Mikroaaltouuni

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Mikroaaltouuni
Fiskarsin mikroaaltouuni vuodelta 1965.

Mikroaaltouuni on kodinkone, jolla lämmitetään ruokia ja juomia mikroaaltojen avulla. Mikroaaltouunista käytetään myös nimityksiä mikrouuni ja mikro. Tutkimusten mukaan mikroaaltouuni voi olla ravintoaineiden säilymisen kannalta paras kypsennysvaihtoehto lyhytkestoiseen kypsennykseen.[1][2]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mikroaaltouunin keksi Raytheonilla työskentelevä Percy Spencer vuonna 1946. Hän kehitti magnetroneja erilaisia tutkasovelluksia varten ja huomasi sattumalta, että mikroaalloilla pystyi kuumentamaan ruokaa.

Raytheon jätti patenttihakemuksen mikroaaltouunin toimintaperiaatteesta, ja ensimmäinen mikroaaltouuni valmistettiin 1947. Se oli 1,8 metriä korkea, painoi 340 kg ja siinä oli vesijäähdytys. Teholtaan se oli 3 000 wattia eli noin kolme kertaa niin tehokas kuin nykyiset mikroaaltouunit. Ensimmäinen kaupallinen malli esiteltiin vuonna 1954. Malli oli teholtaan 1 600 wattia ja maksoi 2 000–3 000 dollaria, tosin ensimmäiset mallit eivät olleet kovin suosittuja. Vuonna 1965 Raytheon osti yhtiön, Amanan, joka lanseerasi ensimmäisen suositun 495 dollarin hintaisen kotimallin vuonna 1967.[3]

Suomen markkinoille mikroaaltouuni tuli 1960-luvulla. Ne yleistyivät kuitenkin vasta 1980-luvun loppupuolella.[4]

Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Halkaistu magnetroni

Mikroaaltouunissa oleva magnetroni synnyttää mikroaaltoja eli sähkömagneettista säteilyä, jonka taajuus on yleensä 2,45 GHz. Mikroaaltouunin toimintatapa on yksinkertainen. Se perustuu tavalliseen sähkömagneettiseen induktioon. Mikroaallot indusoivat ruokaan sähkövirtoja. Nämä ns. pyörrevirrat lämmittävät ruoan sisältä käsin.

Toimiakseen tällainen induktiivinen pyörrevirtakuumennus eli induktiolämmitys edellyttää puolijohtavaa eli resistiivistä materiaalia, jollainen vettä sisältävä ruoka tavallisesti on.

Suurtaajuiset pyörrevirrat pyrkivät liikkuaan lähellä lämmitettävän materiaalin ulkokehää, minkä vuoksi ruoka lämpiää ensiksi läheltä annoksen reunoja, josta lämpö vähitellen johtuu ruoka-annoksen keskelle. Siksi mikroruoan saa lämpiämään tasaisemmin järjestämällä sen astialle renkaan muotoon.

Jäisenä ruoan sekä sähkönjohtavuus, että lämmönjohtavuus huononevat, jolloin mikroaaltouunin pyörrevirrat lämmittävät sitä huonosti. Pinnan lähellä kulkevat pyörrevirrat pyrkivät polttamaan sulanutta osaa pinnasta, koska lämpö ei pääse johtumaan riittävän nopeasti pakasteen sisään. Tämän vuoksi pakasteiden sulatus suoritetaan pienellä teholla, jolloin lämmön johtumiselle sulattamaan pakasteen ydin jää riittävästi aikaa.

Liian hyvin johtavassa materiaalissa, kuten alumiinifoliossa tai metalliastiassa, induktiiviset pyörrevirrat puolestaan kasvavat niin voimakkaiksi, että ne aiheuttavat mikroaaltouunin seinille roiskivina valokaarina näkyviä sähkönpurkauksia. Siksi mikroruokaa ei lämmitetä metallipakkauksissa.

Mikroaaltouunin sisätila on Faradayn häkki, mikä estää mikroaaltoja pääsemästä uunin ulkopuolelle. Mikäli uunin luukussa on ikkuna, siinä on oltava myös sähköä johtava verkko, jonka pienikokoinen rei'itys päästää lävitseen näkyvän valon, mutta estää aallonpituudeltaan noin 12 cm mikroaaltojen karkaamisen.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ncbi.nlm.nih.gov
  2. Ncbi.nlm.nih.gov
  3. Mikroaaltouunin historia (englanniksi)
  4. Mikrouuni aloitti järeästi. Tekniikan historia, , 2015. vsk, nro 1, s. 7. Helsinki: Talentum Media Oy. ISSN 2341-8192.