Sointu

C-duurikolmisointu koostuu sävelistä c, e ja g.

Sointu eli akordi on vähintään kahden, tavallisesti kolmen tai useamman, eri korkuisen sävelen samanaikaisesti muodostama ääni.

Soinnut ja niiden analyysi- ja merkintätavat jaotellaan tavallisesti niiden sisältämien intervallien mukaan. Suuri osa länsimaisesta taidemusiikista ja populaarimusiikista käyttää sointuja, jotka rakentuvat tersseistä. 1900-luvulla on kehitelty myös muihin intervalleihin pohjautuvia sointuja.

Terssirakenteisten sointujen laatu määritellään niiden sisältämien intervallien mukaan. Esimerkiksi pohjasävelen kanssa soiva suuri terssi ja siihen yhdistyvä puhdas kvintti muodostavat duurikolmisoinnun.

Muita sointuja on esimerkiksi kvartteihin ja kvintteihin pohjautuvat soinnut sekä 1900- ja 2000-luvun taidemusiikissa käytetyt jopa 12-säveliset soinnut.

Sointuja esiintyy laajasti myös muissa musiikkikulttuureissa, joskin esimerkiksi klassinen intialainen musiikki ei tunne sointuja länsimaisessa mielessä.

Siihen, miltä sointu kuulostaa, vaikuttaa sävelten lisäksi myös mm. käytetty soitin, soittotapa ja sävelten asettelu, eli ovatko sävelet lähellä vai kaukana toisistaan. Tässä artikkelissa soinnut esitetään lähtökohtaisesti mahdollisimman tiiviissä ja pelkistetyssä muodossa, kuten musiikinteoreettisissa julkaisuissa on tapana. Teoreettisesta abstraktiosta johdettu käytännön toteutus vaihtelee merkittävästi tyylistä ja soittajasta toiseen.

Terssirakenteiset soinnut

Kolmisoinnut

Länsimaisessa tonaalisessa musiikissa kolmisointu on soinnullisen ajattelun perusta. Kolmisoinnussa alimman sävelen eli pohjasävelen päällä on siihen nähden terssin ja kvintin päässä olevat sävelet. Kahden ylemmän sävelen välille muodostuu täten myös terssi, ja kolmisointujen laadut määritellään näitä intervalleja tutkimalla. Koska kumpikin terssi voi olla suuri tai pieni, on mahdollisia kolmisointuja neljä kappaletta.

Sointulaatu	Terssien laadut	Kvintin laatu	Reaalisointumerkintä	Esimerkki	Muita vaihtoehtoja
Duurisointu	yllä: pieni alla: suuri	puhdas	pohjasävel isolla kirjaimella	C
Mollisointu	yllä: suuri alla: pieni	puhdas	pohjasävel isolla kirjaimella ja pieni m	Cm	C- (erityisesti jazzissa)
Vähennetty sointu	yllä: pieni alla: pieni	vähennetty	pohjasävel isolla kirjaimella ja dim tai o	Cdim Co	Cm♭5
Ylinouseva sointu	yllä: suuri alla: suuri	ylinouseva	pohjasävel isolla kirjaimella ja aug tai +	Caug C+	C♯5

Kolmisointujen laadut nuottiesimerkkinä.

Jos soinnun pohjasävel on esimerkiksi d, käytetään sitä sointumerkeissä ylläolevan C:n sijaan. Näin ollen sävelistä d, f ja a muodostuva sointu merkitään Dm.

Kolmisoinnun käännökset

Kolmisointujen sävelet voivat esiintyä myös tavallisesta poikkeavassa järjestyksessä. Koska säveliä on kolme, on mahdollisia käännöksiäkin kolme. Käännös määritetään basson perusteella, eli ylempien sävelten järjestyksellä tai asettelulla ei ole väliä.

Sointukäännös	Alin sävel eli basso	Ylempien sävelten intervallit suhteessa bassoon	Reaalisointumerkintä, esimerkkinä C-duurisointu
Pohjamuotoinen sointu	Pohjasävel	kvintti terssi	C
Sekstisointu	Soinnun terssi	seksti terssi	C/E
Kvarttisekstisointu	Soinnun kvintti	seksti kvartti	C/G

C-duurisoinnun käännökset

Sointujen käännöksiä käytetään korvaamaan pohjamuotoisia sointuja soinnillisen vaihtelun tai äänenkuljetuksen vuoksi.

Septimisoinnut

Septimisoinnut rakentuvat kolmisoinnusta ja pohjasävelen päälle lisätystä suuresta tai pienestä septimistä. Kolmisointuja on neljää eri laatua, ja kukin voi saada pienen tai suuren septimin, jolloin mahdollisia septimisointuja on yhteensä kahdeksan kappaletta. Poikkeus on vähennetty kolmisointu, johon voi lisätä vain pienen tai vähennetyn septimin.

Septimisointuja kutsutaan toisinaan myös nelisoinnuiksi, sillä niissä on neljä säveltä. Neljä säveltä sisältäviä sointuja on muitakin, mutta septimisoinnut ovat niistä ylivoimaisesti yleisimpiä.

Septimisointu	Kolmisoinnun laatu	Septimin laatu	Reaalisointumerkintä, kun pohjasävel on c	Huomioita
duuripienseptimisointu tai dominanttiseptimisointu (puhekielessä esim. cee-seiska)	duuri	pieni	C7
duurisuurseptimisointu (maj-seiska)	duuri	suuri	Cmaj7 tai CΔ
mollipienseptimisointu (molliseiska)	molli	pieni	Cm7
mollisuurseptimisointu (molli-maj-seiska)	molli	suuri	Cmmaj7
vähennetty septimisointu (dimiseiska)	vähennetty	vähennetty	Co7 tai Cdim7	Symmetrinen sointu, koostuu pelkistä pienistä tersseistä.
puolivähennetty septimisointu (puolidimi, molliseiska-bee-vitonen)	vähennetty	pieni	CØ7 tai Cm7(♭5)
(ei vakiintunutta nimitystä)	ylinouseva	pieni	C7(♯5)	Melko harvinainen, käytetään lähinnä V asteen sointuna, etenkin mollisävellajissa.
ylinouseva suurseptimisointu	ylinouseva	suuri	Cmaj7(♯5)	Harvinainen.

Septimisoinnut.

Septimisointujen käännökset

Septimisoinnut voivat kolmisointujen tapaan esiintyä myös käännöksinä, jolloin alimpana sävelenä eli bassona on joku muu kuin soinnun pohjasävel. Reaalisointumerkeissä menetellään samoin kuin kolmisoinnuissa, eli basson sävel merkitään vinoviivan jälkeen, esimerkiksi C⁷/E.

Esimerkki drop 2 -asettelusta.

Jazz-musiikin parissa puhutaan mm. drop 2 -soinnutuksesta, mikä tarkoittaa sitä, että soinnun toiseksi ylin sävel pudotetaan alimmaksi.

Muut terssirakenteiset ja niistä johdetut soinnut

6- ja 7-sointujen käänteisyys.

Sointumerkeissä, joissa on 6 (esim. C⁶), lisätään kolmisointuun pohjasävelestä suuren sekstin päässä oleva sävel. Tämä sävel on myös suurta sekuntia ylempänä kuin soinnun kvintti. 6-soinnut voi tulkita myös 7-sointujen käännöksiksi. Tilanteesta riippuu, kumpi merkintä on mielekkäämpi.

9-, 11- ja 13-soinnuissa on teoriassa mukana kaikki alemmat, toisistaan terssin päässä olevat sävelet. Esimerkiksi 11-sointuun kuuluu soinnun pohjasävel, terssi, kvintti, 7, 9 ja 11. Käytännössä kuitenkin yksi tai useampi sävel jätetään monesti soittamatta toteutuksen helpottamiseksi ja kuulokuvan keventämiseksi. Useimmiten puuttuva sävel on soinnun kvintti.

Intervalli 9 on nimeltään nooni, eli 9-sointuja voi siis kutsua noonisoinnuiksi. Lähtökohtaisesti nooni on suuri. Jos sitä on muutettu, kirjoitetaan sointu 7-sointuna, ja lisätään erikseen merkintä ylennetystä tai alennetusta noonista. Esimerkiksi: C^7(♭9). Intervalli 11 on lähtökohtaisesti puhdas ja 13 suuri. Poikkeamat näihin sääntöihin merkitään jälleen ylennys- tai alennusmerkeillä.

Jos sointuun on lisätty jokin yksittäinen sävel ilman alempia säveliä, käytetään merkintää add. Esimerkiksi C^add9 on C-duurikolmisointu, johon on lisätty suuri nooni. Tässä soinnussa ei siis ole septimiä kuten yleensä. Toisinaan käytetään myös merkintää omit, esimerkiksi C^9omit7, jolloin soinnun septimi jätetään soittamatta.

Voimasoinnuksi tai avosoinnuiksi kutsutaan kolmisointuja, joista on jätetty terssi pois. Näissä soinnuissa on siis vain soinnun pohjasävel ja kvintti, ja ne merkitään esimerkiksi C⁵.

Merkinnät sus2 ja sus4 tarkoittavat sitä, että soinnussa on terssin sijaan sekunti (2) tai kvartti (4). Nimitys tulee englannin kielen sanasta suspension eli pidätys.

Hajasävelet

Hajasävelet ovat sointuun kuulumattomia säveliä. Ne voivat olla joko diatonisia tai kromaattisia ja esiintyä pareittain tai ryhmittäin muodostaen hajasointuja. Hajasävelet jaetaan loma-, sivu-, vaihto-, ennakko-, pidätys-, appogiatura- ja urkupistesäveliin.

Soinnun asemointi

Soinnun asemoinnilla tarkoitetaan sitä, mikä sävel on ylä-äänessä. Soinnun ylimmän sävelen ollessa oktaavi, sanotaan asemointia oktaaviasemaksi. Samoin käytetään nimityksiä terssiasema ja kvinttiasema, asianmukaisten sävelten ollessa ylä-äänessä.

Sointu on ahtaasti aseteltu jos sopraanon ja tenorin välimatka on enintään oktaavi. Sointu on hajallisesti aseteltu, jos sopraanon ja tenorin välimatka on vähintään oktaavi. Neliäänisessä asettelussa jokin soinnun sävelistä on kaksinnettava. Yleensä kaksinnetaan soinnun pohjasävel, joskus terssi tai kvintti.

Näitä termejä käytetään lähinnä harmonia- ja satsiopin eli 1700- ja 1800-lukujen länsimaiseen taidemusiikkiin perustuvien oppiaineiden parissa.

Muut merkintätavat

Sointuja merkitään monilla tavoilla tarkoituksesta ja musiikkityylistä riippuen.

Huomio reaalisointumerkinnöistä

Yllä esitelty reaalisointumerkintöjen tapa on vain yksi mahdollinen. Erityisesti internetissä leviää monet kansainväliset standardit. Kromaattiset muunnokset voidaan merkitä ylennys- ja alennusmerkin sijaan plussalla ja miinuksella, eikä niitä välttämättä laiteta sulkuihin tai yläindeksiin; mollisoinnut saatetaan merkitä toisinaan pelkällä pienellä pohjasävelen kirjaimella m-kirjaimen käytön sijaan; ja niin edelleen. Sointumerkkejä lukevan muusikon onkin oltava valppaana sen suhteen, mitä järjestelmää kulloinkin käytetään.

Astemerkintä

Roomalaisia numeroita (I-VII) käytetään kuvaamaan sävellajin eri sointuasteita. Astemerkintä kuvaa pohjasävelen sijaintia sävellajin asteikolla. Esimerkiksi C-duuriasteikossa a-mollikolmisointu sijaitsee VI asteella. Soinnun intervallirakennetta voidaan tarvittaessa ilmaista arabialaisilla numeroilla kenraalibassomerkinnän tapaan. Astemerkit ilmaisevat myös soinnun tonaalisen tehon:

Sointuaste	Sointuteho	Esimerkkisoinnut C-duurisävellajissa
I	toonika (T)	C
II	supertoonika	Dm
III	mediantti	Em
IV	subdominantti (S)	F
V	dominantti (D) ks. myös dominanttiseptimisointu	G
VI	submediantti	Am
VII	johtosävel	Ho

Astemerkintöjä käytetään yleisesti länsimaisen taidemusiikin analyysissä sekä toisinaan myös populaari- ja jazz-musiikin parissa.

Kirjainmerkintä

Kirjainmerkintää käytetään varsinkin Hugo Riemannin funktio-opin piirissä. Soinnut merkintään niiden tonaalisen tehon mukaan kirjaimilla T, S ja D. T merkitsee toonikaa, S subdominanttia ja D dominanttia. Sointujen käännökset ilmaistaan kirjainten alle numeroilla.

Suomessa Ilmari Krohn on kehitellyt teoriaan sävelala -käsitteen; rinnakkaissävellajit merkitään yhdeksi sävelalaksi, esimerkiksi F-d. Pienillä t-, s- ja d-kirjaimilla viitataan rinnakkaismollin vastaaviin tehoihin.

Kenraalibassomerkintä

Pääartikkeli: Kenraalibasso

Kenraalibassomerkinnässä ilmaistaan nuotinnetusta bassosävelestä rakentuvat intervallit numeroilla.

Muista intervalleista rakennetut soinnut

Kvartti- ja kvinttisoinnut

Kvarteista ja kvinteistä rakentuvia sointuja esiintyy monissa musiikkityyleissä 1900- ja 2000-luvuilla aina Bartókista Evansiin.

Sekuntisoinnut

Klusteri

Klusteri on sointu, joka koostuu yksinomaan pienistä ja/tai suurista sekunneista.

12-sävelsointu

12-sävelsointu sisältää kaikki 12 kromaattista säveltä. Ne voi olla aseteltu monella tavalla.

Kirjallisuutta

Wincent Persichetti esittelee kirjassaan Twentieth-Century Harmony: Creative Aspects and Practice monia lähestymistapoja muihin kuin tersseihin pohjautuviin sointuihin. Toinen klassikkoteos on Joseph N. Strausin Introduction to Post-Tonal Theory, joka esittelee mm. matematiikasta peräisin olevan joukkoteorian soveltamista sointuanalyysiin.

Historiaa

Jo barokkimusiikissa esiintyi nelisointuja, jotka ovat neljän sävelen muodostamia sointuja. Näissä on kolmisoinnun päälle lisätty vielä yksi terssi, joka on septimi suhteessa perussäveleen. 1700- ja 1800-lukujen länsimaisessa taidemusiikissa sekä näihin perustuvissa teorioissa kaikki nelisoinnut ovat dissonansseja ja vaativat sisältämänsä septimin purkausta.

Yleisin nelisoinnuista on sävellajin V asteen septimisointu, dominanttiseptimisointu, jossa duurikolmisointuun on lisätty pieni septimi. Esimerkiksi C-duurissa se on G-duuriseptimisointu, jonka muodostavat sävelet g-h-d-f. Dominanttiseptimisointu esiintyy vanhastaan ennen kaikkea kadensseiksi kutsutuissa lopukkeissa. Niissä se on yleensä toiseksi viimeisenä sointuna, jota seuraa I asteen peruskolmisointu. Tavallinen on myös mollin VII asteelle rakennettu vähennetty septimisointu.

Perinteisessä tonaalisessa musiikissa kaikille asteikon sävelille voidaan rakentaa septimisointuja, mutta usein nämä ovat luonteeltaan tilapäisiä ja voidaan tulkita hajasävelistä muodostuneiksi. 1900-luvun vapaatonaalisessa musiikissa nelisoinnut saivat itsenäisemmän aseman.

Lähteet

• Encyclopædia Britannica. 2006. Encyclopædia Britannica Online. http://search.eb.com
• Salmenhaara, Erkki. Sointuanalyysi. Helsinki: Otava 1997
• Korhonen, Kimmo. Andante – Klassisen musiikin tietosanakirja. Helsinki: WSOY 2002
• Linnala, Eino. Yleinen musiikkioppi 1. Jyväskylä: Gummerus 1968
• Facta, 10-osainen tietosanakirja. Osa 8. Helsinki: Tietosanakirja Oy 1970
• Wegelius, M. Yleinen musiikkioppi ja analyysi, osa 1. Porvoo: WSOY 1922
• Otavan Iso musiikkitietosanakirja, Otava, osa 1 ja 4.
• Schönberg, Arnold: Theory of Harmony. Kääntänyt Faber & Faber. University of California Press, 1983. ISBN 0-520-04944-6
• Mattila, Anssi: Harmonia- ja muoto-opin perusteet. Ostinato Oy, 2013. ISBN 952-9579-17-9
• Joutsenvirta, Aarre & Perkiömäki, Jari: Musiikinteoria 1 9.12.2008. Sibelius-Akatemia. Viitattu 15.12.2025.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sointu Wikimedia Commonsissa