Kirkkosävellaji

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kirkkosävellajit ovat alkujaan keskiaikaisessa greogoriaanisessa laulussa käytettyjä sävellajeja.[1]. Kun vastaavia asteikkoja esiintyy muissakin yhteyksissä kuin keskiaikaisessa kirkkomusiikissa, niistä käytetään nykyisin myös nimitystä moodi.[1]

Yleistä kirkkosävellajeista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erilaisia kirkkosävellajeja katsottiin alkujaan olevan kahdeksan, myöhemmin (1500-luvulta lähtien) kaksitoista. Jokainen niistä käsitti yhden oktaavin laajuisen sävelalan, joka koostui pentakordista ja tetrakordista. Pentakordi on viiden ja tetrakordi neljän sävelen muodostama asteikko ilman kromaattisia muutoksia.

Kaikki kirkkosävellajit perustuivat diatoniseen asteikkoon. Niistä jokaisessa oli oktaavin laajuisessa asteikossa sävelten välissä kaksi puoliaskelta ja viisi kokoaskelta. Täten ne kaikki voidaan sopivalta sävelkorkeudelta soittaa soittaa pianolla ja muilla kosketinsoittimilla pelkästään valkoisia koskettimia käyttämällä.

Jokaisella kirkkosävellajilla oli päätössävel eli finalis, johon sävelmät päättyivät. Sen mukaan, liikkuuko melodia perussävelen yläpuolella vai myös alapuolella, kirkkosävellajeja kutsutaan joko autenttisiksi tai plagaalisiksi. Autenttisissa kirkkosävellajeissa melodia liikkuu perussävelen yläpuolella, jolloin asteikon muodostavat perussävelestä alkava ja kvinttiä ylempänä olevaan säveleen ulottuva pentakordi sekä siitä perussävelen oktaaviin ulottuva tetrakordi. Plagaalisissa kirkkosävellajeissa järjestys on päinvastainen, tetrakordi on perussävelen alapuolella, joten melodia liikkuu sekä perussävelen ylä- että alapuolella. Penta- ja tetrakordin yhdistelmästä syntyy näin kahdeksansävelinen sävelasteikko. Päätössävelen lisäksi kussakin kirkkosävellajissa oli toinenkin muita tärkeämpänä pidetty sävel, tuba, josta käytettiin myös nimityksiä tenor, reperkussio- tai resitointisävel.

Eri kirkkosävellajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kahdeksan kirkkosävellajia. Perussävel merkitty f-kirjaimella.

Keskiajalla 900-luvulta lähtien kirkkosävellajeja katsottiin yleensä olevan kahdeksan. Ne muodostivat neljä paria, joista jokainen käsitti yhden autenttisen ja yhden plagaalisen sävellajin, joilla oli sama päätössävel (finalis).

Kirkkosävellajien nimet tulivat käyttöön 900-luvulla. Ne omaksuttiin antiikin Kreikan musiikkiopista, jossa käytetyt termit kuitenkin tulkittiin virheellisesti. Tämän vuoksi eri asteikkojen antiikin aikaiset ja keskiaikaiset nimet eivät vastaa toisiaan.[1][2] Plagaalisten sävellajien nimet olivat muutoin samat kuin vastaavien autenttistenkin, mutta nimen eteen lisättiin etuliite hypo.[1]

Alkuperäiset kirkkosävellajit olivat seuraavat:[1][2]

  1. doorinen (autenttinen), sävelala d – d1, finalis d, tuba a
  2. hypodoorinen (plagaalinen), sävelala A – a, finalis d, tuba f
  3. fryyginen (autenttinen), sävelala e – e1, finalis e, tuba c
  4. hypofryyginen (plagaalinen), sävelala H – h, finalis e, tuba a
  5. lyydinen (autenttinen), sävelala f – f1, finalis f, tuba c1
  6. hypolyydinen (plagaalinen), sävelala c – c1, finalis f, tuba a
  7. miksolyydinen (autenttinen), sävelala g – g1, finalis g, tuba d1
  8. hypomiksolyydinen (plagaalinen), sävelala d – d1, finalis d, tuba c1.

Käytännössä lyydisissä sävelmissä esiintyi asteikon neljännen sävelen, h:n sijasta usein siitä puoliaskelen verran alennettu b, ja vastaavasti doorisissa sävelmissä asteikon kuudennen sävelen, h:n sijasta niin ikään b. Näin muunnettuna lyydisestä asteikosta tuli aivan nykyisen F-duuriasteikon ja doorisesta nykyisen luonnollisen d-molliasteikon kaltainen. Tällaisia muunnoksia ei kuitenkaan katsottu eri sävellajeiksi ennen kuin 1500-luvulla, jolloin Heinrich Glarean lisäsi järjestelmään seuraavat neljä sävellajia:[1][3].

  • 9. aiolinen (autenttinen), sävelala a – a1, finalis a, tuba e (sama kuin luonnollinen a-molli)
  • 10. hypoaiolinen (plagaalinen), sävelala e – e1, finalis a, tuba c
  • 11. jooninen (autenttinen), sävelala c – c1, finalis c, tuba g (sama kuin C-duuri)
  • 12. hypojooninen (plagaalinen), sävelala G – g, finalis g, tuba e.

Eri kirkkosävellajien intervallirakenne on mahdollista havainnollistaa esimerkiksi soittamalla pianolla pelkästään valkoisia koskettimia. Valkoiset koskettimet c:stä c:hen muodostavat autenttisen joonisen asteikon, d:stä d:hen autenttisen doorisen asteikon jne. "Tavallinen" duuri on siis jooninen ja "tavallinen" (luonnollinen) molli aiolinen. Plagaalinen jooninen asteikko ulottuu g:stä ylempään g:hen, mutta välissä oleva c on perussävelenä; vastaavasti plagaalinen doorinen asteikko ulottuu a:sta a:han, mutta välissä oleva d on perussävelenä jne.

Moodit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun kirkkosävellajien kaltaisia asteikkoa esiintyy muussa kuin keskiaikaisessa kirkkomusiikissa, niistä käytetään nykyisin usein nimitystä moodi.[1] Moodeista käytetään edelleen usein samoja nimiä kuin vastaavista keskiaikaisista autenttisista kirkkosävellajeista. Täydellisyyden vuoksi on järjestelmään lisätty vielä seitsemäs, lokrinen moodi, jolloin jokaiselta diatonisen asteikon säveleltä alkaa oma moodinsa. Täten moodit ovat seuraavat:

  1. jooninen, C-moodi (puoliaskelet 3. ja 4. sekä 7. ja 8. sävelen välissä, käytännössä sama kuin C-duuri)
  2. doorinen, D-moodi, (puoliaskelet 2. ja 3. sekä 6. ja 7. sävelen välissä; kuten d-molli, jossa 6. sävel korotettu)
  3. fryyginen, E-moodi (puoliaskelet 1. ja 2. sekä 5. ja 6. sävelen välissä; kuten e-molli, jossa 2. sävel alennettu)
  4. lyydinen, F-moodi (puoliaskelet 4. ja 5. sekä 7. ja 8. sävelen välissä; kuten F-duuri, jossa 4. sävel korotettu)
  5. miksolyydinen, G-moodi (puoliaskelet 3. ja 4. sekä 6. ja 7. sävelen välissä; kuten G-duuri, jossa 7. sävel alennettu)
  6. aiolinen, A-moodi (puoliaskelet 2. ja 3. sekä 5. ja 6. sävelen välissä; käytännössä sama kuin luonnollinen a-molli
  7. lokrinen, H-moodi (puoliaskelet 1. ja 2. sekä 4. ja 5. sävelen välissä; kuten a-molli, jossa 2. ja 5. sävel alennettu; käytetään lähinnä molli7b5-soinnun kanssa)

Jokaisen kirkkosävellajin tai moodin perussäveleksi voidaan valita mikä tahansa muukin kuin edellä sellaiseksi mainittu sävel, mutta tällöin osa asteikon sävelistä on korotettava tai alennettava, samoin kuin duurissa ja mollissakin silloin, kun perussävelenä on jokin muu kuin edellisessä c, jälkimmäisessä a. Esim. c-jooninen moodi on tavallinen C-duuriasteikko, mutta c-doorinen moodi on c-molliasteikko, jossa 6. sävel korotettu/palautettu (as -> a). F-fryyginen moodi taas muistuttaa f-mollia, jossa 2. sävel alennettu (g -> ges).

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkkosävellajit olivat keskiajalla nimensä mukaisesti käytössä ennen kaikkea kirkkomusiikissa. Myös maallisessa taidemusiikissa ne olivat laajalti käytössä 1600-luvulle saakka, jolloin duuri ja molli ne syrjäyttivät. Vielä Johann Sebastian Bachin musiikissa niitä esiintyy jonkin verran.[2]


Näitä moodeja, siis muita kuin duuri- ja mollisävelasteikkoja, käytetään etenkin jazz-musiikissa.lähde? Myös kansanmusiikissa muut kuin duuri- ja mollisävelasteikot ovat tavallisia. Kansanmusiikin vaikutuksesta kirkkosävellajit tulivat jossakin määrin uudelleen käyttöön myös 1800- ja 1900-lukujen taidemusiikin suuntauksissa, varsinkin kansallisromanttisissa suuntauksissa.[2]

Tulkintoja kirkkosävellajien luonteesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaikaisessa musiikin teoriassa kunkin kirkko­sävel­lajin "perus­säveleksi" (päätös­säveleksi, finalis) katsottiin aina se sävel, johon melodia päättyy. Eräät myöhemmät musiikki­tieteilijät ovat kuitenkin keskiaikaisia sävelmiä tutkimalla päätyneet tulkitsemaan kirkko­sävellajien tonaalisen luonteen osittain toisin. Tämän käsityksen ne olisivat duurin ja mollin muunnelmia, joista muutamissa melodia päättyy muuhun kuin perussäveleen; tällöin finalis olisikin näissä tapauksissa itse asiassa käsitettävä dominantiksi (asteikon viides sävel) tai teräsäveleksi (asteikon toinen sävel). Tulkintaa on perusteltu sillä, että melodian keskellä olevan säkeen päättyminen näihin säveliin on uudemmassakin musiikissa aivan yleistä, mutta tämän tulkinnan mukaan keskiaikaiset kirkko­sävelmät olisi erityisen vaikutelman aikaan­saamiseksi usein tarkoituksella lopetettu näihin, ikään kuin kesken, jotta kuulija jäisi odottamaan jatkoa.[4]

Toisaalta vaikka kaikkiin kirkko­sävellajeihin katsotaan yleensä kuuluvan h-sävel alentamattomana, käytännössä sen tilalla esiintyy varsinkin doorisissa ja lyydisissä sävelmissä siitä alennettu b-sävel niin usein, että se mahdollisesti olisikin katsottava asteikkoon varsinaisesti kuuluvaksi ja h muunne­säveleksi. Tällöin nämä kirkko­sävellajit olisivat täsmälleen nykyisen luonnollisen mollin ja duurin kaltaisia; esiintyyhän toisaalta tyypillisissä duuri­sävelmissäkin neljäs ja molli­sävelmissä vastaavasti kuudes sävel varsin usein korotettuna.[4]

Tämän perusteella esimerkiksi Ilmari Krohn on tulkinnut kirkkosävellajit tonaalisesti seuraavasti:

  • doorinen (autenttinen) = molli (d-molli), perussävel päätössävelenä kuudes sävel usein korotettuna
  • hypodoorinen: tavallisimmin = molli (g-molli), dominantti (5. sävel) päätössävelenä, toisinaan kuitenkin tulkittava samoin kuin autenttinen doorinen
  • fryyginen (autenttinen) = molli (a-molli), dominantti (5. sävel) päätössävelenä, joskus kuitenkin = seuraava
  • hypofryyginen = molli (d-molli), teräsävel (2. sävel) päätössävelenä, kuudes sävel usein korotettuna
  • lyydinen (autenttinen) = duuri (F-duuri), perussävel päätössävelenä, neljäs sävel usein korotettuna
  • hypolyydinen = duuri (F-duuri), perussävel päätössävelenä
  • miksolyydinen = duuri (C-duuri), dominantti (5. sävel) päätössävelenä
  • hypomiksolyydinen = duuri (F-duuri), teräsävel päätössävelenä, 4. sävel usein korotettuna.

[4][5]


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g ”Kirkkosävellajit”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, 3. osa (Herz–Laudes), s. 438. Otava, 1978. ISBN 951-1-04553-9.
  2. a b c d ”Kirkkosävellajit”, Tammen musiikkitietosanakirja, 1. osa (A–L), s. 209. Tammi, 1983. ISBN 951-30-5915-4.
  3. ”Glarean”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, 2. osa (Dallapiccola–Hervé), s. 388–389. Otava, 1978. ISBN 951-1-04553-9.
  4. a b c ”Kirkkosävellajit”, Tietosanakirja, 4. osa (Kaivo–Kulttuurikieli), s. 1010-1012. Otava, 1912.
  5. ”Kirkkosävelljajit”, Pieni tietosanakirja, 2. osa (Isopurje–-Maskotti), s. 552. Otava, 1923. Teoksen verkkoversio.

Media[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]