilland.net
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas

Olivia Mary de Havilland (1. heinäkuuta 1916 Tokio, Japani26. heinäkuuta 2020 Pariisi, Ranska) oli brittiläis-yhdys­valtalainen kahdesti Oscar-palkittu näyttelijä. Hän oli viimeinen elossa ollut Hollywoodin kulta-ajan filmi­tähti ja yksi aikansa johtavia nais­tähtiä. Hänen tunnetuin elo­kuvansa oli Tuulen viemää (1939), jossa hän näytteli yhtä pää­osista, Melanie Hamilton Wilkesiä.

De Havillandin ura kesti 53 vuotta, vuodesta 1935 vuoteen 1988. Hän esiintyi kaikkiaan 48 koko­illan elo­kuvassa ja kolmessa Broadway-näytelmässä. De Havilland sai urallaan viisi Oscar-ehdokkuutta, ja hän voitti kaksi parhaan nais­pää­osan palkintoa. Ensimmäisen Oscarin hän sai vuonna 1946 elokuvasta Kuolematon rakkaus ja toisen 1949 elo­kuvasta Perijätär. Uransa loppupuolella hän näytteli enimmäkseen televisiossa. De Havilland on saanut elo­kuva­urastaan tähden Hollywood Walk of Famelle.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olivia de Havilland syntyi Tokiossa brittiläisten vanhempien esikois­tyttärenä. Hänen isänsä oli asian­ajaja Walter de Havilland ja äiti näyttelijä Lilian Fontaine (o.s. Ruse). He olivat avioituneet vuonna 1914.[1] De Havillandin sisko oli häntä 15 kuukautta nuorempi Joan Fontaine, josta tuli myös kuuluisa näyttelijä. Tytöt olivat syntymä­oikeutenaan Britannian kansalaisia.[2] Olivian syntyessä hänen isänsä toimi englannin kielen professorina Tokion keisarillisessa yli­opistossa. Vanhempien avio­liitto kärsi Walterin uskottomuudesta, ja Lilian päätti palata tyttärineen takaisin Britanniaan vuonna 1919. Joanin sairastumisen vuoksi matka päättyi Kaliforniaan, jossa perhe asettui Saratogan kylään noin 80 kilo­metrin päähän San Franciscosta.[3]

Sisarusten isä jätti lopulta perheen, palasi Japaniin ja avioitui talouden­hoitajansa kanssa.[4] Lilian jäi lapsineen Kaliforniaan. Molemmat tytöt kasvatettiin taiteellisiksi, ja heidän äitinsä opetti heille näyttämö­taiteen alkeita. Olivia kävi lapsena baletti- ja pianotunneilla.[5] Koulunsa hän kävi Saratoga Grammar Schoolissa, josta hän jatkoi Los Gatos High Schooliin. Hän oli hyvä oppilas ja menestyi luku­aineiden lisäksi niin koulu­näytelmissä kuin urheilussakin. Hän debytoi vuonna 1933 paikallisen harrastaja­teatterin näyttämöllä Liisa Ihmemaassa -näytelmän nimi­osassa, ja kesällä 1934 hän sai Puckin roolin Shakespearen Kesäyön unelmassa. Olivia esiintyi niin ikään koulu­näytelmissä Hannu ja Kerttu ja Venetsian kauppias.[6][7]

Olivia de Havilland vuonna 1933 Liisan roolissa Liisan seikkailut ihmemaassa -näytelmässä, joka oli hänen ensimmäinen teatteri­roolinsa.

Siskosten äiti Lilian avioitui George Fontainen kanssa vuonna 1925. Isä­puolen ankara asenne näyttelemistä kohtaan sai Olivian lähtemään kotoa lopullisesti. Hän muutti perhe­tuttavan luo ja näytteli koulussaan Elizabeth Bennetin roolin Jane Austenin romaanin Ylpeys ja ennakkoluulo näyttämö­sovituksessa.[7]

Olivia valmistui high schoolista 18-vuotiaana vuonna 1934. Erinäisten sattumien kautta hänelle tarjottiin Hermian roolia Kesäyön unelmassa, jonka ensi-ilta oli Hollywood Bowlissa. Kyseessä oli de Havillandin ensimmäinen rooli ammattilais­teatterissa. Näytelmän maineikas ohjaaja Max Reinhardt tarjosi Olivialle samaa roolia myös elo­kuva­sovituksesta, jonka hän ohjaisi Warner Bros. -yhtiölle. Tuolloin opettajan uraa suunnitellut Olivia empi aluksi, sillä hänet oli hyväksytty Oaklandin Mills Collegeen, mutta suostui lopulta viisi­vuotiseen sopimukseen Warner Brosin kanssa.[8]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Epookkielokuvien tähti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

De Havilland aloitti elo­kuva­näyttelijän uransa Warner Bros. -studion alaisuudessa vuonna 1935. Hänen aloitus­palkkansa oli 200 dollaria viikossa, ja hänen ensimmäinen roolinsa oli jo teatteri­lavalta tuttu Hermia Kesäyön unelman elo­kuva­sovituksessa. De Havilland opetteli filmi­näyttelemisen tekniikkaa ja sai rooli­suorituksestaan kiittävää palautetta. Seuraavaksi hän näytteli mies­päähenkilön ihastuksen kohdetta kahdessa komediaelokuvassa. Vaikka de Havilland tyypiteltiin usein juuri viehättäväksi sankarittareksi, hän ei itse pitänyt sen tyyppisistä rooleista.[9]

De Havillandilla oli seuraavaksi naispääosa historiallisessa puku­draamassa Kapteeni Blood (1935). Hänen vasta­näyttelijänään oli aiemmin statistina toiminut Errol Flynn. De Havilland näytteli läpi­murto­roolissaan vahvatahtoista Arabellaa ja sopi hyvin osaan elegantin ja aristo­kraattisen olemuksensa vuoksi. Flynnin ja de Havillandin välinen kemia valko­kankaalla sekä heidän kunnioituksensa toisiaan kohtaan toimivat pohjana heidän yhteis­työlleen vielä seitsemässä elo­kuvassa. Kapteeni Blood oli de Havillandin ensimmäinen todellinen menestys­elo­kuva, joka sai neljä Oscar-ehdokkuutta.[10][11]

Vuonna 1936 de Havillandilla oli naispääosat kahdessa epookki­draamassa: Seikkailija – Anthony Adverse vasta­näyttelijänään Fredric March ja Ne 600 urhoollista, joka oli de Havillandin ja Flynnin toinen yhteis­elo­kuva. Ensin mainittu sai kaikkiaan kuusi Oscar-ehdokkuutta, muun muassa parhaan elo­kuvan kategoriassa. De Havilland näytteli viatonta tyttöä, josta tarinan kuluessa tulee menestynyt ooppera­tähti Mademoiselle Georges. Kriitikot suhtautuivat kaksi­jakoisesti hänen rooli­suoritukseensa.[12] Elokuvan Ne 600 urhoollista ohjasi Kapteeni Bloodin ohjannut Michael Curtiz. Krimin sotaan ajoittuvasta elo­kuvasta tuli yleisö­menestys.[13] Samana vuonna de Havilland neuvotteli itselleen palkan­korotuksen ja seitsen­vuotiseksi pidennetyn sopimuksen Warnerin kanssa.[14]

Epookki­elokuvien jälkeen seurasi kolme komediaa: Kevättä ilmassa, Jälkeen puoliyön ja Suuri Garrick, jotka ilmestyivät 1937. De Havilland teki näissä elokuvissa tyypilliset kiltin ja rakastuvan tytön roolit, ja arvostelijat kehuivat hänen suorituksiaan.[15] Seuraavana vuonna ilmestyi Curtizin ohjaama Kulta­kuumeen ajoilta, joka oli de Havillandin ensimmäinen Technicolor-elo­kuva. Tähti­pari de Havillandin ja Flynnin suurin yhteinen menestys­elo­kuva sai ensi-iltansa touko­kuussa 1938. Sen kuvaukset oli aloitettu syys­kuussa 1937 ja saatu päätökseen tammi­kuuhun mennessä. Epookki­elo­kuvassa Robin Hoodin seikkailut de Havilland näytteli Marian-neitoa, joka on yhtä lailla kaunis kuin älykäskin. Elo­kuva nosti de Havillandin tähti­asemaa, mutta ei tuonut hänelle haastavampia rooleja Warner Brosilla.[16] Hänen seuraavat osansa olivat pinnallisia rikkaita tyttöjä kahdessa komediassa, joiden ensi-ilta oli vuonna 1938.[17] De Havilland oli kuitenkin väsynyt esittämään persoonattomina pitämiään ingénue-rooleja ja toivoi haasteellisempia tehtäviä.[18]

Huippuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olivia de Havilland elo­kuvassa Tuulen viemää (1939).

Vuosi 1939 oli de Havillandin elo­kuva­uran käänne­kohta. Hän näytteli tuolloin ensimmäisessä western-elo­kuvassaan Lännen valloittajat, jälleen Errol Flynniä vastaan, mutta itse rooli oli hänelle pettymys. Osa oli melko rajallinen ja toisti mies­pää­henkilön ”ihastuksen kohde” -tyypitelmää.[19] Tuottaja David O. Selznick halusi lainata de Havillandia Metro-Goldwyn-Mayerin tekeillä olevaan epookki­elo­kuvaan Tuulen viemää (1939). De Havilland oli lukenut romaanin ja kiinnostunut Melanien hahmosta. Hän halusi ottaa roolin vastaan, sillä näki siinä mahdollisuuden ”elävään tulkintaan”.[20] Warner Brosin johtaja Jack L. Warner ei olisi halunnut lainata tähteään kilpailijalle, mutta hänen vaimonsa Anne sai hänet muuttamaan mieltään.[21] De Havilland näytteli Victor Flemingin ohjaamassa Tuulen viemää -elo­kuvassa Melanie Hamiltonia, rakastavaa ja myötä­tuntoista naista, joka uhkui sisäistä vahvuutta. The New York Times -lehti piti de Havillandin rooli­suoritusta ”luonne­tulkinnan helmenä”.[22] Roolistaan hän sai parhaan nais­sivu­osan Oscar-ehdokkuuden. De Havillandin lisäksi elokuvan pää­osissa olivat Clark Gable, Vivien Leigh ja Leslie Howard. Tuulen viemää sai aikanaan kymmenen Oscaria ja on edelleen kaikkien aikojen tuottoisimpia elo­kuvia.[23]

Saatuaan Tuulen viemää -elo­kuvan kuvaukset päätökseen de Havilland palasi Warnerille kuvaamaan historiallista draama­elo­kuvaa Elisabeth ja Essex (1939), jonka pää­osissa olivat Bette Davis ja Errol Flynn. De Havilland näytteli Davisin esittämän kuningatar Elisabet I:n kamari­neitoa. 1940-luvun alussa de Havilland hyllytettiin Warner Brosilta, sillä hän ei enää hyväksynyt studion tarjoamia käsi­kirjoituksia. Kaikkiaan hän oli hyllytettynä studiostaan kaksi kertaa. De Havilland teki kuitenkin kuudennen yhteis­elo­kuvansa Flynnin kanssa, western-seikkailun Santa Fen sankari, joka oli vuoden 1940 katsotuimpia elo­kuvia.[24] De Havilland ei päässyt elo­kuvan ensi-iltaan tulehtuneen umpi­lisäkkeen vuoksi.[25] Vuonna 1941 hän esiintyi kolmessa menestys­elo­kuvassa. Niistä ensimmäinen oli romanttinen komedia Kilpakosijat juhlimassa. De Havilland teki nais­pää­osan myös elo­kuvassa Yö on liian lyhyt. Hänelle rooli tavallisena pikku­kaupungin opettajana oli erilainen ja mieluisa. Warnerin studio lainasi hänet Paramount Picturesille elo­kuvaa varten. De Havillandin ja Flynnin kahdeksas ja viimeinen yhteis­elo­kuva oli epookki He kuolivat saappaat jalassa (1941), joka oli Warner Brosin sen vuoden toiseksi suurin yleisö­menestys.[26]

Vuonna 1942 de Havilland teki kaksi elokuvaa. Romanttisessa komediassa Sydämet harhateillä hän näytteli Henry Fondan kanssa. Elo­kuva oli arvostelu- ja yleisö­menestys. John Hustonin ohjaama Tässä meidän elämässämme kertoi sisaruksista, joiden elämä tuhoutuu toisen siskon vihan ja kateuden takia. De Havillandin siskoa näytteli Bette Davis. Kuvausten aikana de Havillandin ja Hustonin välille syntyi rakkaus­suhde.[27] De Havilland ja hänen siskonsa Joan Fontaine olivat kumpikin parhaan nais­näyttelijän Oscar-ehdokkaana vuonna 1942. De Havilland oli ehdolla elo­kuvasta Yö on liian lyhyt. Palkinto annettiin kuitenkin Fontainelle elo­kuvasta Vaarallisia valheita (1941). Oscar-kilpailu toi tiettävästi paljon pahaa verta sisarten välille.[28]

Sotavuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailman­sodan vuosina de Havilland osallistui monenlaisiin sota­ponnistuksiin. Touko­kuussa 1942 hän myi valtion sota­obligaatioita Hollywood Victory Caravan -kiertueella. Vuonna 1943 hän lähti USO-järjestön kiertueelle Oseanian saari­valtioihin, joissa hän tapasi haavoittuneita sotilaita ja vieraili jopa eristettyjen saarten etu­rintamilla.[29] Saarille matkustettiin huono­kuntoisella lento­koneella, ja de Havilland joutui keuhkokuumeen takia viettämään muutaman päivän kenttä­sairaalassa. De Havilland vieraili myös Hollywoodin sotilas­kanttiinissa sekä sota­sairaaloiden psykiatrisilla osastoilla ympäri Yhdys­valtoja.[30]

Yksi de Havillandin viimeisistä rooleista Warnerilla oli romanttisessa komediassa Rakkaus piileskelee (1943). Hän esitti eurooppalaista prinsessaa, joka etsii itselleen avio­miestä Yhdys­valloista. De Havilland piti sitä yhtenä harvoista ”kunnollisista” rooleista, joita oli Warnerilta saanut. Kriitikot kehuivat hänen suoritustaan, ja elo­kuva oli lippu­kassa­menestys.[31]

Vuonna 1943 de Havillandin seitsen­vuotinen sopimus Warnerin kanssa päättyi. Studio kuitenkin lisäsi sopimukseen vielä puoli vuotta, eli sen ajan­jakson jonka de Havilland oli ollut hyllytettynä. Tuohon aikaan Kalifornian laki oletetusti salli, että sopimus­näyttelijä voitiin hyllyttää studiosta työstä kieltäytyessä ja tauko voitiin lisätä sopimuksen voimassa­olo­aikaan. Laki­miehensä neuvosta de Havilland vei asian oikeuteen ja nosti elo­kuussa 1943 syytteen Warner Brosia vastaan. Kalifornian työ­lain­säädännön pykälän 2855 perusteella sopimus ei voinut sitoa häntä voimassa­olo­ajan yli. Kalifornian hovi­oikeus oli de Havillandin puolella, mutta Warner Bros. valitti asiasta. De Havilland voitti jutun noin vuoden kestäneen oikeus­kiistan jälkeen, ja studion oli vapautettava hänet alaisuudestaan.[32][33] Samalla kaikkiin elo­kuva-alan sopimuksiin otettiin käytännöksi niiden sovitun pituuden noudattaminen. Kyseinen käytäntö tunnetaan De Havillandin lakina.[34] Voitokkaan oikeusjutun jälkeen de Havilland ei tehnyt elo­kuvia lähes kahteen vuoteen, sillä hän oli joutunut elo­kuva­yhtiöiden mustalle listalle.[32]

De Havilland sai Yhdys­valtain kansalaisuuden marras­kuussa 1941.[35]

Uusi sopimus ja palkitut roolit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olivia de Havilland saa Oscar-palkinnon parhaasta nais­pää­osasta vuonna 1947.

Kesällä 1945 de Havilland allekirjoitti uuden sopimuksen Paramount Picturesin kanssa ja alkoi kuvata elo­kuvaa Kuolematon rakkaus (1946).[36] Hän esitti nais­pää­osassa naimatonta äitiä, joka antaa lapsensa adoptioon ja yrittää koko loppu­elämänsä ajan perua päätöksensä. Elo­kuvassa de Havilland sai näyteltäväkseen ”kokonaisen” roolin; hän tulkitsi Jody Norrisia eri ikä­vaiheissa, nuorena ja viattomana tyttönä sekä keski-ikäisenä, yritykselleen omistautuvana liike­naisena. Roolia varten de Havilland opiskeli stanislavskilaista näyttelemis­metodia. Hän voitti vuonna 1947 roolistaan ensimmäisen Oscar-palkintonsa.[37]

De Havillandin toinen merkittävä elokuva vuodelta 1946 oli psykologinen trilleri Pimeä peili. Hän teki siinä erittäin haastavan kaksois­roolin kaksosina, joista toinen on normaali ja toinen psykoottinen. De Havilland sai suorituksestaan kiittävät arviot, mutta itse elo­kuva ei vakuuttanut kriitikoita.[38] Vuonna 1948 de Havilland teki yhden uransa vaikeimmista rooleista elo­kuvassa Käärmeenpesä. Se oli realistinen kuvaus mieli­sairaaloiden karuista olosuhteista. De Havilland näytteli Virginia Cunninghamia, joka joutuu parantolaan saatuaan hermo­romahduksen. Hän valmistautui rooliinsa huolellisesti; hän tapasi psykiatreja ja tutustui mieli­sairaala­potilaiden arkeen.[39] De Havilland oli tästä roolista kolmannen kerran Oscar-ehdokkaana ja voitti New York Film Critics Circle -palkinnon. Hän sai myös parhaan nais­näyttelijän Volpi Cup -palkinnon Venetsian elo­kuva­juhlilla.[40]

De Havilland ja Montgomery Clift näyttelivät vuonna 1949 pää­rooleja William Wylerin ohjaamassa historiallisessa draamassa Perijätär. De Havilland tulkitsi nuorta, ujoa tyttöä, josta tarinan kuluessa kasvaa varautunut aikuinen nainen.[41] Hän sai näyttelijän­työstään jälleen ylistävää palautetta ja voitti muun muassa parhaan nais­pää­osan Golden Globen sekä toisen Oscarinsa.[42] Esikois­poikansa syntymän jälkeen de Havilland piti taukoa ja muutti vuonna 1950 New Yorkiin perheensä kanssa.[43] Tuolloin hän kieltäytyi Blanche DuBois’n roolista elo­kuvassa Viettelyksen vaunu (1951). Osan sai Vivien Leigh, joka palkittiin Oscarilla suorituksestaan.[44]

New Yorkissa de Havilland debytoi Broadwaylla Shakespearen klassikko­näytelmässä Romeo ja Julia. Kriitikoiden mielestä 35-vuotias de Havilland oli Julian osaan liian vanha. Näytelmä menestyi heikosti ja lopetettiin jo 45 näytöksen jälkeen. Seuraavaksi de Havilland otti vastaan pää­osan George Bernard Shaw’n komediassa Candida, jonka ensi-ilta oli Broadwaylla huhti­kuussa 1952. Noin kolmen­kymmenen näytöksen jälkeen hän lähti pitkälle kiertueelle, jolla näytelmää esitettiin 323 kertaa usein loppuun­myydyille katsomoille. Candida sai kriitikoilta risti­riitaisen vastaan­oton, mutta de Havilland sai myönteistä palautetta roolistaan.[43] Suurten ura­saavutusten ohessa de Havillandin ja hänen ensimmäisen avio­miehensä, Marcus Goodrichin liitto oli alkanut rakoilla. Vuonna 1952 de Havilland haki eroa, joka tuli voimaan seuraavana vuonna.[45]

Elämä Pariisissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

De Havilland tapasi Cannesin elo­kuva­juhlilla vuonna 1953 ranskalaisen toimittajan Pierre Galanten, ja he avioituivat 1955. Uuden liiton myötä de Havilland muutti Pariisiin, jossa hän asui 65 vuotta. Hän matkusteli yhä paljon töiden perässä, vaikkei enää palannutkaan entiseen työ­tahtiinsa. De Havilland palasi valko­kankaalle Espanjan kuninkaallisista kertovassa elo­kuvassa Luostarin vanki (1955), joka kuvattiin pää­osin Segoviassa. Elokuvan heikkouksia olivat liian mutkikas juoni ja liiallinen dia­logi. De Havilland esiintyi 1950-luvun jälki­puoliskolla kaikkiaan viidessä elo­kuvassa, joista useimmat olivat kehnoja.[46] Poikkeus oli vuonna 1958 ensi-iltaan tullut lämmin­henkinen western Ylpeä kapinallinen, jossa de Havilland näytteli jälleen Michael Curtizin ohjauksessa. Elo­kuva sai kiittävän vastaan­oton niin yleisöltä kuin kriitikoiltakin.[47]

De Havilland teki 1960-luvun parhaisiin kuuluvan rooli­suorituksensa elo­kuvassa Kohtaus Firenzessä (1962), joka sai erinomaiset arvostelut.[48] Vuoden 1962 alussa de Havilland matkusti New Yorkiin esiintyäkseen kolmannessa Broadway-näytelmässään A Gift of Time, jossa hän teki suuren roolin Henry Fondan esittämän kuolevan miehen vaimona. Näytelmää esitettiin 90 kertaa, ja lehdet ylistivät de Havillandin tunteikasta rooli­työtä. Niin ikään 1962 ilmestyi de Havillandin bestseller-kirja Every Frenchman Has One, jossa hän kuvailee kepeästi ja viihdyttävästi sopeutumistaan ranskalaiseen elämän­tapaan.[49] Kirjan ensimmäinen painos myytiin loppuun jo ennen sen julkaisua.[50]

Myöhempi ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

De Havilland teki vuonna 1964 viimeiset pää­roolinsa valko­kankaalla kahdessa trillerissä. Näistä ensimmäinen oli Robert Aldrichin ohjaama Murha asuu sydämessä, johon de Havilland suostui vasta­hakoisesti Joan Crawfordin jätettyä projektin. Hänen rooli­hahmonsa oli julma juonittelija, mutta saman vuoden Kiikissä-elo­kuvassa hän puolestaan näytteli uhria. Murha asuu sydämessä sai pää­osin myönteisen vastaan­oton ja seitsemän Oscar-ehdokkuutta. De Havillandin vasta­näyttelijänä oli hänen läheinen ystävänsä Bette Davis. Hänen hillitty esiintymisensä oli sopiva vasta­paino Davisin kiivaudelle.[51]

Ikääntyvien Hollywood-tähtien oli 1960-luvulla vaikea enää saada filmirooleja, minkä de Havilland sai myös kokea. Elo­kuva­töiden hiipuessa hän sai rooli­tehtäviä televisiosta. Hänen ensimmäinen projektinsa uudessa mediassa oli vuoden 1966 televisio­näytelmä Noon Wine. Traaginen näytelmä sekä de Havillandin suoritus saivat hyvän vastaan­oton.[52]

1970-luvulla de Havillandin filmi­roolit kutistuivat sivu­osiksi ja cameo-esiintymisiksi. Eräs hänen viimeisiä valko­kangas­roolejaan oli rikkaan, uhka­peliä rakastavan Emily Livingstonin osa katastrofi­elo­kuvassa Kaappaus Bermudan kolmiossa (1977), jossa hän näytteli pää­osaa esittäneen Jack Lemmonin rinnalla. Televisiossa de Havilland ja Henry Fonda työskentelivät vielä kerran yhdessä kaksi­osaisessa vuoden 1979 minisarjassa Juuret – Seuraavat suku­polvet. Samana vuonna hän teki viimeisen roolinsa valko­kankaalla elo­kuvassa Viides muskettisoturi.[53] De Havilland aloitti puhe­kiertueen, joka sijoittui eri kaupunkeihin Yhdys­valloissa. De Havilland muisteli puheissaan elämäänsä ja näyttelijän­uraansa sekä muuttoaan New Yorkista Pariisiin, tai ”Tähtien kaupungista Valon kaupunkiin”, kuten hän itse asian ilmaisi.[54]

1980-luvulla de Havilland esiintyi muun muassa Agatha Christien romaaniin perustuvassa televisio­elo­kuvassa Murder Is Easy (1982) sekä mini­sarjassa North and South, Book II (1986). Hän näytteli myös keisarinna Maria Fjodorovnaa televisio­elo­kuvassa Anastasia (1986), ja palkittiin rooli­suorituksestaan Golden Globella. De Havillandin viimeiseksi rooliksi jäi Bessie-täti vuoden 1988 televisio­elo­kuvassa Vuosi­sadan rakkaus­tarina, johon hän päätti puoli vuosi­sataa kestäneen näyttelijän­uransa.[55]

Eläkevuodet ja muistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olivia de Havilland ja George W. Bush National Medal of Arts -palkinnon­jako­tilaisuudessa vuonna 2008.

Elo­kuva­uran jälkeen de Havilland eli hiljais­eloa Pariisissa, mutta esiintyi silloin tällöin julkisuudessa vielä eläkkeelläkin. Hän esitteli voittajat vuoden 2003 Oscar-gaalassa, ja sai yleisöltä seisovat aplodit. De Havilland oli 1990-luvulta alkaen mukana Tuulen viemään uusinta­ensi-illoissa.[56] Vuonna 2006 hän teki 90-vuotis­päivänsä kunniaksi esiintymisen Yhdysvaltain elokuva-akatemiassa. Vuonna 2008 presidentti George W. Bush myönsi de Havillandille National Medal of Arts -taide­mitalin.[57]

Syys­kuussa 2010 de Havilland sai Ranskassa Kunnialegioonan kunnia­merkin. Seuraavana vuonna hän osallistui César-palkinto­gaalaan. 1. heinä­kuuta 2016 de Havilland juhli sata­vuotis­päiväänsä.[58] Kesä­kuussa 2017 kuningatar Elisabet II aateloi hänet Brittiläisen imperiumin ritari­kunnan arvo­nimellä, kaksi viikkoa ennen hänen 101. syntymä­päiväänsä.[57]

De Havilland kuoli 104-vuotiaana kotonaan Pariisissa 26. heinä­kuuta 2020.[59] Hänen hautajaisensa pidettiin 2. elo­kuuta, minkä jälkeen hänet tuhkattiin Père-Lachaisen hautausmaan krematoriossa. De Havillandin uurna on haudattu suku­hautaan Guernseyn saarelle.[60]

Palkinnot ja tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakkaussuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olivia de Havilland ja Errol Flynn olivat aikanaan yksi Hollywoodin suosituimmista tähti­pareista ja tekivät yhdessä kahdeksan elo­kuvaa. Yksityis­elämässä he eivät kuitenkaan olleet romanttisessa suhteessa, vaikka olivatkin rakastuneita. De Havilland muisteli myöhemmin Flynnillä olleen häneen ”syvä vaikutus”. Flynn oli vuonna 1937 tunnustanut rakkautensa de Havillandiin heidän tanssiessaan los­angelesilaisen Ambassador Hotelin yö­kerhossa. De Havilland ei kuitenkaan halunnut aloittaa suhdetta, sillä Flynn ei ollut ottanut virallista avio­eroa puolisostaan Lili Damitasta. Myöhemmin samana vuonna Flynn palasi yhteen vaimonsa kanssa, eikä de Havillandin ja Flynnin välille koskaan syntynyt rakkaus­suhdetta.[61]

Vuonna 1938 de Havilland seurusteli jonkin aikaa miljardööri Howard Hughesin kanssa.[62] Joulukuussa 1939 hän alkoi seurustella näyttelijä James Stewartin kanssa, kun tämä kuljetti hänet Tuulen viemään ensi-iltaan New Yorkissa.[63] Suhde päättyi vuonna 1941, kun de Havillandin ja ohjaaja John Hustonin välille syntyi romanssi Tässä meidän elämässämme -elo­kuvan kuvauksissa.[64]

Avioliitot ja perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olivia de Havilland toisen aviomiehensä Pierre Galanten ja vastasyntyneen tyttärensä Gisèlen kanssa vuonna 1956.

De Havillandin ensimmäinen avio­mies oli Yhdysvaltain laivaston upseeri ja kirjailija Marcus Goodrich, joka oli häntä 18 vuotta vanhempi. He avioituivat 26. elo­kuuta 1946. Goodrichin epä­vakaa luonne rasitti liittoa, joka päättyi eroon 1953.[65][66] De Havilland synnytti parin esikois­pojan Benjaminin 27. syys­kuuta 1949.[67] Benjamin sairasti Hodgkinin lymfoomaa ja kuoli vuonna 1991 lymfooma­hoidoista tulleisiin komplikaatioihin. Hän oli kuollessaan 42-vuotias. Marcus Goodrich kuoli kolme viikkoa poikansa jälkeen 93-vuotiaana.[68][69]

De Havilland avioitui toisen kerran ranskalaisen Paris Match -lehden pää­toimittajan Pierre Galanten kanssa 2. huhti­kuuta 1955. Paris­kunnan tytär Gisèle syntyi 18. heinä­kuuta 1956. Perhe muutti kolmi­kerroksiseen Pariisin Bois de Boulogne -puiston helmassa sijainneeseen taloon. De Havilland ja Galante erosivat vuonna 1962, mutta asuivat vielä kuusi vuotta saman katon alla ja kasvattivat tytärtään yhdessä. He ottivat virallisen avio­eron vasta 1979, mutta pysyivät läheisinä eron jälkeenkin. De Havilland oli entisen miehensä vierellä hänen viime hetkinään ennen kuolemaansa keuhkosyöpään vuonna 1998.[70]

Sisarussuhde[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

De Havillandin suhde sisareensa Joan Fontaineen oli aina vaikea. Fontaine keksi lapsena sisarelleen lempinimen ”Livvie”, mutta tästä huolimatta sisarilla oli riitaisat välit jo lapsuudessa. Fontaine on kuvaillut sisar­suhdetta avoimesti oma­elämä­kerrassaan No Bed of Roses (1978). Hänen mukaansa de Havilland ei pitänyt siitä, että oli edes saanut pikku­siskon. Kun de Havillandista tuli tunnettu näyttelijä, Fontaine tunsi jäävänsä sisarensa varjoon. Kun hänelle tarjottiin elo­kuva­sopimusta, siskosten äiti Lilian sanoi Warner Bros. -yhtiötä ”Olivian studioksi” ja ettei Fontaine saisi käyttää elo­kuvissa suku­nimeä de Havilland.[71] Kun Fontaine oli vuonna 1942 voittanut parhaan nais­pää­osan Oscar-palkinnon ennen sisartaan, de Havilland oli tiettävästi reagoinut asiaan armollisesti.[72] Toisen lähteen mukaan tästä oli alkanut todellinen julkinen vihan­pito siskosten välillä.[57]

Sisarten välit kiristyivät vuonna 1946 entisestään, kun Fontaine puhui toimittajalle kielteisesti de Havillandin silloisesta avio­miehestä, Marcus Goodrichistä. De Havilland loukkaantui tästä niin, ettei puhunut sisarelleen viiteen vuoteen. Kun hän voitti Oscar-palkinnon vuonna 1947, hän ei ottanut vastaan Fontainen onnitteluja gaalassa. De Havilland alkoi pitää taas yhteyttä Fontaineen avio­eronsa jälkeen 1953. He viettivät perheineen yhteisen joulun vuonna 1961.[28] Fontainen sanojen mukaan lopullinen väli­rikko tuli Lilian-äidin muisto­tilaisuudessa 1975. Hän väitti, ettei de Havilland ollut ilmoittanut hänelle heidän äitinsä kuolemasta hänen näyttämö­kiertueensa aikana – todellisuudessa de Havilland oli lähettänyt sähkeen, mutta se tavoitti Fontainen vasta kaksi viikkoa myöhemmin.[73]

Fontaine totesi eräässä haastattelussa: ”Minä menin naimisiin ensin, voitin Oscarin ennen Oliviaa ja jos minä kuolen ensin, hän tulee epäilemättä olemaan raivoissaan, koska päihitin hänet!”.[74] Siskosten vihan­pito päättyi Fontainen kuolemaan 96-vuotiaana 15. joulu­kuuta 2013. Julkaisemassaan lausunnossa de Havilland kertoi olevansa ”järkyttynyt ja surullinen” kuolin­uutisesta.[75]

Muu yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

De Havilland kasvatettiin episkopaaliksi, jona hän pysyi koko elämänsä ajan. Pariisissa hän kuului American Cathedral in Paris -kirkkoon.[76]

De Havilland haastoi kesä­kuussa 2017 tuottaja Ryan Murphyn ja FX Net­workin oikeuteen. De Havillandin mukaan kanavan sarjassa Feud: Bette and Joan hänet esitettiin valheellisesti, eivätkä tekijät olleet pyytäneet lupaa de Havillandin nostamisesta sarjan henkilöihin. De Havilland kuitenkin hävisi kanteen.[77] Kuvitteellisen Feud-sarjan ensimmäinen kausi kuvaa Hollywoodin kulta-ajan filmi­tähtien Bette Davisin ja Joan Crawfordin välistä kuuluisaa yhteen­ottoa. De Havillandin mukaan sarja antoi hänestä valheellisen kuvan teko­pyhänä juoruilijana. Sarjassa nähtävät de Havillandin hahmon puheet Davisin ja Crawfordin tekemisistä eivät olleet tosi­pohjaisia vaan täysin käsi­kirjoittajien keksimiä. Feud: Bette and Joan -sarjassa de Havillandia näytteli Catherine Zeta-Jones.[78]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olivia de Havilland vuonna 1945.
Elo­kuvat
Vuosi Suomen­kielinen nimi Alku­peräinen nimi Rooli
1935 Alibi Ike Dolly Stevens
The Irish in Us Lucille Jackson
Kesä­yön unelma Midsummer Night’s Dream Hermia
Kapteeni Blood Captain Blood Arabella Bishop
1936 Seikkailija – Anthony Adverse Anthony Adverse Angela Giuseppe
Ne 600 urhoollista The Charge of the Light Brigade Elsa Campbell
1937 Kevättä ilmassa Call It a Day Catherine Hilton
Jälkeen puoliyön It’s Love I’m After Marcia West
Suuri Garrick The Great Garrick Germaine de la Corbe
1938 Kultakuumeen ajoilta Gold Is Where You Find It Serena Ferris
Robin Hoodin seikkailut The Adventures of Robin Hood Marian-neito
Kahteen rakastunut Four’s a Crowd Lorri Dillingwell
Rakkautta ja bensiiniä Hard to Get Margaret ’Maggie’ Richards
1939 Laivaston siivet Wings of the Navy Irene Dale
Lännen valloittajat Dodge City Abbie Irving
Elisabeth ja Essex The Private Lives of Elizabeth and Essex Lady Penelope Gray
Raffles Gwen Manders
Tuulen viemää Gone with the Wind Melanie Hamilton Wilkes
1940 My Love Came Back Amelia Cornell
Santa Fen sankari Santa Fe Trail Kit Carson Holliday
1941 Kilpakosijat juhlimassa The Straw­berry Blonde Amy Lind Grimes
Yö on liian lyhyt Hold Back the Dawn Emmy Brown
He kuolivat saappaat jalassa They Died with Their Boots On Elizabeth Bacon Custer
1942 Sydämet harhateillä The Male Animal Ellen Turner
Tässä meidän elämässämme In This Our Life Roy Timberlake
1943 Onnen tähti Thank Your Lucky Stars itsenään (cameo)
Rakkaus piileskelee Princess O’Rourke prinsessa Maria
Government Girl Elizabeth ’Smokey’ Allard
1946 Kuolematon rakkaus To Each His Own neiti Josephine ’Jody’ Norris
Uskollinen rakkaus Devotion Charlotte Brontë
Laivasto pulassa The Well Groomed Bride Margie Dawson
Pimeä peili The Dark Mirror Terry / Ruth Collins
1948 Käärmeenpesä The Snake Pit Virginia Stuart Cunningham
1949 Perijätär The Heiress Catherine Sloper
1952 Serkkuni Raakel My Cousin Rachel Rachel Sangalletti Ashley
1955 Luostarin vanki That Lady Ana de Mendoza
Elämän muukalainen Not as a Stranger Kristina Hedvigson
1956 Suurlähettilään tytär The Ambassador’s Daughter Joan Fisk
1958 Ylpeä kapinallinen The Proud Rebel Linnett Moore
1959 Yö on viholliseni Libel Lady Margaret Loddon
1962 Kohtaus Firenzessä Light in the Piazza Meg Johnson
1964 Kiikissä Lady in a Cage rouva Cornelia Hilyard
Murha asuu sydämessä Hush... Hush, Sweet Charlotte Miriam Deering
1970 Hurjat seikkailijat The Adventurers Deborah Hadley
1972 Petos Pope Joan abbedissa
1977 Kaappaus Bermudan kolmiossa Airport ’77 Emily Livingston
1978 Tuhoparvi The Swarm Maureen Schuester
1979 Viides muskettisoturi The Fifth Musketeer kuningatar Anna
Televisio­elo­kuvat
1972 The Screaming Woman Laura Wynant
1982 Murder Is Easy Honoria Waynflete
The Royal Romance of Charles and Diana kuningatar­äiti
1986 Anastasia Anastasia: The Mystery of Anna keisarinna Maria Fjodorovna
1988 Vuosi­sadan rakkaus­tarina The Woman He Loved Bessie Merryman
Dokumentti­elo­kuvat
2009 I Remember Better When I Paint kertoja­ääni
Televisio­sarjat
Vuosi Suomenkielinen nimi Alkuperäinen nimi Rooli Jaksot
1967 ABC Stage 67 Ellie Thompson ”Noon Wine”
1979 Juuret – seuraavat sukupolvet Roots: The Next Generations rouva Warner minisarja; 2 jaksoa
1981 Lemmenlaiva The Love Boat Hilly-täti ”Aunt Hilly”
1986 North and South: Book II rouva Neal minisarja; 6 jaksoa

Teatterityöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatteri
Vuosi Suomen­kielinen nimi Alku­peräinen nimi Rooli Esitys­paikka
1934 Kesäyön unelma Midsummer Night’s Dream Hermia Hollywood Bowl
1946 What Every Woman Knows Maggie Wylie West­port Country Play­house
1951 Romeo ja Julia Romeo and Juliet Julia Broadhurst Theatre
1952 Candida Candida Candida Neder­lander Theatre
1962 A Gift of Time Lael Tucker Werten­baker Ethel Barrymore Theatre

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Fontaine, Joan: No Bed of Roses. New York: Morrow, 1978. ISBN 978-0-688-03344-6. (englanniksi)
  • Thomas, Tony: The Films of Olivia de Havilland. New York: Citadel Press, 1983. ISBN 978-0-8065-0988-4. (englanniksi)
  • Kass, Judith M.: Olivia de Havilland. New York: Pyramid Publications, 1976. ISBN 978-0-515-04175-0. (englanniksi)
  • Matzen, Robert: Errol & Olivia: Ego Obsession in Golden Era Hollywood. Pitts­burgh: Paladin Communications, 2010. ISBN 978-0-515-04175-0. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Fontaine 1978, s. 16.
  2. Fontaine 1978, s. 18.
  3. Thomas 1983, s. 23.
  4. Thomas 1983, s. 23.
  5. Thomas 1983, s. 24.
  6. Thomas 1983, s. 25, 26.
  7. a b Fontaine 1978, s. 48.
  8. Thomas 1983, s. 27, 28.
  9. Thomas 1983, s. 28.
  10. Thomas 1983, s. 71, 72.
  11. Kass 1976, s. 27.
  12. Thomas 1983, s. 77, 78.
  13. Thomas 1983, s. 85.
  14. Matzen 2010, s. 33.
  15. Kass 1976, s. 45.
  16. Thomas 1983, s. 30, 103–110.
  17. Thomas 1983, s. 118–122.
  18. Kass 1976, s. 77.
  19. Thomas 1983, s. 131.
  20. Whitelock, Holly: Golden Girl: The Divine Olivia de Havilland The Independent. 14.7.2009. Lontoo: Independent Digital News & Media Ltd. Viitattu 29.7.2020. (englanniksi)
  21. Kass 1976, s. 49.
  22. David Selznick’s ’Gone With the Wind’ Has Its Long-Awaited Premiere … The New York Times. 20.12.1939. Viitattu 29.7.2020. (englanniksi)
  23. Numminen, Pekka: Tuulen viemää poistettiin HBO:n palvelusta, sisältö liian rasistinen Ilta­lehti. 11.6.2020. Helsinki: Alma Media Suomi Oy. Viitattu 29.7.2020.
  24. Thomas 1983, s. 161.
  25. Kass 1976, s. 63.
  26. Thomas 1983, s. 173, 181.
  27. Thomas 1983, s. 189–191, 195.
  28. a b Joan Fontaine–Olivia de Havilland Feud: New Details Revealed The Holly­wood Reporter. Los Angeles. Viitattu 30.7.2020. (englanniksi)
  29. Kass 1976, s. 76.
  30. Interview: Olivia de Havilland American Academy of Achievement. 5.10.2006. Viitattu 30.7.2020. (englanniksi)
  31. Thomas 1983, s. 34, 200.
  32. a b Thomas 1983, s. 36.
  33. De Havilland Lawsuit Resonates Through Hollywood Reuters. 23.8.2007. Viitattu 30.7.2020. (englanniksi)
  34. Salo­maa, Alina: Tuulen viemää -elo­kuvan tähti Olivia de Havilland on kuollut Ilta-Sanomat. 26.7.2020. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Viitattu 28.9.2020.
  35. Olivia de Havilland Fast Facts CNN. Viitattu 30.7.2020. (englanniksi)
  36. Thomas 1983, s. 204–211.
  37. Kass 1976, s. 89.
  38. Thomas 1983, s. 212, 213.
  39. Thomas 1983, s. 214–218.
  40. Olivia de Havilland Allmoviessa (englanniksi). Viitattu 30.7.2020.
  41. Thomas 1983, s. 219.
  42. Kass 1976, s. 219.
  43. a b Thomas 1983, s. 40.
  44. Olivia de Havilland, Golden Age of Hollywood Star, Dies at 104 BBC News. Lontoo: British Broad­casting Corporation. Viitattu 31.7.2020. (englanniksi)
  45. Thomas 1983, s. 41.
  46. Thomas 1983, s. 225–229.
  47. Thomas 1983, s. 231.
  48. Thomas 1983, s. 235.
  49. Thomas 1983, s. 42.
  50. Kass 1976, s. 120.
  51. Thomas 1983, s. 239–241.
  52. Thomas 1983, s. 44.
  53. Thomas 1983, s. 46–48.
  54. Kass 1976, s. 142.
  55. Avola, Pertti: 104-vuotiaana kuollut näyttelijä Olivia de Havilland oli Holly­woodin kulta-ajan viimeisiä elo­kuva­tähtiä Helsingin Sanomat. 26.7.2020. Helsinki: Sanoma Media Finland Oy. Arkistoitu 27.7.2020. Viitattu 31.7.2020.
  56. Happy Birth­day Olivia de Havilland! Holly­wood’s Queen of Radiant Calm Turns 100 The Guardian. 1.7.2016. Lontoo: Guardian Media Group. Viitattu 1.8.2020.
  57. a b c Dame Olivia de Havilland Academy Achievements. Viitattu 1.8.2020.
  58. Revesz, Rachel: Olivia de Havilland turns 100: ’Gone with the Wind’ Star Gives Her Younger Self Some Advice The Independent. 1.7.2016. Viitattu 1.8.2020. (englanniksi)
  59. Barnes, Mike: Olivia de Havilland, Sophisticated Star of Holly­wood’s Golden Age, Dies at 104 The Holly­wood Reporter. 26.7.2020. Viitattu 26.7.2020. (englanniksi)
  60. ”Mort d'Olivia de Havilland : ses obsèques se sont déroulées dans la plus stricte intimité” Télé-Loisirs. 2.8.2020. Viitattu 2.6.2021. (ranskaksi)
  61. Matzen 2010, s. 55.
  62. Matzen 2010, s. 72.
  63. Fishgall, James: Pieces of Time: The Life of James Stewart, s. 137.
  64. Fishgall, s. 148.
  65. Thomas 1983, s. 38, 41.
  66. Kass 1976, s. 83.
  67. Thomas 1983, s. 40.
  68. ”Olivia de Havilland Bio­graphy” Reel Classics. Viitattu 24.11.2020. (englanniksi)
  69. Honan, William H.: Marcus Aurelius Goodrich, 93, Writer Known for Naval Stories The New York Times. 22.10.1991. Viitattu 24.11.2020. (englanniksi)
  70. Thomas 1983, s. 42.
  71. Fontaine 1978, s. 78.
  72. Kass 1976, s. 79.
  73. And the Oscar for Sibling Rivalry Goes to… The Nine-Decade Feud Between Olivia de Havilland and Joan Fontaine That Is Still Raging Daily Mail. 13.9.2010. Lontoo: DMG Media. Viitattu 16.12.2013. (englanniksi)
  74. Bernstein, Adam: ”Joan Fontaine, Academy Award-Winning Actress from the 1940s, Dies at 96” The Washington Post. 15.12.2013. Viitattu 2.6.2021. (englanniksi)
  75. Olivia de Havilland ’Shocked and Saddened’ by Sister Joan Fontaine’s Death CBS News. 16.12.2013. Viitattu 1.8.2020. (englanniksi)
  76. Olivia de Havilland and the Most Notorious Sibling Rivalry in Hollywood Variety. 29.4.2016. Viitattu 1.8.2020. (englanniksi)
  77. Nurminen, Jussi: Legendaarinen Holly­wood-tähti Olivia de Havilland on kuollut – Tuulen viemää -elo­kuvasta tuttu näyttelijä oli 104-vuotias Yle Uutiset. 26.7.2020. Yleisradio Oy. Viitattu 1.8.2020.
  78. Vanha-Majamaa, Anton: Hollywood-legenda Olivia de Havilland, 101, haastoi maksu­kanavan oikeuteen – tosi­tapahtumiin perustuva Feud keksikin asioita päästään Helsingin Sanomat. 3.7.2017. Arkistoitu 4.7.2017. Viitattu 1.8.2020.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]