Miksolyydinen

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
C:stä alkava miksolyydinen asteikko Mixolydian mode C.mid Soita (ohje).

Miksolyydinen merkitsi musiikinteoriassa alun perin erästä muinaiskreikkalaista sävellajia ja siihen liittyvää asteikkoa. Myöhemmin sana tuli tarkoittamaan siitä täysin poikkeavaa keskiaikaista kirkkosävellajia sekä siihen liittyen nykyisin sellaista diatonista asteikkoa, joka esimerkiksi pianon valkoisilla koskettimilla ulottuu G:stä seuraavaan, oktaavia korkeampaan G:hen, mutta joka voidaan myös transponoida muulle korkeudelle, jolloin esimerkiksi C:stä alkavassa miksolyydisessa asteikossa H on alennettu B:ksi.

Kreikkalainen miksolyydinen sävellaji[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

H:sta alkava kreikkalainen diatoninen miksolyydinen asteikko Locrian mode B midi.mid Soita (ohje).
E:stä alkava kreikkalainen kromaattinen miksolyydinen asteikko: yhdistetyt tetrakordit a ja b, yhteinen nuotti c ja erillinen intervalli d Greek Mixolydian mode on E, chromatic genus.mid Play (ohje)
E:stä alkava kreikkalainen enharmoninen miksolyydinen asteikko: yhdistetyt tetrakordit a ja b, yhteinen nuotti c ja erillinen intervalli d Greek Mixolydian mode on E, enharmonic genus.mid Soita (ohje)

Termi miksolyydinen on peräisin antiikin kreikkalaisesta musiikinteoriasta. Kreikkalaisen miksolyydisen sävellajin keksi 600-luvulla eaa. elänyt runoilija ja muusikko Sapfo.[1] Antiikin Kreikassa miksolyydiseksi nimitetty sävellaji oli kuitenkin kokonaan toinen kuin myöhempi samanniminen kirkkosävellaji tai nykyinen samanniminen moodi.

Kreikkaisen teorian mukaan miksolyydinen tonos käytti asteikkoa, ”oktaavilajia”, joka vastasi kreikkalaista hypolyydistä asteikkoa käännettynä: diatonisessa muodossaan se oli asteikko, joka ylhäältä alaspäin luettuna ulottui paramese -nimisestä sävelestä hypate hypaton -nimiseen säveleen. Siinä oli ylimpänä kokoaskel paramesen ja mesen välissä sekä sen jälkeen kaksi lyydistä tetrakordia, joista kummassakin oli kaksi kokoaskelta ja yksi puoliaskel. Tämä diatoninen muoto vastasi käytännössä asteikkoa, joka saadaan soittamalla pianon valkoisilla koskettimilla asteikko H:sta oktaavin verran alaspäin: H | A G F E | (E) D C H. Vastaavaa asteikkoa sanotaan nykyään lokriseksi. Miksolyydisestä asteikosta oli olemassa myös kromaattinen ja enharmoninen muoto. Kromaattisessa muodossa kumpikin tetrakordi käsitti pienen terssin ja kaksi puoliaskelta, enharmonisessa suuren terssin ja kaksi neljäsosa-askelta.

Keskiaikainen ja nykyinen miksolyydinen moodi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaikainen miksolyydinen sävellaji[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkujaan termi miksolyydinen tarkoitti siis erästä perinteisen kreikkalaisen teorian mukaista harmoniaa, mutta toisella vuosisadalla Klaudios Ptolemaios käytti sitä, samoin kuin kuutta muutakin, tarkoittamaan määrittelemiään seitsemää tonoita eli transpositioavainta. Neljäsataa vuotta myöhemmin Boëthius tulkitsi Ptolemaiosta latinaksi ja tarkoitti niillä edelleen transpositioavaimia, ei asteikkoja. Kun länsieurooppalainen musiikin teoria 800-luvulla ensimmäisen kerran muotoiltiin, samat nimet, joihin lisättiin vielä hypermiksolyydinen (myöhemmin hypomiksolyydinen), saivat jälleen uudet merkitykset tuntemattoman tekijän laatimassa tutkielmasta Alia Musica. Tästä tutkielmasta laadittiin myöhemmin Nova expositio -niminen kommentaari, jossa nämä termit lopulta tulivat tarkoittamaan kahdeksaa diatonista oktaavilajia, toisin sanoen asteikkoa.[2]

Keskiaikaisen teorian mukaan miksolyydinen oli seitsemäs kirkkosävellaji. Se voitiin määritellä kahdella tavalla: diatonisena asteikkona, joka ulottui G:stä oktaavia korkeammalla olevaan G:hen, tai sävellajina, jonka päätössävel (finalis) oli G ja jossa sävelala ulottui päätössävelen alla olevasta F:stä runsasta oktaavia korkeammalla olevaan G:hen. Toisinaan sitä laajennettiin ”erikoisluvalla” kummassakin päässä niin, että se ulottui päätössävelen alapuolella olevasta E:stä oktaavin ja kvartin verran korkeammalla olevaan A:han saakka. Päätössävelen D ohella siinä oli tärkeä melodinen tehtävä tuba-sävelellä D,[3] joka oli vastasi seitsemännen psalmisävellajin tenoria.[4] Tämä keskiaikainen teoreettinen konstruktio johti siihen, että termillä miksolyydinen tarkoitetaan nykyisin G:stä G:hen ulottuvaa diatonista asteikkoa.

Edellä kuvattua miksolyydistä sävellajia sanottiin autenttiseksi. Muiden kirkkosävellajien tapaan miksolyydisestä oli olemassa myös plagaalinen muunnos, hypomiksolyydinen eli "alempi miksolyydinen" sävellaji, jota keskiaikaisessa teoriassa pidettiin kahdeksantena sävellajina. Sekin voitiin määritellä kahdella tavalla, joko D:stä ylempään D:hen ulottuvana diatonisena asteikkona, jonka finalis-sävel G jakaa kahtia (siis D–E–F–G + G–A–B–C–D), tai sävellajina, jonka päätössävel oli G ja jonka sävellaji sen alapuolella olevasta C:stä päätössävelen yläpuolella olevaan E:hen saakka, siis runsaan oktaavin verran. Siinä tuba-sävelenä oli C, kahdeksannen psalmisävellajin tenori.[3][5]

Miksolyydinen asteikko muistuttaa G-duuriasteikkoa, josta se eroaa vain siinä, että asteikon seitsemäs sävel on puoliaskelen verran alempi.[3] Toisinaan keski­aikainen mikso­lyydisen kirkko­sävellaji on kuitenkin käsitetty sellaiseksi duurin muodoksi, jossa melodia tavan­omaisesta poiketen päättyy asteikon viidenteen säveleen, huippu­säveleen eli dominanttiin. Täten G-miksolyydinen olisi itse asiassa C-duuri, jossa asteikon päätössävel, finalis G, johon sävelmät päättyvät, ei tonaalisessa mielessä olisikaan perus- vaan huippu­sävel.[6][7][8] Vastaavasti hypo­mikso­lyydinen kirkko­sävellaji olisi F-duuri, jossa sävelmä päättyy teräsäveleen eli asteikon toiseen säveleen ja jossa asteikon neljäs sävel, B, on tavallisimmin korotettu H:ksi. Tulkintaa on perusteltu sillä, että melodian keskellä olevan säkeen päättyminen asteikon toiseen tai viidenteen säveleen on uudemmassakin musiikissa aivan yleistä, mutta keskiaikaiset kirkko­sävelmät olisi erityisen vaikutelman aikaan­saamiseksi usein tarkoituksella lopetettu näihin, ikään kuin kesken, jotta kuulija jäisi odottamaan jatkoa.[6]

Nykyinen miksolyydinen asteikko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyinen G:stä alkva miksolyydinen asteikkoMixolydian mode G midi.mid Play (ohje).

Nykyään miksolyydisellä tarkoitetaan asteikkoa, jossa koko- ja puoliaskelet seuraavat toisiaan muutoin samassa järjestyksessä kuin duuriasteikossa, paitsi että asteikon seitsemäs sävel on alennettu.[9] Sitä sanotaan toisinaan myös dominanttiasteikoksi(engl. Dominant Scale[10], koska se rakentuu duuriasteikon dominantille. Siinä asteikon alennettu seitsemäs sävel muodostaa mediantin eli asteikon kolmannen sävelen kanssa tritonuksen. Asteikon etumerkintä on sama kuin sen duurin, jonka perussävel on kvintin verran alempana.[9]

Miksolyydistä sävellajia ei juuri käytetty klassisessa musiikissa, mutta nykyisin se on varsin yleinen jazzissa, funkissa, bluesissa ja rockmusiikissa. Lisäksi Itä-Euroopan juutalaisten klezmer-musiikissa käytetään yleisesti Moloch -asteikkoa, joka on sama kuin miksolyydinen asteikko.[11]

Esimerkkejä miksolyydisistä asteikoista:[9]

  • C:stä alkava miksolyydinen asteikko: C-D-E-F-G-A-B-C
  • G:stä alkava miksolyydinen asteikko: G-A-H-C-D-E-F-G; voidaan soittaa pianolla pelkästään valkoisilla koskettimilla
  • D:stä alkava miksolyydinen asteikko: D-E-Fis-G-A-H-C-D.

Tunnettuja miksolyydisiä sävellyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansansävelmiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Populaarimusiikissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vastaavia asteikkoja muissa musiikkikulttuureissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Doorista asteikkoa vastaava raga intialaisessa musiikissa on Khamāj.[29]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Mixolydian mode
  1. Anne Carson (toim.): If Not, Winter: Fragments of Sappho, s. ix. Carson lainaa Pseudo-Plutarkhoksen teosta On Music 16.11c, jossa taas lähteenä mainitaan Aristoksenos. New York: Vintage Books, 2002. ISBN 978-0-375-72451-0.
  2. Stanley Sadie, John Tyrrell (toim.): ”Dorian”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos. Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5.
  3. a b c ”Miksolyydinen”, Tammen musiikkitietosanakirja, 2. osa (M-Ö), s. 18. Tammi, 1983. ISBN 951-30-5916-2.
  4. Stanley Sadie, John Tyrrell (toim.): ”Mixolydian”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos, 16. osa, s. 767. Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5.
  5. Stanley Sadie, John Tyrrell (toim.): ”Hypomixolydan”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos, 12. osa, s. 38. Lontoo: Macmillan Publishers, 2001. ISBN 978-1-56159-239-5.
  6. a b ”Kirkkosävellajit”, Tietosanakirja, 4. osa (Kaivo–Kulttuurikieli), s. 1010-1012. Otava, 1912.
  7. ”Kirkkosävellajit”, Pieni tietosanakirja, 2. osa (Isopurje–Maskotti), s. 552. Otava, 1927. Teoksen verkkoversio.
  8. ”Miksolyydialainen sävellaji”, Pieni tietosanakirja, 3. osa (Isopurje–Maskotti), s. 146. Otava, 1928. Teoksen verkkoversio.
  9. a b c ”The Mixolydian Mode/Dominant Seventh Scale”, Mel Bay's Encyclopedia of Scales, Modes and Melodic Patterns: A Unique Approac to Developing Ear, Mind and Finger Coordination, s. 33. Pacific, Missouri: Mel May Publications, 1997. ISBN 978-0-7866-1791-3.
  10. Dan Haerle: Scales for Jazz Improvisation, s. 15. Miami: Warner Bros, 1983. ISBN 978-0-89898-705-8.
  11. Dick Weissman, Dan Fox: A Guide to Non-Jazz Improvisation: Guitar Edition, s. 130. Pacific, Missouri: Mel Bay Publications, 2009. ISBN 978-0-7866-0751-8.
  12. Building a Traditional Tune Repertoire: Old Joe Clark (Key of A-Mixolydian) Mandolin Sessions. Viitattu 7.9.2015.
  13. a b c Something Old, Something New Mandolin Sessions. Viitattu 7.9.2015.
  14. Patrick Allen: Developing Singing Matters. Oxford: Heinemann Educational Publishers, 1999. ISBN 0-435-81018-9.
  15. Jack Morer: Rolling Stones: "Exile on Main Street", s. 100. Milwaukee: Leonard Corporation. ISBN 0-7935-4094-1.
  16. Marquee Moon tab Joe Hartley's generic homepage zappa.brainiac.com. Viitattu 7.9.2015.
  17. Rikky Rooksby: Inside Classic Rock Tracks, s. 86. Backbeat Books, 2001. ISBN 978-0-87930-654-0.
  18. The Ancient Musical Modes pathguy.com. Viitattu 7.9.2015.
  19. ”The Mixolydian Mode”, The Total Rock Bassist, s. 90. Alfred Publishing, 2008. ISBN 978-0-7390-5269-3.
  20. Kenneth Womack, Todd F. Davis: Reading the Beatles: Cultural Studies, Literary Criticism, and the Fab Four, s. 45. Albany: State University of New York Press. ISBN 978-0-7914-6715-2 (cloth); ISBN 978-0-7914-6716-9 (pbk).
  21. a b Ken Stephenson: What to Listen for in Rock: A Stylistic Analysis, s. 39. Yale University Press, 2002. ISBN 978-0-300-09239-4.
  22. The Moods of the Modes: The Fretlight Guitar Blog fretlight.com.
  23. a b Albin Zak III: The Velvet Underground Companion: Four Decades of Commentary, s. 333. New York: Schirmer Books. ISBN 0780825672422. Teoksen verkkoversio.
  24. Lloyd Whitesell: The Music of Joni Mitchell, s. 119. Oxford University Press. ISBN 0199719098.
  25. Digital Sheet Music – Lady Gaga – You and I. Musicnotes.com, 2011.
  26. Grateful Dead master class with Dave Frank 7.9.2015.
  27. King of Off-Beat Samba Limbs losdoggies.com. Viitattu 7.9.2015.
  28. Mixolydian Mode in "Royals" by Lorde Pop Music Theory. Viitattu 7.9.2015.
  29. ”Intialainen musiikki”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, 3. osa (Herz–Laudes, s. 149. Otava. ISBN 951-1-04553-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]