Heinrich Glarean

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Heinrich Glarean

Heinrich Glarean (kesäkuu 1488 Mollis, Glaruksen kantoni28. maaliskuuta 1563 Freiburg) oli sveitsiläinen musiikki­teoreetikko, runoilija ja humanisti.

Opiskeltuaan nuorena perusteellisesti musiikkia hän kirjoittautui Kölnin yliopistoon, jossa hän opiskeli teologiaa, filosofiaa ja matematiikkaa sekä myös musiikkia Siellä hän kirjoitti kuuluisan runon keisari Maksimilian I:n kunniaksi. Vähän myöhemmin hän tapasi Baselissa toisen humanistin, Erasmus Rotter­damilaisen, josta tuli hänen eli­nikäinen ystävänsä.[1]

Ensimmäisen musiikkia koskevan teoksensa Isagoge in musicen hän julkaisi vuonna 1516. Siinä hän käsitteli musiikin perustekijöitä, ja todennäköisesti teos oli tarkoitettu opetusta varten. Hänen kuuluisin teoksensa, joka samalla oli yksi kaikkein huomattavimmista musiikin teoriasta renessanssiaikana kirjoitetuista teoksista, oli kuitenkin Dodecachordon, jonka hän julkaisi Baselissa vuonna 1547. Tämä laaja teos käsittelee musiikin teorian lisäksi myös filosofiaa ja elämäkertoja, ja se sisältää myös 120 kokonaista edellisen sukupolven säveltämää musiikki­teosta, muun muassa Josquin des Prez'n, Johannes Ockeghemin, Jacob Obrechtin ja Heinrich Isaacin teoksista. Kolmiosaisen teoksen alussa käsitellään Boethiusta, joka 500-luvulla oli kirjoittanut laajasti musiikista. Teoksessa johdetaan musikaalisten moodien käyttö laulusta, erityisesti gregoriaanisesta laulusta ja yksi­äänisyydestä. Teoksen lopussa käsitellään laajasti moodien mäyttöä moniäänisessä eli polyfonisessa musiikissa.[1]

Teoksen Dodecachordon nimi tarkoittaa sanan­mukaisesti 12-kielistä soitinta. Teoksen tärkein merkitys on Glareanin ehdotuksessa, että moodeja eli kirkko­sävel­lajeja oli itse asiassa kaksi­toista, ei kahdeksan niin kuin kauan oli oletettu ja kuten vielä Glareanin aikalaisen Pietro Aronin teoksissa sanottiin. Glareanin lisäämät neljä uutta moodia olivat autenttinen ja plagaalinen aiolinen (9. ja 10. moodi) sekä autenttinen ja plagaalinen jooninen moodi (11. ja 12. moodi). Nämä uudet moodit vastasivat mollia ja duuria ja luonnollista mollia, jotka ennen pitkää lähes täysin syrjäyttivät vanhat kirkko­sävel­lajit. Jo Glarean väitti, että jooninen sävellaji oli yksi hänen aikansa säveltäjien eniten käyttämistä.[1]

Teoksella oli suunnaton vaikutus. Monet myöhemmät teoreetikot kuten Zarlino hyväksyivät 12 moodia. Nykyisin eroa moodien plagaaalisen ja autenttisen muodon välillä ei tosin enää pidetä merkityksellisenä, mikä on vähentänyt moodien lukumäärän kuuteen, mutta muutoin Glareanin selvitystä musikaalisista moodeista pidetään vielä nykyäänkin pätevänä.[1]

Glarean saavutti merkittäviä ansioita myös runouden ja maantieteen aloilla.[2]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Heinrich Glarean

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gustave Reese: Music in the Renaissance. New York: W.W. Norton & Co., 1954. ISBN 0-393-09530-4.
  • Oliver Strunk: Source Readings in Music History. New York: {{{Julkaisija}}}, 1950.
  • Inga Mai Groote (toim.): Heinrich Glarean's books. The intellectual world of a sixteenth-century musical humanist. Cambridge University Press, 2013. ISBN 978-1-107-02269-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d ”Heinrich Glarean”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, VII osa, s. 422-424. Lontoo: Macmillan Publishers Ltd., 1980. ISBN 1-56159-174-2.
  2. Catholic Encyclopedia: Henry Glarean

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]