Aiolinen

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Aiolinen moodi)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
A:sta alkava aiolinen asteikkoAmoll.mid Soita (ohje)

Aiolinen on musikaalinen moodi ja kirkkosävellaji, tai termin nykyisen käytännön mukaisesti diatoninen asteikko, joka tunnetaan myös luonnollisena molli­asteikkona.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antiikin Kreikkalaisessa musiikin teoriassa aiolinen oli eräiden myöhäisten kirjoittajien kuten Kleonideen käyttämä vaihto­ehtoinen nimi sävel­lajille (tonos), jota Aristoksenos oli nimittänyt alemmaksi lyydiseksi. Se oli yhdeksän puoliaskelta korkeammalla kuin alin säveltaso, jota sanottiin hypodooriseksi. [1][2]

Termi sai 1500-luvun puolivälissä uuden merkityksen, kun Heinrich Glarean antoi sen nimeksi määrittele­mälleen yhdeksännelle moodille, joka luonnollisella diatonisella asteikolla ulottuu A:sta seuraavaan, oktaavia korkeampaan A:han ja joka vastaa nykyistä luonnollista molli­asteikkoa.[3]

Ennen Glareania musiikin teoria oli tuntenut vain kahdeksan kirkkosävellajia, sävelistä D, E, F ja G alkavat autenttiset diatoniset asteikot sekä niiden plagaaliset vastineet. Muutamissa niistä saatettiin kuitenkin H:n sijasta toisinaan käyttää siitä puoli­askelen alentamalla saatua B-säveltä.[4]

Vuonna 1547 Heinrich Glarean julkaisi teoksensa Dodeachordon. Siinä uutena keskeisenä ajatuksena oli, että diatonisia moodeja oli kaksi­toista, sen sijaan että niitä oli aiemmin oletettu olevan kahdeksan. Uudet moodit vastasivat asteikkoja, joiden päätös­sävelet olivat A ja C ja joista kummastakin oli myös autenttinen ja plagaalinen vastine. Asteikot, joissa nämä tai jopa H olivat päätös­sävelinä, oli tosin tunnistanut viimeistään jo Hucbald 900-luvulla, mutta niitä oli pidetty vain toiselle sävel­korkeudelle transponoituina asteikkoina, joiden päätös­sävel normaalisti oli kvinttiä alempana. Guido Arezzolainen nimitti 1000-luvulla teoksensa Micrologus 8. luvussa säveliä A, H ja C affinaaleiksi niiden esiintyessä päätös­sävelinä, ja myöhemmin samassa merkityksessä käytettiin termiä konfinaali.[5] Vuonna 1515 Pietro Aaron oli ensimmäinen teoreetikko, joka selitti moodien polyfonisen käytön kahdeksan sävel­lajin järjestelmällä, johon nämä transpositiot sisältyivät.[6] Vielä vuonna 1581 Illuminato Aiguino da Brescia julkaisi perusteellisen teorian, jossa puolustettiin kahdeksan sävel­lajin järjestelmää poly­fonisessa musiikissa Glareanin uutuuksia vastaan. Siinä hän piti perinteisiä ensimmäistä ja toista moodia, siis doorista ja hypo­doorista niiden esiintyessä affiinisessa asemassa (jolloin päätös­sävelenä oli D:n sijasta A) kahden moodin yhdistelmänä ja nimitti niitä "yhdistetyiksi moodeiksi".[7]

Glarean sen sijaan antoi uudelle yhdeksännelle moodille nimen aiolinen. Se oli luonnollinen diatoninen asteikko, jonka perussävel oli A ja jossa oli puhdas kvintti dominanttina (tenor). Kymmenettä moodia, aiolisen plagaalista muotoa, Glarean nimitti hypo­aioliseksi ("aiolisen alapuolella olevaksi"). Siinä esiintyivät samat sävelet, mutta tenor-sävelenä oli pieni terssi, ja siinä sävel­ala ulottui kvartin verran perus­sävelen ala­puolella olevasta E:stä oktaavia korkeammalla eli kvintin verran perus­sävelen ylä­puolella olevaan E:hen.

Jo vuosisatoja on yleensä ajateltu, että duuri ja molli, joihin lähes koko myöhempi eurooppa­lainen klassinen musiikki perustuu, syntyivät joonisesta ja aiolisesta kirkko­sävel­lajista, kun soinnullisuus syrjäytti renessanssin aikaisen polyfonian. Tämä käsitys kuitenkin yksin­kertaistaa asiaa liiaksi. Onkin väitetty, että Glareanin uudet moodit olivat lähinnä vain teoreetikkojen alustava ja sellaisena lyhyt­aikaiseksi jäänyt yritys selittää aikansa ilmiöitä, jotka vähitellen johtivat kirkko­sävel­lajien korvautumiseen duurilla ja mollilla.[8] Itse asiassa a-molli on selvästi sukua, paitsi Glareanin aioliselle, yhtä lailla myös vanhoille dooriselle ja hypodooriselle moodille siten transponoituina, että niiden finalis on A samoin kuin fryygisellekin moodille.[3]

C:stä alkava aiolinen moodi Aeolian mode C.mid Soita (ohje).

Nykyisen nimistön mukaan aiolinen on kuudes moodi, joka voidaan esittää muodossa 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7. C:stä alkavana siihen kuuluvat sävelet c, d, es, f, g, as ja b (kolme alennus­merkkiä); a:sta alkavana sävelet a, h, c, d, e, f ja g (ei ylennys- eikä alennus­merkkejä). Asteikko alkaa rinnakkaisen duurinsa kuudennesta sävelestä eli sub­mediantista. Niinpä esimerkiksi a-mollin perus­kolmi­sointu on rinnakkaisen duurin, C-duurin submediantti­sointu.

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Aeolian mode

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Egert Pöhlman, Olympia Psychopedis-Frangou, Rudolf Maria Brandl: ”Griechenland”, Die Musik in Geschichte und Gegenwart: allgemeine Enzyklopädie der Musik, osa 1:3, s. 1652. Toinen, Ludwig Finscherin uudelleen toimittama painos. Kassel, New York, Stuttgart: Bärenreiter, Metzler, 1995. ISBN 3-7618-1101-2 (Bärenreiter); ISBN 978-3-476-41000-9 (Metzler); ISBN 3-476-41000-5 (Metzler).
  2. The New Grove Dictionary of Music and Musicians. Lontoo: Macmillan, 2001. ISBN 0-333-60800-3; ISBN 1-56159-239-0; ISBN 978-0-333-60800-5; ISBN 978-1-56159-239-5; ISBN 0-19-517067-9 (set); ISBN 978-0-19-517067-2 (set).
  3. a b ”Aeolian (i)”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos, 1 osa. Lontoo: MacMillan, 2001. ISBN 0-333-60800-3; ISBN 1-56159-239-0; ISBN 978-0-333-60800-5; ISBN 978-1-56159-239-5; ISBN 0-19-517067-9 (set); ISBN 978-0-19-517067-2 (set).
  4. ”"Mode, §II. Medieval Modal Theory, 3: 11th-Century Syntheses, (i) Italian Theory of Modal Functions, (b) Ambitus."”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos, 1 osa. Lontoo: MacMillan, 2001. ISBN 0-333-60800-3; ISBN 1-56159-239-0; ISBN 978-0-333-60800-5; ISBN 978-1-56159-239-5; ISBN 0-19-517067-9 (set); ISBN 978-0-19-517067-2 (set).
  5. ”Mode, §II. Medieval Modal Theory, 2. Carolingian Synthesis, 9th–10th Centuries, (i) The Boethian Double Octave and the Modes, (b) Tetrachordal Degrees and Modal Quality”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos, 1 osa. Lontoo: MacMillan, 2001. ISBN 0-333-60800-3; ISBN 1-56159-239-0; ISBN 978-0-333-60800-5; ISBN 978-1-56159-239-5; ISBN 0-19-517067-9 (set); ISBN 978-0-19-517067-2 (set).
  6. Is Mode Real? Pietri Aron, the Octenary System, and Polyphony. Basler Jahrbuch für historische Musikpraxis, 1992, nro 16, s. 9–52.
  7. ”Mode, III: Modal Theories and Polyphonic Music, 3: Polyphonic Modal Theory and the Eightfold System, (ii) Composite Modes”, The New Grove Dictionary of Music and Musicians, 2. painos, 1 osa. Lontoo: MacMillan, 2001. ISBN 0-333-60800-3; ISBN 1-56159-239-0; ISBN 978-0-333-60800-5; ISBN 978-1-56159-239-5; ISBN 0-19-517067-9 (set); ISBN 978-0-19-517067-2 (set).
  8. ”Jooninen”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, 3. osa (Herz-Laudes). Otava, 1978. ISBN 951-1-04553-9.