Kirkkosävellaji

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kahdeksan kirkkosävellajia. Perussävel merkitty f-kirjaimella.

Kirkkosävellaji tai moodi on sävellaji, jonka asteikko koostuu pentakordista ja tetrakordista. Pentakordi on viiden ja tetrakordi neljän sävelen muodostama asteikko ilman kromaattisia muutoksia.

Sen mukaan, liikkuuko melodia perussävelen yläpuolella vai myös alapuolella, kirkkosävellajeja kutsutaan joko autenttisiksi tai plagaalisiksi. Autenttisissa kirkkosävellajeissa melodia liikkuu perussävelen yläpuolella, jolloin asteikon muodostavat perussävelestä alkava ja kvinttiä ylempänä olevaan säveleen ulottuva pentakordi sekä siitä perussävelen oktaaviin ulottuva tetrakordi. Plagaalisissa kirkkosävellajeissa järjestys on päinvastainen, tetrakordi on perussävelen alapuolella, joten melodia liikkuu sekä perussävelen ylä- että alapuolella. Penta- ja tetrakordin yhdistelmästä syntyy näin kahdeksansävelinen sävelasteikko.

Jokaisessa kirkkosävellajissa on oktaavin laajuisessa asteikossa sävelten välissä kaksi puoliaskelta ja viisi kokoaskelta. Täten ne kaikki voidaan (sopivaan sävelkorkeuteen transponoituina) soittaa esimerkiksi pianolla pelkästään valkoisia koskettimia käyttämällä.

Eri kirkkosävellajit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiajalla 900-luvulta lähtien autenttisia kirkkosävellajeja lueteltiin tavallisesti neljä:

  • doorinen (puoliaskelet 2. ja 3. sekä 6. ja 7. sävelen välissä; kuten d-molli, jossa 6. sävel korotettu)
  • fryyginen (puoliaskelet 1. ja 2. sekä 5. ja 6. sävelen välissä; kuten e-molli, jossa 2. sävel alennettu)
  • lyydinen (puoliaskelet 4. ja 5. sekä 7. ja 8. sävelen välissä; kuten F-duuri, jossa 4. sävel korotettu)
  • miksolyydinen (puoliaskelet 3. ja 4. sekä 6. ja 7. sävelen välissä; kuten G-duuri, jossa 7. sävel alennettu)[1]

Näistä jokaiseen liittyi myös vastaava plagaalinen kirkkosävellaji.

Myöhemmin, 1500-luvulla joukkoon lisättiin seuraavat kaksi:

  • jooninen (puoliaskelet 3. ja 4. sekä 7. ja 8. sävelen välissä, sama kuin "tavallinen" C-duuri)
  • aiolinen (puoliaskelet 2. ja 3. sekä 5. ja 6. sävelen välissä; sama kuin ns. luonnollinen a-molli).[1]

Joskus mainitaan kirkkosävellajien joukossa myös:

  • lokrinen (puoliaskelet 1. ja 2. sekä 4. ja 5. sävelen välissä; kuten h-molli, jossa 2. ja 5. sävel alennettu; käytetään lähinnä molli7b5-soinnun kanssa)

Sävellajien plagaalisten muotojen nimet muodostetaan autenttisista lisäämällä hypo-etuliite, esimerkiksi hypodoorinen. Plagaalit poikkeavat autenttisista moodeista siten, että asteikkomuotoisina ne alkavat kvartin alempaa perussävelen (finalis) säilyessä ennallaan.

Kirkkosävellajien nimet tulivat käyttöön 900-luvulla. Ne omaksuttiin antiikin Kreikan musiikkiopista, jossa käytetyt termit kuitenkin tulkittiin virheellisesti.[1]

Eri kirkkosävellajien intervallirakenne on mahdollista havainnollistaa esimerkiksi soittamalla pianolla pelkästään valkoisia koskettimia. Valkoiset koskettimet c:stä c:hen muodostavat autenttisen joonisen asteikon, d:stä d:hen autenttisen doorisen asteikon jne. "Tavallinen" duuri on siis jooninen ja "tavallinen" (luonnollinen) molli aiolinen. Plagaalinen jooninen asteikko ulottuu g:stä ylempään g:hen, mutta välissä oleva c on perussävelenä; vastaavasti plagaalinen doorinen asteikko ulottuu a:sta a:han, mutta välissä oleva d on perussävelenä jne.

Jokaisen kirkkosävellajin perussäveleksi voidaan valita mikä tahansa muukin kuin edellä sellaiseksi mainittu sävel, mutta tällöin osa asteikon sävelistä on korotettava tai alennettava, samoin kuin duurissa ja mollissakin silloin, kun perussävelenä on jokin muu kuin edellisessä c, jälkimmäisessä a. Esim. c-jooninen moodi on tavallinen C-duuriasteikko, mutta c-doorinen moodi on c-molliasteikko, jossa 6. sävel korotettu/palautettu (as -> a). F-fryyginen moodi taas muistuttaa f-mollia, jossa 2. sävel alennettu (g -> ges).

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkkosävellajit olivat keskiajalla nimensä mukaisesti käytössä ennen kaikkea kirkkomusiikissa. Myös maallisessa taidemusiikissa ne olivat laajalti käytössä 1600-luvulle saakka, jolloin duuri ja molli ne syrjäyttivät. Vielä Johann Sebastian Bachin musiikissa niitä esiintyy jonkin verran.[1]

Nykyään erilaisia moodeja, ts. muita kuin duuri- ja mollisävelasteikkoja, käytetään etenkin jazz-musiikissa.lähde? Myös kansanmusiikissa muut kuin duuri- ja mollisävelasteikot ovat tavallisia. Kansanmusiikin vaikutuksesta kirkkosävellajit tulivat jossakin määrin uudelleen käyttöön myös 1800- ja 1900-lukujen taidemusiikin suuntauksissa, varsinkin kansallisromanttisissa suuntauksissa.[1]

Tulkintoja kirkkosävellajien luonteesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaikaisessa musiikin teoriassa kunkin kirkko­sävel­lajin "perus­säveleksi" (päätös­säveleksi, finalis) katsottiin aina se sävel, johon melodia päättyy. Eräät myöhemmät musiikki­tieteilijät ovat kuitenkin keskiaikaisia sävelmiä tutkimalla päätyneet tulkitsemaan kirkko­sävellajien tonaalisen luonteen osittain toisin. Tämän käsityksen ne olisivat duurin ja mollin muunnelmia, joista muutamissa melodia päättyy muuhun kuin perussäveleen; tällöin finalis olisikin näissä tapauksissa itse asiassa käsitettävä dominantiksi (asteikon viides sävel) tai teräsävel (asteikon toinen sävel). Tulkintaa on perusteltu sillä, että melodian keskellä olevan säkeen päättyminen näihin säveliin on uudemmassakin musiikissa aivan yleistä, mutta tämän tulkinnan mukaan keskiaikaiset kirkko­sävelmät olisi erityisen vaikutelman aikaan­saamiseksi usein tarkoituksella lopetettu näihin, ikään kuin kesken, jotta kuulija jäisi odottamaan jatkoa.[2]

Toisaalta vaikka kaikkiin kirkko­sävellajeihin yleensä on katsottu kuuluvan h-sävel alentamattomana, käytännössä sen tilalla esiintyy varsinkin doorisissa ja lyydisissä sävelmissä siitä alennettu b-sävel niin usein, että se mahdollisesti olisikin katsottava asteikkoon varsinaisesti kuuluvaksi ja h muunne­säveleksi. Tällöin nämä kirkko­sävellajit olisivat täsmälleen nykyisen luonnollisen mollin ja duurin kaltaisia; esiintyyhän toisaalta tyypillisissä duuri­sävelmissäkin neljäs ja molli­sävelmissä vastaavasti kuudes sävel varsin usein korotettuna.[2]

Tämän perusteella esimerkiksi Ilmari Krohn on tulkinnut kirkkosävellajit tonaalisesti seuraavasti:

  • doorinen (autenttinen) = molli (d-molli), perussävel päätössävelenä kuudes sävel usein korotettuna
  • hypodoorinen: tavallisimmin = molli (g-molli), dominantti (5. sävel) päätössävelenä, toisinaan kuitenkin tulkittava samoin kuin autenttinen doorinen
  • fryyginen (autenttinen) = molli (a-molli), dominantti (5. sävel) päätössävelenä, joskus kuitenkin = seuraava
  • hypofryyginen = molli (d-molli), teräsävel (2. sävel) päätössävelenä, kuudes sävel usein korotettuna
  • lyydinen (autenttinen) = duuri (F-duuri), perussävel päätössävelenä, neljäs sävel usein korotettuna
  • hypolyydinen = duuri (F-duuri), perussävel päätössävelenä
  • miksolyydinen = duuri (C-duuri), dominantti (5. sävel) päätössävelenä
  • hypomiksolyydinen = duuri (F-duuri), teräsävel päätössävelenä, 4. sävel usein korotettuna.

[2][3]


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e ”Kirkkosävellajit”, Tammen musiikkitietosanakirja, 1. osa (A–L), s. 209. Tammi, 1983. ISBN 951-30-5915-4.
  2. a b c ”Kirkkosävellajit”, Tietosanakirja, 4. osa (Kaivo–Kulttuurikieli), s. 1010-1012. Otava, 1912.
  3. ”Kirkkosävelljajit”, Pieni tietosanakirja, 2. osa (Isopurje–-Maskotti), s. 552. Otava, 1923. Teoksen verkkoversio.

Media[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä musiikkiin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.