Tämä on hyvä artikkeli.

Olivia de Havilland

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Olivia de Havilland
Olivia de Havilland 1940
Olivia de Havilland 1940
Henkilötiedot
Koko nimi Olivia Mary de Havilland
Syntynyt 1. heinäkuuta 1916
Tokio, Japani
Kuollut 26. heinäkuuta 2020 (104 vuotta)
Pariisi, Ranska
Ammatti näyttelijä
Puoliso Marcus Goodrich (vih. 1946; ero. 1953)
Pierre Galante (vih. 1955; ero. 1979)
Lapset 2
Näyttelijä
Aktiivisena 1935–1988
Merkittävät roolit
Palkinnot
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas

Olivia Mary de Havilland (1. heinäkuuta 1916 Tokio, Japani26. heinäkuuta 2020 Pariisi, Ranska) oli brittiläis-yhdysvaltalainen kahdesti Oscar-palkittu näyttelijä. Hän oli viimeinen elossa ollut Hollywoodin kulta-ajan filmitähti ja yksi aikansa johtavia naistähtiä. Hänen tunnetuin elokuvansa oli Tuulen viemää (1939), jossa hän näytteli yhtä pääosista, Melanie Hamilton Wilkesiä.

De Havillandin ura kesti 53 vuotta, vuodesta 1935 vuoteen 1988. Hän esiintyi kaikkiaan 48 kokoillan elokuvassa ja kolmessa Broadway-näytelmässä. De Havilland sai urallaan viisi Oscar-ehdokkuutta, ja hän voitti kaksi parhaan naispääosan palkintoa. Ensimmäisen Oscarin hän sai vuonna 1946 elokuvasta Kuolematon rakkaus ja toisen 1949 elokuvasta Perijätär. De Havilland on saanut elokuvaurastaan tähden Hollywood Walk of Famelle.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olivia de Havilland syntyi Tokiossa brittiläisten vanhempien esikoistyttärenä. Hänen isänsä oli asianajaja Walter de Havilland ja äiti näyttelijä Lilian Fontaine (o.s. Ruse). He olivat avioituneet vuonna 1914.[1] De Havillandin sisko oli häntä 15 kuukautta nuorempi Joan Fontaine, josta tuli myös kuuluisa näyttelijä. Tytöt olivat syntymäoikeutenaan Britannian kansalaisia.[2] Olivian syntyessä hänen isänsä toimi englannin kielen professorina Tokion keisarillisessa yliopistossa. Vanhempien avioliitto kärsi Walterin syrjähypyistä, ja Lilian päätti palata tyttärineen takaisin Britanniaan vuonna 1919. Joanin sairastumisen vuoksi matka päättyi Kaliforniaan, jossa perhe asettui Saratogan kylään noin 80 kilometrin päähän San Franciscosta.[3]

Sisarusten isä jätti lopulta perheen, palasi Japaniin ja avioitui taloudenhoitajansa kanssa.[4] Lilian jäi lapsineen Kaliforniaan. Molemmat tytöt kasvatettiin taiteellisiksi, ja heidän äitinsä opetti heille näyttämötaiteen alkeita. Olivia kävi lapsena baletti- ja pianotunneilla.[5] Koulunsa hän kävi Saratoga Grammar Schoolissa, josta hän jatkoi Los Gatos High Schooliin. Hän oli hyvä oppilas ja menestyi niin koulunäytelmissä kuin urheilussakin. Hän debytoi vuonna 1933 paikallisen harrastajateatterin näyttämöllä Liisa Ihmemaassa -näytelmän nimiosassa, ja kesällä 1934 hän sai Puckin roolin Shakespearen Kesäyön unelmassa. Olivia esiintyi niin ikään koulunäytelmissä Hannu ja Kerttu ja Venetsian kauppias.[6][7]

Olivia de Havilland vuonna 1933 Liisan roolissa Liisan seikkailut ihmemaassa -näytelmässä, joka oli hänen ensimmäinen teatteriroolinsa.

Siskosten äiti Lilian avioitui George Fontainen kanssa vuonna 1925. Isäpuolen ankara asenne näyttelemistä kohtaan sai Olivian lähtemään kotoa lopullisesti. Hän muutti perhetuttavan luo ja näytteli koulussaan Elizabeth Bennetin roolin Jane Austenin romaanin Ylpeys ja ennakkoluulo näyttämösovituksessa.[7]

Olivia valmistui high schoolista 18-vuotiaana vuonna 1934. Erinäisten sattumien kautta hänelle tarjottiin Hermian roolia Kesäyön unelmassa, jonka ensi-ilta oli Hollywood Bowlissa. Kyseessä oli de Havillandin ensimmäinen rooli ammattilaisteatterissa. Näytelmän maineikas ohjaaja Max Reinhardt tarjosi Olivialle samaa roolia myös elokuvasovituksesta, jonka hän ohjaisi Warner Bros. -yhtiölle. Tuolloin opettajan uraa suunnitellut Olivia empi aluksi, sillä hänet oli hyväksytty Oaklandin Mills Collegeen, mutta suostui lopulta viisivuotiseen sopimukseen Warner Brosin kanssa.[8]

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Epookkielokuvien tähti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

De Havilland aloitti elokuvanäyttelijän uransa Warner Bros. -studion alaisuudessa vuonna 1935. Hänen aloituspalkkansa oli 200 dollaria viikossa, ja hänen ensimmäinen roolinsa oli jo teatterilavalta tuttu Hermia Kesäyön unelman elokuvasovituksessa. De Havilland opetteli filminäyttelemisen tekniikkaa ja sai roolisuorituksestaan kiittävää palautetta. Seuraavaksi hän näytteli miespäähenkilön ihastuksen kohdetta kahdessa komediaelokuvassa. Vaikka de Havilland tyypiteltiin usein juuri viehättäväksi sankarittareksi, hän ei itse pitänyt sen tyyppisistä rooleista.[9]

De Havillandilla oli seuraavaksi naispääosa historiallisessa pukudraamassa Kapteeni Blood (1935). Hänen vastanäyttelijänään oli aiemmin statistina toiminut Errol Flynn. De Havilland näytteli läpimurtoroolissaan vahvatahtoista Arabellaa ja sopi hyvin osaan elegantin ja aristokraattisen olemuksensa vuoksi. Flynnin ja de Havillandin välinen kemia valkokankaalla sekä heidän kunnioituksensa toisiaan kohtaan toimivat pohjana heidän yhteistyölleen vielä seitsemässä elokuvassa. Kapteeni Blood oli de Havillandin ensimmäinen todellinen menestyselokuva, joka sai neljä Oscar-ehdokkuutta.[10][11]

Vuonna 1936 de Havillandilla oli naispääosat kahdessa epookkidraamassa: Seikkailija – Anthony Adverse vastanäyttelijänään Fredric March ja Ne 600 urhoollista, joka oli de Havillandin ja Flynnin toinen yhteiselokuva. Ensin mainittu sai kaikkiaan kuusi Oscar-ehdokkuutta, muun muassa parhaan elokuvan kategoriassa. De Havilland näytteli viatonta tyttöä, josta tarinan kuluessa tulee menestynyt oopperatähti Mademoiselle Georges. Kriitikot suhtautuivat kaksijakoisesti hänen roolisuoritukseensa.[12] Elokuvan Ne 600 urhoollista ohjasi Kapteeni Bloodin ohjannut Michael Curtiz. Krimin sotaan ajoittuvasta elokuvasta tuli yleisömenestys.[13] Samana vuonna de Havilland neuvotteli itselleen palkankorotuksen ja seitsenvuotiseksi pidennetyn sopimuksen Warnerin kanssa.[14]

Epookkielokuvien jälkeen seurasi kolme komediaa: Kevättä ilmassa, Jälkeen puoliyön ja Suuri Garrick, jotka ilmestyivät 1937. De Havilland teki näissä elokuvissa tyypilliset kiltin ja rakastuvan tytön roolit, ja arvostelijat kehuivat hänen suorituksiaan.[15] Seuraavana vuonna ilmestyi Curtizin ohjaama Kultakuumeen ajoilta, joka oli de Havillandin ensimmäinen Technicolor-elokuva. Tähtipari de Havillandin ja Flynnin suurin yhteinen menestyselokuva sai ensi-iltansa toukokuussa 1938. Sen kuvaukset oli aloitettu syyskuussa 1937 ja saatu päätökseen tammikuuhun mennessä. Epookkielokuvassa Robin Hoodin seikkailut de Havilland näytteli Marian-neitoa, joka on yhtä lailla kaunis kuin älykäskin. Elokuva nosti de Havillandin tähtiasemaa, mutta ei tuonut hänelle haastavampia rooleja Warner Brosilla.[16] Hänen seuraavat osansa olivat pinnallisia rikkaita tyttöjä kahdessa komediassa, joiden ensi-ilta oli vuonna 1938.[17] De Havilland oli kuitenkin väsynyt esittämään persoonattomina pitämiään ingénue-rooleja ja toivoi haasteellisempia tehtäviä.[18]

Huippuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olivia de Havilland elokuvassa Tuulen viemää (1939).

Vuosi 1939 oli de Havillandin elokuvauran käännekohta. Hän näytteli tuolloin ensimmäisessä western-elokuvassaan Lännen valloittajat, jälleen Errol Flynniä vastaan, mutta itse rooli oli hänelle pettymys. Osa oli melko rajallinen ja toisti miespäähenkilön ”ihastuksen kohde” -tyypitelmää.[19] Tuottaja David O. Selznick halusi lainata de Havillandia Metro-Goldwyn-Mayerin tekeillä olevaan epookkielokuvaan Tuulen viemää (1939). De Havilland oli lukenut romaanin ja kiinnostunut Melanien hahmosta. Hän halusi ottaa roolin vastaan, sillä uskoi voivansa tehdä Melaniesta ”elävän tulkinnan”.[20] Warner Brosin johtaja Jack L. Warner ei olisi halunnut lainata tähteään kilpailijalle, mutta hänen vaimonsa Anne sai hänet muuttamaan mieltään.[21] De Havilland näytteli Victor Flemingin ohjaamassa Tuulen viemää -elokuvassa Melanie Hamiltonia, rakastavaa ja myötätuntoista naista, joka uhkui sisäistä vahvuutta. The New York Times -lehti piti de Havillandin roolisuoritusta ”luonnetulkinnan helmenä”.[22] Roolistaan hän sai parhaan naissivuosan Oscar-ehdokkuuden. De Havillandin lisäksi elokuvan pääosissa olivat Clark Gable, Vivien Leigh ja Leslie Howard. Tuulen viemää sai aikanaan kymmenen Oscaria ja on edelleen kaikkien aikojen tuottoisin elokuva.[23]

Saatuaan Tuulen viemää -elokuvan kuvaukset päätökseen de Havilland palasi Warnerille kuvaamaan historiallista draamaelokuvaa Elisabeth ja Essex (1939), jonka pääosissa olivat Bette Davis ja Errol Flynn. De Havilland näytteli Davisin esittämän kuningatar Elisabet I:n kamarineitoa. 1940-luvun alussa de Havilland hyllytettiin Warner Brosilta, sillä hän ei enää hyväksynyt studion tarjoamia käsikirjoituksia. De Havilland teki kuitenkin kuudennen yhteiselokuvansa Flynnin kanssa, western-seikkailun Santa Fen sankari, joka oli vuoden 1940 katsotuimpia elokuvia.[24] De Havilland ei päässyt elokuvan ensi-iltaan tulehtuneen umpilisäkkeen vuoksi.[25] Vuonna 1941 hän esiintyi kolmessa menestyselokuvassa. Niistä ensimmäinen oli romanttinen komedia Kilpakosijat juhlimassa. De Havilland teki naispääosan myös elokuvassa Yö on liian lyhyt. Hänelle rooli tavallisena pikkukaupungin opettajana oli erilainen ja mieluisa. Warnerin studio lainasi hänet Paramount Picturesille elokuvaa varten. De Havillandin ja Flynnin kahdeksas ja viimeinen yhteiselokuva oli epookki He kuolivat saappaat jalassa (1941), joka oli Warner Brosin sen vuoden toiseksi suurin yleisömenestys.[26]

Vuonna 1942 de Havilland teki kaksi elokuvaa. Romanttisessa komediassa Sydämet harhateillä hän näytteli Henry Fondan kanssa. Elokuva oli arvostelu- ja yleisömenestys. John Hustonin ohjaama Tässä meidän elämässämme kertoi sisaruksista, joiden elämä tuhoutuu toisen siskon vihan ja kateuden takia. De Havillandin siskoa näytteli Bette Davis. Kuvausten aikana de Havillandin ja Hustonin välille syntyi rakkaussuhde.[27] De Havilland ja hänen siskonsa Joan Fontaine olivat kumpikin parhaan naisnäyttelijän Oscar-ehdokkaana vuonna 1942. De Havilland oli ehdolla elokuvasta Yö on liian lyhyt. Palkinto annettiin kuitenkin Fontainelle elokuvasta Vaarallisia valheita (1941). Oscar-kilpailu toi tiettävästi paljon pahaa verta sisarten välille.[28]

Sotavuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan vuosina de Havilland osallistui monenlaisiin sotaponnistuksiin. Toukokuussa 1942 hän myi valtion sotaobligaatioita Hollywood Victory Caravan -kiertueella. Vuonna 1943 hän lähti USO-järjestön kiertueelle Oseanian saarivaltioihin, joissa hän tapasi haavoittuneita sotilaita ja vieraili jopa eristettyjen saarten eturintamilla.[29] Saarille matkustettiin huonokuntoisella lentokoneella, ja de Havilland joutui keuhkokuumeen takia viettämään muutaman päivän kenttäsairaalassa. De Havilland vieraili myös Hollywoodin sotilaskanttiinissa sekä sotasairaaloiden psykiatrisilla osastoilla ympäri Yhdysvaltoja.[30]

Yksi de Havillandin viimeisistä rooleista Warnerilla oli romanttisessa komediassa Rakkaus piileskelee (1943). Hän esitti eurooppalaista prinsessaa, joka etsii itselleen aviomiestä Yhdysvalloista. De Havilland piti sitä yhtenä harvoista ”kunnollisista” rooleista, joita oli Warnerilta saanut. Kriitikot kehuivat hänen suoritustaan, ja elokuva oli lippukassamenestys.[31]

Vuonna 1943 de Havillandin seitsenvuotinen sopimus Warnerin kanssa päättyi. Studio kuitenkin lisäsi sopimukseen vielä puoli vuotta, eli sen ajanjakson jonka de Havilland oli ollut hyllytettynä. Tuohon aikaan Kalifornian laki oletetusti salli, että sopimusnäyttelijä voitiin hyllyttää studiosta työstä kieltäytyessä ja tauko voitiin lisätä sopimuksen voimassaoloaikaan. Lakimiehensä neuvosta de Havilland vei asian oikeuteen ja nosti elokuussa 1943 syytteen Warner Brosia vastaan. Kalifornian työlainsäädännön pykälän 2855 perusteella sopimus ei voinut sitoa häntä voimassaoloajan yli. Kalifornian hovioikeus oli de Havillandin puolella, mutta Warner Bros. valitti asiasta. De Havilland voitti jutun noin vuoden kestäneen oikeuskiistan jälkeen, ja studion oli vapautettava hänet alaisuudestaan.[32][33] Samalla kaikkiin alan sopimuksiin otettiin käytännöksi niiden sovitun pituuden noudattaminen. Kyseinen käytäntö tunnetaan De Havillandin lakina.[34] Voitokkaan oikeusjutun jälkeen de Havilland ei esiintynyt elokuvissa lähes kahteen vuoteen, sillä hän oli joutunut elokuvayhtiöiden mustalle listalle.[32]

De Havilland sai Yhdysvaltain kansalaisuuden marraskuussa 1941.[35]

Uusi sopimus ja palkitut roolit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olivia de Havilland saa Oscar-palkinnon parhaasta naispääosasta vuonna 1947.

Kesällä 1945 de Havilland allekirjoitti uuden sopimuksen Paramount Picturesin kanssa ja alkoi kuvata elokuvaa Kuolematon rakkaus (1946).[36] Hän esitti naispääosassa naimatonta äitiä, joka antaa lapsensa adoptioon ja yrittää koko loppuelämänsä ajan perua päätöksensä. Elokuvassa de Havilland sai näyteltäväkseen ”kokonaisen” roolin; hän tulkitsi Jody Norrisia eri ikävaiheissa, nuorena ja viattomana tyttönä sekä keski-ikäisenä, yritykselleen omistautuvana liikenaisena. Roolia varten de Havilland opiskeli stanislavskilaista näyttelemismetodia. Hän voitti vuonna 1947 roolistaan ensimmäisen Oscar-palkintonsa.[37]

De Havillandin toinen merkittävä elokuva vuodelta 1946 oli psykologinen trilleri Pimeä peili. Hän teki siinä erittäin haastavan kaksoisroolin kaksosina, joista toinen on normaali ja toinen psykoottinen. De Havilland sai suorituksestaan kiittävät arviot, mutta itse elokuva ei vakuuttanut kriitikoita.[38] Vuonna 1948 de Havilland teki yhden uransa vaikeimmista rooleista elokuvassa Käärmeenpesä. Se oli realistinen kuvaus mielisairaaloiden karuista olosuhteista. De Havilland näytteli Virginia Cunninghamia, joka joutuu parantolaan saatuaan hermoromahduksen. Hän valmistautui rooliinsa huolellisesti; hän tapasi psykiatreja ja tutustui mielisairaalapotilaiden arkeen.[39] De Havilland oli tästä roolista kolmannen kerran Oscar-ehdokkaana ja voitti New York Film Critics Circle -palkinnon. Hän sai myös parhaan naisnäyttelijän Volpi Cup -palkinnon Venetsian elokuvajuhlilla.[40]

De Havilland ja Montgomery Clift näyttelivät vuonna 1949 päärooleja William Wylerin ohjaamassa historiallisessa draamassa Perijätär. De Havilland tulkitsi nuorta, ujoa tyttöä, josta tarinan kuluessa kasvaa varautunut aikuinen nainen.[41] Hän sai näyttelijäntyöstään jälleen ylistävää palautetta ja voitti muun muassa parhaan naispääosan Golden Globen sekä toisen Oscarinsa.[42] Esikoispoikansa syntymän jälkeen de Havilland piti taukoa ja muutti vuonna 1950 New Yorkiin perheensä kanssa.[43] Tuolloin hän kieltäytyi Blanche DuBois’n roolista elokuvassa Viettelyksen vaunu (1951). Osan sai Vivien Leigh, joka palkittiin Oscarilla suorituksestaan.[44]

New Yorkissa de Havilland debytoi Broadwaylla Shakespearen klassikkonäytelmässä Romeo ja Julia. Kriitikoiden mielestä 35-vuotias de Havilland oli Julian osaan liian vanha. Näytelmä menestyi heikosti ja lopetettiin jo 45 näytöksen jälkeen. Seuraavaksi de Havilland otti vastaan pääosan George Bernard Shaw’n komediassa Candida, jonka ensi-ilta oli Broadwaylla huhtikuussa 1952. Noin kolmenkymmenen näytöksen jälkeen hän lähti pitkälle kiertueelle, jolla näytelmää esitettiin 323 kertaa usein loppuunmyydyille katsomoille. Candida sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton, mutta de Havilland sai myönteistä palautetta roolistaan.[43] Suurten urasaavutusten ohessa de Havillandin ja hänen ensimmäisen aviomiehensä, Marcus Goodrichin liitto oli alkanut rakoilla. Vuonna 1952 de Havilland haki eroa, joka tuli voimaan seuraavana vuonna.[45]

Elämä Pariisissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

De Havilland tapasi Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 1953 ranskalaisen toimittajan Pierre Galanten, ja he avioituivat 1955. Uuden liiton myötä de Havilland muutti Pariisiin, jossa hän asui 65 vuotta. Yhdysvaltoihin hän matkusti lähinnä töiden merkeissä. De Havilland palasi valkokankaalle Espanjan kuninkaallisista kertovassa elokuvassa Luostarin vanki (1955), joka kuvattiin pääosin Segoviassa. Elokuvan heikkouksia olivat liian mutkikas juoni ja liiallinen dialogi. De Havilland esiintyi 1950-luvun puolivälin jälkeen viidessä elokuvassa, joista useimmat olivat kehnoja.[46] Poikkeus oli vuonna 1958 ensi-iltaan tullut lämminhenkinen western Ylpeä kapinallinen, jossa de Havilland näytteli jälleen Michael Curtizin ohjauksessa. Elokuva sai kiittävän vastaanoton niin yleisöltä kuin kriitikoiltakin.[47]

De Havilland teki 1960-luvun parhaisiin kuuluvan roolisuorituksensa elokuvassa Kohtaus Firenzessä (1962), joka sai erinomaiset arvostelut.[48] Vuoden 1962 alussa de Havilland matkusti New Yorkiin esiintyäkseen kolmannessa Broadway-näytelmässään A Gift of Time, jossa hän teki suuren roolin Henry Fondan esittämän kuolevan miehen vaimona. Näytelmää esitettiin 90 kertaa, ja lehdet ylistivät de Havillandin tunteikasta roolityötä. Niin ikään 1962 ilmestyi de Havillandin bestseller-kirja Every Frenchman Has One, jossa hän kuvailee kepeästi ja viihdyttävästi sopeutumistaan ranskalaiseen elämäntapaan.[49] Kirjan ensimmäinen painos myytiin loppuun jo ennen sen julkaisua.[50]

Myöhempi ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

De Havilland teki vuonna 1964 viimeiset pääroolinsa valkokankaalla kahdessa trillerissä. Näistä ensimmäinen oli Robert Aldrichin ohjaama Murha asuu sydämessä, johon de Havilland suostui vastahakoisesti Joan Crawfordin jätettyä projektin. Hänen roolihahmonsa oli julma juonittelija, mutta saman vuoden Kiikissä-elokuvassa hän puolestaan näytteli uhria. Murha asuu sydämessä sai pääosin myönteisen vastaanoton ja seitsemän Oscar-ehdokkuutta. De Havillandin vastanäyttelijänä oli hänen läheinen ystävänsä Bette Davis. Hänen hillitty esiintymisensä oli sopiva vastapaino Davisin kiivaudelle.[51]

Ikääntyvien Hollywood-tähtien oli 1960-luvulla vaikea enää saada filmirooleja, minkä de Havilland sai myös kokea. Elokuvatöiden hiipuessa hän sai roolitehtäviä televisiosta. Hänen ensimmäinen projektinsa uudessa mediassa oli vuoden 1966 televisionäytelmä Noon Wine. Traaginen näytelmä sekä de Havillandin suoritus saivat hyvän vastaanoton.[52]

1970-luvulla de Havillandin filmiroolit kutistuivat sivuosiksi ja cameo-esiintymisiksi. Eräs hänen viimeisiä valkokangasroolejaan oli rikkaan, uhkapeliä rakastavan Emily Livingstonin osa elokuvassa Kaappaus Bermudan kolmiossa (1977), jossa hän näytteli pääosaa esittäneen Jack Lemmonin rinnalla. Televisiossa de Havilland ja Henry Fonda työskentelivät vielä kerran yhdessä kaksiosaisessa vuoden 1979 minisarjassa Juuret – Seuraavat sukupolvet. Samana vuonna hän teki viimeisen roolinsa valkokankaalla elokuvassa Viides muskettisoturi.[53] De Havilland aloitti puhekiertueen, joka sijoittui eri kaupunkeihin Yhdysvalloissa. De Havilland muisteli puheissaan elämäänsä ja näyttelijänuraansa sekä muuttoaan New Yorkista Pariisiin, tai ”Tähtien kaupungista Valon kaupunkiin”, kuten hän itse asian ilmaisi.[54]

1980-luvulla de Havilland esiintyi muun muassa Agatha Christien romaaniin perustuvassa televisioelokuvassa Murder Is Easy (1982) sekä minisarjassa North and South, Book II (1986). Hän näytteli myös keisarinna Maria Fjodorovnaa televisioelokuvassa Anastasia (1986), ja palkittiin roolisuorituksestaan Golden Globella. De Havillandin viimeiseksi rooliksi jäi Bessie-täti vuoden 1988 televisioelokuvassa Vuosisadan rakkaustarina, johon hän päätti puoli vuosisataa kestäneen näyttelijänuransa.[55]

Eläkevuodet ja muistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olivia de Havilland ja George W. Bush National Medal of Arts -palkinnonjakotilaisuudessa vuonna 2008.

Elokuvauran jälkeen de Havilland eli hiljaiseloa Pariisissa, mutta esiintyi silloin tällöin julkisuudessa vielä eläkkeelläkin. Hän esitteli voittajat vuoden 2003 Oscar-gaalassa, ja sai yleisöltä seisovat aplodit. De Havilland oli 1990-luvulta alkaen mukana Tuulen viemään uusintaensi-illoissa.[56] Vuonna 2006 hän teki 90-vuotispäivänsä kunniaksi esiintymisen Yhdysvaltain elokuva-akatemiassa. Vuonna 2008 presidentti George W. Bush myönsi de Havillandille National Medal of Arts -taidemitalin.[57]

Syyskuussa 2010 de Havilland sai Ranskassa Kunnialegioonan kunniamerkin. Seuraavana vuonna hän osallistui César-palkintogaalaan. 1. heinäkuuta 2016 de Havilland juhli satavuotispäiväänsä.[58] Kesäkuussa 2017 kuningatar Elisabet II aateloi hänet Brittiläisen imperiumin ritarikunnan arvonimellä, kaksi viikkoa ennen hänen 101. syntymäpäiväänsä.[57]

De Havilland kuoli 104-vuotiaana kotonaan Pariisissa 26. heinäkuuta 2020.[59]

Palkinnot ja tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakkaussuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olivia de Havilland ja Errol Flynn olivat aikanaan yksi Hollywoodin suosituimmista tähtipareista ja tekivät yhdessä kahdeksan elokuvaa. He eivät kuitenkaan olleet romanttisessa suhteessa, vaikka olivatkin rakastuneita. De Havilland muisteli myöhemmin Flynnillä olleen häneen ”syvä vaikutus”. Flynn oli vuonna 1937 tunnustanut rakkautensa de Havillandiin heidän tanssiessaan losangelesilaisen Ambassador Hotelin yökerhossa. De Havilland ei kuitenkaan halunnut aloittaa suhdetta, sillä Flynn ei ollut ottanut virallista avioeroa puolisostaan Lili Damitasta. Myöhemmin samana vuonna Flynn palasi yhteen vaimonsa kanssa, eikä hänen ja de Havillandin välille koskaan syntynyt rakkaussuhdetta.[60]

Vuonna 1938 de Havilland seurusteli jonkin aikaa miljardööri Howard Hughesin kanssa.[61] Joulukuussa 1939 hän alkoi seurustella näyttelijä James Stewartin kanssa, kun tämä kuljetti hänet Tuulen viemään ensi-iltaan New Yorkissa.[62] Suhde päättyi vuonna 1941, kun de Havillandin ja ohjaaja John Hustonin välille syntyi romanssi Tässä meidän elämässämme -elokuvan kuvauksissa.[63]

Avioliitot ja perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olivia de Havilland toisen aviomiehensä Pierre Galanten ja vastasyntyneen tyttärensä Gisèlen kanssa vuonna 1956.

De Havillandin ensimmäinen aviomies oli Yhdysvaltain laivaston upseeri ja kirjailija Marcus Goodrich, joka oli häntä 18 vuotta vanhempi. He avioituivat 26. elokuuta 1946. Goodrichin epävakaa luonne rasitti liittoa, joka päättyi eroon 1953.[64][65] De Havilland synnytti parin esikoispojan Benjaminin 27. syyskuuta 1949.[66] Benjamin sairasti Hodgkinin lymfoomaa ja kuoli vuonna 1991 lymfoomahoidoista tulleisiin komplikaatioihin. Hän oli kuollessaan 42-vuotias. Marcus Goodrich kuoli kolme viikkoa poikansa jälkeen 93-vuotiaana.[67][68]

De Havilland avioitui toisen kerran ranskalaisen Paris Match -lehden päätoimittajan Pierre Galanten kanssa 2. huhtikuuta 1955. Pariskunnan tytär Gisèle syntyi 18. heinäkuuta 1956. Perhe muutti kolmikerroksiseen Pariisin Bois de Boulogne -puiston helmassa sijainneeseen taloon. De Havilland ja Galante erosivat vuonna 1962, mutta asuivat vielä kuusi vuotta saman katon alla ja kasvattivat tytärtään yhdessä. He ottivat virallisen avioeron vasta 1979, mutta pysyivät läheisinä eron jälkeenkin. De Havilland oli entisen miehensä vierellä hänen viime hetkinään ennen kuolemaansa keuhkosyöpään vuonna 1998.[69]

Sisarussuhde[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

De Havillandin suhde sisareensa Joan Fontaineen oli aina vaikea. Fontaine keksi lapsena sisarelleen lempinimen ”Livvie”, mutta tästä huolimatta sisarilla oli riitaisat välit jo lapsuudessa. Fontaine on kuvaillut sisarsuhdetta avoimesti omaelämäkerrassaan No Bed of Roses (1978). Hänen mukaansa de Havilland ei pitänyt siitä, että oli edes saanut pikkusiskon. Kun de Havillandista tuli tunnettu näyttelijä, Fontaine tunsi jäävänsä sisarensa varjoon. Kun hänelle tarjottiin elokuvasopimusta, siskosten äiti Lilian sanoi Warner Bros. -yhtiötä ”Olivian studioksi” ja ettei Fontaine saisi käyttää elokuvissa sukunimeä de Havilland.[70] Kun Fontaine oli vuonna 1942 voittanut parhaan naispääosan Oscar-palkinnon ennen sisartaan, de Havilland oli tiettävästi reagoinut asiaan armollisesti.[71] Toisen lähteen mukaan tästä oli alkanut todellinen julkinen vihanpito siskosten välillä.[57]

Sisarten välit kiristyivät vuonna 1946 entisestään, kun Fontaine puhui toimittajalle negatiivisesti de Havillandin silloisesta aviomiehestä, Marcus Goodrichistä. De Havilland loukkaantui tästä niin, ettei puhunut sisarelleen viiteen vuoteen. Kun hän voitti Oscar-palkinnon vuonna 1947, hän ei ottanut vastaan Fontainen onnitteluja gaalassa. De Havilland alkoi pitää taas yhteyttä Fontaineen avioeronsa jälkeen 1953. He viettivät perheineen yhteisen joulun vuonna 1961.[28] Fontainen sanojen mukaan lopullinen välirikko tuli Lilian-äidin muistotilaisuudessa 1975. Hän väitti, ettei de Havilland ollut ilmoittanut hänelle heidän äitinsä kuolemasta hänen näyttämökiertueensa aikana – todellisuudessa de Havilland oli lähettänyt sähkeen, mutta se tavoitti Fontainen vasta kaksi viikkoa myöhemmin.[72]

Siskosten vihanpito päättyi Fontainen kuolemaan 96-vuotiaana 15. joulukuuta 2013. Julkaisemassaan lausunnossa de Havilland kertoi olevansa ”järkyttynyt ja surullinen” kuolinuutisesta.[73]

Muu yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

De Havilland kasvatettiin episkopaaliksi, jona hän pysyi koko elämänsä ajan. Pariisissa hän kuului American Cathedral in Paris -kirkkoon.[74]

De Havilland haastoi kesäkuussa 2017 tuottaja Ryan Murphyn ja FX Networkin oikeuteen. De Havillandin mukaan kanavan sarjassa Feud: Bette and Joan hänet esitettiin valheellisesti, eivätkä tekijät olleet pyytäneet lupaa de Havillandin nostamisesta sarjan henkilöihin. De Havilland kuitenkin hävisi kanteen.[75] Fiktiivisen Feud-sarjan ensimmäinen kausi kuvaa Hollywoodin kulta-ajan filmitähtien Bette Davisin ja Joan Crawfordin välistä kuuluisaa yhteenottoa. De Havillandin mukaan sarja antoi hänestä valheellisen kuvan tekopyhänä juoruilijana. Sarjassa nähtävät de Havillandin hahmon puheet Davisin ja Crawfordin tekemisistä eivät olleet tosipohjaisia vaan täysin käsikirjoittajien keksimiä. Feud: Bette and Joan -sarjassa de Havillandia näytteli Catherine Zeta-Jones.[76]

Filmografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Olivia de Havilland vuonna 1945.
Elokuvat
Vuosi Suomenkielinen nimi Alkuperäinen nimi Rooli
1935 Alibi Ike Dolly Stevens
The Irish in Us Lucille Jackson
Kesäyön unelma Midsummer Night’s Dream Hermia
Kapteeni Blood Captain Blood Arabella Bishop
1936 Seikkailija – Anthony Adverse Anthony Adverse Angela Giuseppe
Ne 600 urhoollista The Charge of the Light Brigade Elsa Campbell
1937 Kevättä ilmassa Call It a Day Catherine Hilton
Jälkeen puoliyön It’s Love I’m After Marcia West
Suuri Garrick The Great Garrick Germaine de la Corbe
1938 Kultakuumeen ajoilta Gold Is Where You Find It Serena Ferris
Robin Hoodin seikkailut The Adventures of Robin Hood Marian-neito
Kahteen rakastunut Four’s a Crowd Lorri Dillingwell
Rakkautta ja bensiiniä Hard to Get Margaret ’Maggie’ Richards
1939 Laivaston siivet Wings of the Navy Irene Dale
Lännen valloittajat Dodge City Abbie Irving
Elisabeth ja Essex The Private Lives of Elizabeth and Essex Lady Penelope Gray
Raffles Gwen Manders
Tuulen viemää Gone with the Wind Melanie Hamilton Wilkes
1940 My Love Came Back Amelia Cornell
Santa Fen sankari Santa Fe Trail Kit Carson Holliday
1941 Kilpakosijat juhlimassa The Strawberry Blonde Amy Lind Grimes
Yö on liian lyhyt Hold Back the Dawn Emmy Brown
He kuolivat saappaat jalassa They Died with Their Boots On Elizabeth Bacon Custer
1942 Sydämet harhateillä The Male Animal Ellen Turner
Tässä meidän elämässämme In This Our Life Roy Timberlake
1943 Onnen tähti Thank Your Lucky Stars itsenään (cameo)
Rakkaus piileskelee Princess O’Rourke Prinsessa Maria
Government Girl Elizabeth ’Smokey’ Allard
1946 Kuolematon rakkaus To Each His Own neiti Josephine ’Jody’ Norris
Uskollinen rakkaus Devotion Charlotte Brontë
Laivasto pulassa The Well Groomed Bride Margie Dawson
Pimeä peili The Dark Mirror Terry / Ruth Collins
1948 Käärmeenpesä The Snake Pit Virginia Stuart Cunningham
1949 Perijätär The Heiress Catherine Sloper
1952 Serkkuni Raakel My Cousin Rachel Rachel Sangalletti Ashley
1955 Luostarin vanki That Lady Ana de Mendoza
Elämän muukalainen Not as a Stranger Kristina Hedvigson
1956 Suurlähettilään tytär The Ambassador’s Daughter Joan Fisk
1958 Ylpeä kapinallinen The Proud Rebel Linnett Moore
1959 Yö on viholliseni Libel Lady Margaret Loddon
1962 Kohtaus Firenzessä Light in the Piazza Meg Johnson
1964 Kiikissä Lady in a Cage rouva Cornelia Hilyard
Murha asuu sydämessä Hush... Hush, Sweet Charlotte Miriam Deering
1970 Hurjat seikkailijat The Adventurers Deborah Hadley
1972 Petos Pope Joan abbedissa
1977 Kaappaus Bermudan kolmiossa Airport ’77 Emily Livingston
1978 Tuhoparvi The Swarm Maureen Schuester
1979 Viides muskettisoturi The Fifth Musketeer Kuningatar Anna
Televisioelokuvat
Vuosi Suomenkielinen nimi Alkuperäinen nimi Rooli
1972 The Screaming Woman Laura Wynant
1982 Murder Is Easy Honoria Waynflete
The Royal Romance of Charles and Diana Kuningataräiti
1986 Anastasia Anastasia: The Mystery of Anna keisarinna Maria Fjodorovna
1988 Vuosisadan rakkaustarina The Woman He Loved Bessie Merryman
Dokumenttielokuvat
Vuosi Suomenkielinen nimi Alkuperäinen nimi Rooli
2009 I Remember Better When I Paint kertojaääni
Televisiosarjat
Vuosi Suomenkielinen nimi Alkuperäinen nimi Rooli Jaksot
1967 ABC Stage 67 Ellie Thompson ”Noon Wine”
1979 Juuret – seuraavat sukupolvet Roots: The Next Generations rouva Warner minisarja; 2 jaksoa
1981 Lemmenlaiva The Love Boat Hilly-täti ”Aunt Hilly”
1986 North and South: Book II rouva Neal minisarja; 6 jaksoa

Teatterityöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatteri
Vuosi Suomenkielinen nimi Alkuperäinen nimi Rooli Esityspaikka
1934 Kesäyön unelma Midsummer Night’s Dream Hermia Hollywood Bowl
1946 What Every Woman Knows Maggie Wylie Westport Country Playhouse
1951 Romeo ja Julia Romeo and Juliet Julia Broadhurst Theatre
1952 Candida Candida Candida Nederlander Theatre
1962 A Gift of Time Lael Tucker Wertenbaker Ethel Barrymore Theatre

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Fontaine, s. 16
  2. Fontaine, s. 18
  3. Thomas, s. 23
  4. Thomas, s. 23
  5. Thomas, s. 24
  6. Thomas, s. 25 ja 26
  7. a b Fontaine, s. 48
  8. Thomas, s. 27 ja 28
  9. Thomas, s. 28
  10. Thomas, s. 71 ja 72
  11. Kass, s. 27
  12. Thomas, s. 77 ja 78
  13. Thomas, s. 85
  14. Matzen, s. 33
  15. Kass, s. 45
  16. Thomas, s. 30 ja 103–110
  17. Thomas, s. 118–122
  18. Kass, s. 77
  19. Thomas, s. 131
  20. Whitelock, Holly: Golden Girl: The Divine Olivia de Havilland The Independent. 14.7.2009. Viitattu 29.7.2020. (englanniksi)
  21. Kass, s. 49
  22. David Selznick’s ’Gone With the Wind’ Has Its Long-Awaited Premiere … The New York Times. 20.12.1939. Viitattu 29.7.2020. (englanniksi)
  23. Tuulen viemää poistettiin HBO:n palvelusta, sisältö liian rasistinen Iltalehti. 11.6.2020. Viitattu 29.7.2020.
  24. Thomas, s. 161
  25. Kass, s. 63
  26. Thomas, s. 173 ja 181
  27. Thomas, s. 189–191 ja 195
  28. a b Joan Fontaine–Olivia de Havilland Feud: New Details Revealed Hollywood Reporter. Viitattu 30.7.2020.
  29. Kass, s. 76
  30. Interview: Olivia de Havilland American Academy of Achievement. 5.10.2006. Viitattu 30.7.2020. (englanniksi)
  31. Thomas, s. 34 ja 200
  32. a b Thomas, s. 36
  33. De Havilland Lawsuit Resonates Through Hollywood Reuters. 23.8.2007. Viitattu 30.7.2020. (englanniksi)
  34. Salomaa, Alina: Tuulen viemää -elokuvan tähti Olivia de Havilland on kuollut Ilta-Sanomat. 26.7.2020. Sanoma Media Oy. Viitattu 28.9.2020.
  35. Olivia de Havilland Fast Facts CNN. Viitattu 30.7.2020. (englanniksi)
  36. Thomas, s. 204–211
  37. Kass, s. 89
  38. Thomas, s. 212–213
  39. Thomas, s. 214–218
  40. Olivia de Havilland: Awards AllMovie. Viitattu 30.7.2020. (englanniksi)
  41. Thomas, s. 219
  42. Kass, s. 219
  43. a b Thomas, s. 40
  44. Olivia de Havilland, Golden Age of Hollywood Star, Dies at 104 BBC News. Viitattu 31.7.2020. (englanniksi)
  45. Thomas, s. 41
  46. Thomas, s. 225–229
  47. Thomas, s. 231
  48. Thomas, s. 235
  49. Thomas, s. 42
  50. Kass, s. 120
  51. Thomas, s. 239–241
  52. Thomas, s. 44
  53. Thomas, s. 46–48
  54. Kass, s. 142
  55. Avola, Pertti: 104-vuotiaana kuollut näyttelijä Olivia de Havilland oli Hollywoodin kulta-ajan viimeisiä elokuvatähtiä Helsingin Sanomat. 26.7.2020. Viitattu 31.7.2020.
  56. Happy Birthday Olivia de Havilland! Hollywood’s Queen of Radiant Calm Turns 100 The Guardian. Viitattu 1.8.2020 Kieli (englanniksi).
  57. a b c Dame Olivia de Havilland Academy Achievements. Viitattu 1.8.2020.
  58. Revesz, Rachel: Olivia de Havilland turns 100: ’Gone with the Wind’ Star Gives Her Younger Self Some Advice The Independent. 1.7.2016. Viitattu 1.8.2020. (englanniksi)
  59. Barnes, Mike: Olivia de Havilland, Sophisticated Star of Hollywood’s Golden Age, Dies at 104 The Hollywood Reporter. 26.7.2020. Viitattu 26.7.2020. (englanniksi)
  60. Matzen, s. 55
  61. Matzen, s. 72
  62. Fishgall, James: Pieces of Time: The Life of James Stewart, s. 137
  63. Fishgall, s. 148
  64. Thomas, s. 38 ja 41
  65. Kass, s. 83
  66. Thomas, s. 40
  67. ”Olivia de Havilland Biography” Reel Classics. Viitattu 24.11.2020. (englanniksi)
  68. Honan, William H.: Marcus Aurelius Goodrich, 93, Writer Known for Naval Stories The New York Times. 22.10.1991. Viitattu 24.11.2020. (englanniksi)
  69. Thomas, s. 42
  70. Fontaine, s. 78
  71. Kass, s. 79
  72. And the Oscar for Sibling Rivalry Goes to… The Nine-Decade Feud Between Olivia de Havilland And Joan Fontaine That Is Still Raging Daily Mail. 13.9.2010. Viitattu 16.12.2013. (englanniksi)
  73. Olivia de Havilland ’Shocked And Saddened’ by Sister Joan Fontaine’s Death CBS News. 16.12.2013. Viitattu 1.8.2020. (englanniksi)
  74. Olivia de Havilland and the Most Notorious Sibling Rivalry in Hollywood Variety. 29.4.2016. Viitattu 1.8.2020. (englanniksi)
  75. Legendaarinen Hollywood-tähti Olivia de Havilland on kuollut – Tuulen viemää -elokuvasta tuttu näyttelijä oli 104-vuotias Yle. Viitattu 1.8.2020.
  76. Hollywood-legenda Olivia de Havilland, 101, haastoi maksukanavan oikeuteen – tositapahtumiin perustuva Feud keksikin asioita päästään Helsingin Sanomat. 3.7.2017. Viitattu 1.8.2020.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]