Michał Kleofas Ogiński

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Michał Kleofas Ogiński
Michał Kleofas Ogiński.PNG
François-Xavier Fabre, Michał Kleofas Ogiński.
Syntynyt 25. syyskuuta 1765
Kuollut 15. lokakuuta 1833 (68 vuotta)
Aktiivisena 17921833
Tyylilajit kansallisromantiikka
Laulukieli puola, ranska, italia
Ammatit diplomaatti, senaattori
Soittimet piano, viulu

Michał Kleofas Ogiński (liett. Mykolas Kleopas Oginskis; 25. syyskuuta 1765 Guzów, Puola-Liettua15. lokakuuta 1833 Firenze, Toscanan suurherttuakunta)[1] oli puolalais-liettualainen poliitikko, diplomaatti, Venäjän senaattori[2] ja säveltäjä.[3] Vaikka Ogiński itse suuntasi värikkään elämänsä pääpainon diplomatiaan ja politiikkaan, hänen musiikillinen perintönsä muodostui jälkipolville tunnetummaksi. Suhtautuminen Ogińskin musiikilliseen merkitykseen on ollut ristiriitaista, mutta eräät musiikintutkijat pitävät häntä yhtenä merkittävimmistä puolalaisista pianosäveltäjistä ajalta ennen Frédéric Chopinia. Hän nosti poloneesin hovitanssimusiikista salonkikelpoisempaan muotoon, vaikuttaen muun muassa juuri Chopinin tuotantoon. Ogińskin poloneesi Jäähyväiset isänmaalle on Puolan tunnetuimpia musiikkikappaleita[3] ja häntä on pidetty myös ehdokkaana Puolan kansallishymnin, Mazurek Dąbrowskiegon, säveltäjäksi.[4] Hänen muistelmansa muodostavat historiallisesti arvokkaan 1790-luvun ajankuvauksen.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ogińskin aatelissuvun vaakuna

Ogińskin suku oli aikoinaan Puolan kuningaskunnan ja Liettuan suuriruhtinaskunnan tunnetuimpia szlachta- eli aatelisperheitä ja vaikutti vuosisatojen ajan maan politiikkaan, talouteen ja taide-elämään. Hänen isoisänsä Tadeusz (1712–1783) oli Trakain alueen voivodi,[5] ja hänen isänsä Andrzej (1740–1787) oli myös Trakain voivodi ja poliitikko.[6] Suku tuki teatteria ja musiikkia. Hänen isänsä serkku[5] (Zaluskin mukaan kaukaisempaa sukua ollut setä[7]) Michał Kazimierz Ogiński (1731–1799) oli niin ikään valtiomiesuransa ohella myös säveltäjä ja muusikko.[3][8]

Pääartikkeli: Ogiński (suku)

Andrzej Ogiński palkkasi Michał Kleofasin kotiopettajaksi Wienistä Jean Rolayn, joka oli aikaisemmin toiminut keisariksi sittemmin nousseen Leopold II:n kotiopettajana. Rolayn johdolla poika oppi monipuolisia taitoja; opetus oli sekä käytännönläheistä että vaativaa. Michał Kleofasin vartuttua teini-ikään Rolay rekrytoi eri aineiden, kuten matematiikan, erityisopettajia kokonaisvaltaisen ja tasokkaan kasvatuksen varmistamiseksi. Rolay myös pisti 7-vuotiaan pojan erityisruokavaliolle ja käytti pitkillä kävelyillä havaittuaan hänet pulskahkoksi ja huonokuntoiseksi. Teini-iässä Michał Kleofas työskenteli opintojen parissa jopa 16 tuntia päivässä, mikä harjaannutti hänet nopeaksi oppijaksi yleensäkin. Hän perehtyi poliittiseen taloustieteeseen ja erityisesti Puolan ja Ranskan kirjallisuuteen. Hänen matematiikanopettajanaan toimi entinen jesuiitta Abbe Rhoddee. Rolayn johdolla Michał Kleofas luki paljon valistushenkisiä kirjoja ja ajatuksia, kuten Voltairea ja Rousseauta.[9]

Musiikin osalta Michał opiskeli aluksi pianon- ja viulunsoittoa ja musiikin teoriaa puolalaissyntyisen muusikon Osip Kozlovskin johdolla, joka toimi vuoteen 1786 saakka perheen hovimuusikkona[5]. Tämän jälkeen hän sai viulunsoiton opetusta ensin Varsovassa Ivan Mane Jarnovicilta vuodesta 1782 alkaen ja myöhemmin, oleskellessaan ulkomailla, useilta muiltakin aikansa tunnetuilta piano- ja viulumestareilta.[1][3] Vaikka Ogiński ei voinut ryhtyä ammattimuusikoksi aatelisaseman asettamien velvoitteiden vuoksi, hänestä tuli kuitenkin taitava viulisti ja hyvätasoinen harrastajasäveltäjä.[3]

Diplomaatti ja poliitikko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ogińskin pääasiallinen kunnianhimo kohdistui diplomatiaan, ja hän halusi valtiomieheksi. Hän aloitti poliittisen uransa 21-vuotiaana 1786 Puola-Liettuan parlamentissa sejmissa.[8] Andrzej Oginski kärsi huonosta terveydestä ja oli lähettänyt poikansa sijaisekseen ensimmäisen kerran sejmiin jo kahta vuotta aikaisemmin 1784[9]. Michał Kleofas avioitui Brzezinystä kotoisin olleen Izabela Lasockan (1764–1852) kanssa 1787.[8]

Puolan kuningas Stanislaus II Poniatowski (1732–1798)

Kuningas Stanislaus II Poniatowski nimitti 1788 Ogiński Liettuan suuriruhtinaskunnan varainhoitokomitean jäseneksi.[1][10] Vaikka tehtävä vaati häneltä paljon työtä, se oli Zaluskin mukaan Ogińskille mieluinen ja hänen komiteatoveriensa kerrotaan puolestaan olleen tyytyväisiä päästessään työteliään Ogińskin ansiosta itse vähemmällä. Ogiński suuntasi tarmoaan myös kartografiaan ja hänen kerrottiin kartoittaneen koko Liettuan ja Preussin välisen rajan tulliasemineen.[10] Jo 23-vuotiaana hänelle oli myönnetty maan korkeimpia kunniamerkkejä ja huomionosoituksia. Vuosina 1789–1791 hän toimi lähettiläänä Haagissa, Amsterdamissa ja Lontoossa ja keräsi mainetta maansa taitavana edustajana.[1][3] Vuosina 1788–1792 hän osallistui nelivuotisen sejmin työhön täysivaltaisesti.[5] Ogiński suhtautui kriittisesti 3. toukokuuta 1791 säädettyä perustuslakia kohtaan[11], joka Preussin toivomuksesta pyrki vahvistamaan aiemmin vaaleilla valitun kuninkaan asemaa[5]. Asia kantautui myös kuninkaan korviin. Ogińskin asenteesta huolimatta kuningas lähetti hänet Vilnaan taivutellakseen kaupunkilaisia kuninkaan tueksi[11]. Tapahtumat johtivat Ogińskin ja perustuslakia näkyvästi vastustaneen piispa Józef Kossakowskin välisiin vihamielisyyksiin[11]. Hänen sukulaismiehensä Michał Kazimierz Ogiński oli lahjoittanut valtaosan Liettuan tiluksistaan Michał Kleofasille vuonna 1791 sillä ehdolla, että hän ottaisi myös tämän velat vastatakseen.[12]

Venäjän keisarinna Katariina Suuri (1729–1796)

14. toukokuuta 1792 kuningasta vastustamaan perustettu Targowican konfederaatio, jota Venäjän keisarinna Katariina Suuri tuki, takavarikoi koko Ogińskin omaisuuden Liettuassa[5], lähinnä Kossakowskin aloitteesta[13]. Tilanne oli ongelmallinen, koska Michał Kazimierzin lahjoittamat tilukset olivat olleet niiden mukana siirtyneiden velkojen vastapainona, ja Ogiński joutui suuriin talousvaikeuksiin.[13] Koska neuvottelut Kossakowskin kanssa eivät johtaneet tuloksiin, Ogiński teki joulukuussa 1792 matkan Pietariin, jossa hänen F-duuri poloneesinsa oli tullut samaan aikaan erittäin suosituksi.[13] Katariina Suuri otti nimeä hankkineen säveltäjän ja nuoren diplomaatin vastaan, hänen omaisuutensa palautettiin keisarinnan myötävaikutuksella[14] ja Ogiński nimitettiin vuonna 1793 Liettuan suuriruhtinaskunnan varainhoitajaksi[1].

Tadeusz Kościuszkon johtaman liikkeen noustessa vastarintaan Venäjää vastaan Puolan toisen jaon jälkeen marraskuussa 1793 Ogiński liittyikin 1794 Kosciuszkon kannattajaksi Katariina Suurta ja maan venäläismiehitystä vastaan. Hän kustansi kevyen jalkaväkiosaston[15], joka osallistui hänen komennossaan taisteluihin Vilnan lähistöllä ja Kuurinmaalla[3]. Matkalla kohti Kuurinmaata 1500 miehen vahvuiseen jalkaväkiosastoon liittyi myös 1000 ratsuväkimiestä[5][16]. Yksikkö toimi linjojen takana häiriten venäläisten huoltoyhteyksiä.[8] Vilnan kaupungin antautumisen jälkeen 12. elokuuta Ogiński onnistui pakenemaan Varsovaan, jonne hän saapui 18. elokuuta 1794[1][17].

Maanpaossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puola-Liettua pilkottiin nyt kokonaisuudessaan Venäjän, Preussin ja Itävallan kesken[8], ja Ogiński joutui lähtemään kotimaastaan poliittiseksi pakolaiseksi.[3] Maciejowicen taistelun jälkeen lokakuussa 1794 Ogiński pakeni Varsovasta Wieniin erään ylhäisönaisen palvelijaksi naamioituneena[8]. Tavattuaan vaimonsa Wienissä pariskunta jatkoi matkaa kymmenen päivän kuluttua Venetsiaan, jonne he saapuivat joulukuun puolivälissä[1][3][18]. Koska hän torjui venäläisjoukkojen komentajan Aleksandr Suvorovin välittämän tarjouksen palata Puolaan, hänen omaisuutensa takavarikoitiin ja hänen päästään luvattiin palkkio.[1]. Pariskunta vietti aikaansa Venetsian lisäksi muun muassa Padovassa ja piti yhteyttä Pariisissa asuneisiin puolalaisemigrantteihin. Toukokuussa 1795 hänen vaimonsa matkusti takaisin Puolaan heidän varojensa käytyä vähiin[18].

Elokuussa 1795[18] Ogiński sai puolalaiselta emigranttiyhteisöltä tehtävän matkustaa Konstantinopoliin rohkaistakseen Turkkia sotaan Venäjää vastaan[18][19]. Valmistautuessaan tehtäväänsä hän vaihteli olinpaikkaansa tiuhaan italialaisissa kaupungeissa esiintyen ranskalaisena salanimellä Jean Riedel. Hän matkusti 5. helmikuuta 1796 laivalla Livornosta Riedel-salanimellä ja saapui päämääräänsä useiden viikkojen matkanteon ja monien vaiheiden jälkeen. Ogiński ei kuitenkaan onnistunut tavoitteessaan, ja vietettyään kaupungissa puoli vuotta hän astui laivaan 4. marraskuuta esiintyen ranskalaisena kauppiaana nimeltä Monsieur Martin.[18]

Matka jatkui kohti Bukarestia, jonne hän matkusti jalan ja ratsain ylittäen Balkanin niemimaan vuoriston pieniä polkuja pitkin. Joulukuussa hän saapui Karpaattien vuoriston ylitettyään Itävallan miehittämään Puolan osaan, kreivi Dzieduszyckin Jablonow-nimiseen kartanoon.[18] Hän toimi agenttina ja tunnusteli mahdollisuuksia preussilaisten ja itävaltalaisten kukistamiseksi. Tiedustelutehtävänsä suoritettuaan hän matkusti 10. tammikuuta 1797 nimellä Walerian Dzieduszycki Lvovin, Krakovan, Dresdenin, Berliinin, Hampurin ja Brysselin kautta Pariisiin.[20][3][18] Hänet oli etsintäkuulutettu kuvien kera, ja Krakovassa hän kykeni välttämään poliisin vain täpärästi[18].

Saavuttuaan Pariisiin 2. helmikuuta hän toimi edelleen aktiivisesti diplomaattisin keinoin Puolan valtion elvyttämiseksi, tuloksetta.[8] Hän oli aktiivinen musiikillisesti, mutta matkusti emigranttipuolalaisten keskinäisiin ristiriitoihin turhauduttuaan Brysseliin, josta hän palasi 2. joulukuuta 1797.[21] Keväällä 1798 Ogiński tapasi Napoleonin henkilökohtaisesti ja toivoi Ranskan apua Puolan itsenäistymiseen.[1][21] Hän tutustui myös Charles Maurice de Talleyrandiin, joka suositteli Ogińskille paluuta perheensä luo; pikaista sotaa Ranskan ja Venäjän välillä ei ollut näköpiirissä. Hän matkusti Hampuriin, mutta empi matkustaa Preussin hallitsemalle alueelle vallankumouksellisen maineensa vuoksi[21]. Vilhelm V Oranialaisen tukemana sekä Preussin uuden kuningasparin suostumuksella hän saattoi palata lopulta varattomana yhteen vaimonsa Izabelan kanssa. Pariskunta muutti Izabelan vanhempien tilalle tuolloin Preussin alueella olleeseen Brzezinyyn. Siellä syntyivät hänen kaksi poikaansa Tadeusz (1800) ja Xavier (1801).[8]

Kartanonherrana Zalesiessa Venäjän palveluksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän keisari Aleksanteri I (1777–1825)

Vuosien köyhyyden ja maanpakolaisuuden jälkeen hän onnistui tekemään sovinnon tsaarin kanssa ja palasi loppuvuodesta 1801 nyt Venäjän hallussa olleelle Puolan alueelle. Samoihin aikoihin hänen avioliittonsa kariutui.[8] Venäjän valtaistuimelle juuri noussut keisari Aleksanteri I armahti Ogińskin, joka sai myös osan menettämäänsä omaisuutta takaisin[3]. Hän asettui asumaan vuonna 1802 isänsä pikkuveljen, Franciszek Ksaweryn, ”ennakkoperintönä” lahjoittamalle maatilalle Zalesiessa[22] Vilnan ja Minskin välillä, joka tuolloin kuului Liettuaan.[8] Hän peri setänsä Ksaweryn kuoltua 1814 myös tämän muut tilukset.[22]

Amelia-tytär vuonna 1808.

Vuonna 1802 Ogiński kohtasi Pietarissa jälleen ensimmäisen musiikinopettajansa Kozlowskin, jolle hän antoi kaikki teoksensa.[3] Ogiński ei pitänyt yhteyttä ensimmäiseen perheeseensä[8]. Hän avioitui italialaissyntyisen, Firenzestä kotoisin olevan majatalonpitäjän tyttären Maria Nerin (1777/1778–1851) kanssa. Maria oli hänen aseveljensä Kajetan Nagurskin leski ja tunnettiin nyt kreivitär Maria Nagurskana. Nagurskilta peräisin olleen perinnön ansiosta Maria eli pariskunnan tavatessa ylellistä elämää Vilnassa. Avioiduttuaan he asuivat useita vuosia Zalesien kartanossa. Pariskunnan ensimmäinen lapsi Amelia syntyi vuonna 1803. Sophie-tytär kuoli vauvana (1807].[8][23][24]

Michał Kleofas Ogiński 1800-luvun alkupuolella, François Granje (1793-1867).

Vuonna 1807 Ogiński matkusti vaimoineen Venetsiaan, jossa hän kohtasi jälleen Napoleonin. Toisin kuin puolalaisten keskuudessa yleensä, kohtaaminen karisti hänestä kuvitelmat Napoleonista Puolan vapauttajana[25]. Perhe vietti aikaansa vuosina 1807-1808 myös Firenzessä.[26]

Poika Ireneusz syntyi (1808) Firenzessä, tytär Emma (1809) ja tytär Ida (1813] Zalesiessa[26]. Liettualais-puolalainen kirjoittaja Stanisław Morawski kuvaili pariskunnan avioliittoa varsin avoimeksi, etenkin Marian suhtautumista, ja kertoi, että Ameliaa lukuun ottamatta Ogiński ei ollut lasten biologinen isä.[27]

Morawski kirjoitti: "Ei ollut sellaista vaikutusvaltaista miestä, nuorta venäläiskenraalia tai edes leveäharteista palvelijaa, joka ei olisi ollut (ruhtinatar Maria Ogińskan) rakastaja. Näiden lisäksi oli näyttelijöitä, laulajia ja tavallisia sotilaita. En tee hänelle vääryyttä, koska hän ei itsekään yritä salailla tätä tosiasiaa (...) Zaluskaa (toisin sanoen Amelia-tytärtä, joka myöhemmin avioitui kreivi Karol Zaluskin kanssa) jonka Ogiński oli saattanut alulle, lukuun ottamatta hänen muilla tyttärillään oli eri isät. Hänen poikansa alkuunpanija oli laulaja Paliani."[27] Italialaissyntyinen laulaja Giuseppe Paliani toimi sittemmin Zalesiessa perheen tyttärien musiikinopettajana[24].

Keisari lupaili Puola-Liettuan valtion palauttamista ja asetti Ogińskin vastaamaan Venäjän läntisten alueiden koulutusjärjestelmän kehittämisestä.[8] Vuoteen 1810 mennessä Aleksanteri I oli nimittänyt hänet myös senaattoriksi[3][28], ja Tilsitin sopimuksen jälkeen keisari myönsi hänelle salaneuvoksen arvonimen.[29] Vuonna 1810 Ogiński lähetettiin Pariisiin, jossa hän tapasi, nyt venäläisenä senaattorina, jälleen Napoleonin. Perhe asui valtaosan vuodesta Pariisissa, josta käsin Ogiński itse matkusti muutamaksi kuukaudeksi Vilnaan. Palattuaan Pariisiin hän neuvotteli myös kenraali Geraud Durocin kanssa, jolla oli läheiset suhteet Napoleoniin. Napoleonin asenteen Venäjää kohtaan yhä viiletessä Ogiński palasi Pietariin alkuvuodesta 1811.[28]

Ogiński oli aktiivinen Vilnan älymystössä ja kulttuuripiireissä ja organisoi tapahtumia sekä konsertteja. Hän toimi myös kaupungin typografisen yhdistyksen puheenjohtajana ja oli hyväntekeväisyysyhdistyksen jäsen.[1] Politiikassa Ogiński tuli yhä näkyvämmäksi Venäjän keisarin tukijaksi vuonna 1811 ja muun muassa myötävaikutti Liettuan suuriruhtinaskunnan perustamiseen[19]. Hän myös sai hankituksi armahduksen kaikille vuonna 1812 Napoleonin Venäjän sotaretkeen osallistuneille puolalaisille.[3] Sotaretken aikana hän oli kulkenut vetäytyvien venäläisten joukkojen mukana seuraten tapahtumia ja sotaretken loppuajat Ogiński vietti Pietarissa.[28] Sodan jälkeen hän yritti saada Aleksanteria julistautumaan erikseen Puolan kuninkaaksi ja luoda vahvan ja itsenäisen Puolan valtion rauhaa takaavaksi puskurivyöhykkeeksi Venäjän ja läntisen Euroopan välille. Aleksanteri lupailikin Puolan valtion uudelleenmuodostamista vielä vuonna 1812, kunhan Napoleon olisi lopullisesti lyöty. Myöhemmin Aleksanteri kuitenkin tuntui unohtaneen lupauksensa ja Ogiński joutui Venäjän politiikasta sivuraiteelle ennen Wienin kongressia. Zaluskin mukaan syynä oli hänen tavoitteensa Liettuan alueiden yhdistämiseksi jälleen Puolan kanssa yhdeksi valtakunnaksi, johon Aleksanterilla ei ollut halua.[30] Wienin kongressin jälkeen 1815 Ogiński menetti uskonsa Puolan nukkevaltioon ja Venäjän keisariin sen johdossa sekä politiikan tekemiseen yleensäkin.[8]

Ogiński loi suurimman osan sävellystuotannostaan Zalesiessa. Vuoden 1815 jälkeen Zalesie tuli tunnetuksi lempinimellä ”Pohjoisen Ateena”. Paikan sijainti Pietarin ja Puolan sekä Vilnan ja Minskin puolimatkassa toi sinne monia merkittäviä vieraita, jotka saattoivat viipyä kartanossa viikkojakin. Samoihin aikoihin Ogiński rakennutti myös huomattavan palatsin Vilnan kaupungin laitamille. Vuonna 1821 Ogińskin vanha musiikinopettaja ja ystävä Kozlowski, joka oli luonut merkittävän uran tsaarin palveluksessa Venäjällä, vietti pidemmän ajan Zalesiessa. Zalesieen muodostui pysyvä jousikvartetti, jossa isäntä itse soitti ensiviulua, Baillot'n oppilas Escudero kakkosviulua, Kozlowski selloa ja mitä luultavimmin Kozlowskin tytär alttoviulua. Musiikkia harjoiteltiin ja harjoitettiin ahkerasti, vieraiden ollessa usein arvovaltaisena yleisönä.[26]

Loppuvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1815 jälkeen Ogińskin toinenkin avioliitto alkoi rakoilla[8] ja hän omistautui lähinnä huvi- ja seuraelämään oleskellen paljon Varsovassa ja Vilnassa. Hän myös lopetti vuodesta 1790 saakka säännöllisesti pitämiensä päiväkirjojen kirjoittamisen.[3] Ogiński muutti lopullisesti Firenzeen 1822, joskin hän matkusteli samana vuonna vielä Pariisissa ja Dresdenissä. Hän kärsi kihdistä ja halusi Andrzej Zaluskin mukaan elää loppuelämänsä miellyttävämmässä ilmastossa.[26] Hänen tyttärensä jälkeläisten tietojen mukaan hän kirjoitti kuuluisimman teoksensa Jäähyväiset isänmaalle[8] samassa yhteydessä vuonna 1823. (Joidenkin lähteiden mukaan hän olisi tosin kirjoittanut tämän kuuluisimman sävellyksensä ensi kertaa jo vuonna 1794[1]). Noihin aikoihin Firenze oli Toscanan suurherttuakunnan pääkaupunki, mikä tarjosi lukuisia mahdollisuuksia myös vilkkaaseen seuraelämään.[26]

Ogińskin hautamuistomerkki Santa Croce -kirkossa Firenzessä.

Ogińskin sihteeri Leonard Chodzko seurasi säveltäjää Italiaan ja avusti häntä muistelmien kokoamisessa. Vuonna 1826 Chodzko muutti Pariisiin, missä hän valvoi Ogińskin muistelmien julkaisemista. Muistelmien julkaisu heikensi Ogińskin suhteita Venäjän valtaistuimelle juuri nousseeseen Nikolai I:een. Ogiński jatkoi kirjoittamista tuottaen lähinnä lyhyitä biografioita tunnetuista puolalaisista. Runoilija Adam Mickiewicz tutustui säveltäjään ja vieraili tämän luona useaan otteeseen vuonna 1829.[26] Vuonna 1830 Ogiński ilmoitti siirtävänsä kaikki kirjalliset arkistonsa takaisin Zalesieen luvaten Chodzkolle vapaan käytön arkistoonsa oman kuolemansa jälkeen.[26]

Loppuvuosina Ogiński kaipasi perhettään ja hän oli pitänyt säännöllistä kirjeyhteyttä Ameliaan sekä Ireneusziin. Vuonna 1827 hän kirjoitti ensi kertaa myös Emmalle, joka muutti miehineen Italiaan alkuvuodesta 1833. Syyskuussa säveltäjä sai nähdä ainakin yhden lapsenlapsistaan, Emman Helena-tyttären.[26] Sukutarinan mukaan Ogiński murhattiin huvilansa terassilla Firenzessä 1833, mutta tarinaa ei ole voitu osoittaa todeksi[3]. Andrzej Zaluskin mukaan Ogiński sairastui ja kuoli lokakuussa vähemmän dramaattisesti ja suhteellisen kivuttomasti, kun otetaan huomioon hänen aiempi kihtisairautensa.[26] Hänen hautansa sijaitsee Capella del Santissimossa Santa Crocen kirkossa[8], jonne hänen vaimonsa pystytti myös marmorisen hautamuistomerkin[26]. (Eräiden lähteiden mukaan tosin Ogińskin hauta olisi Firenzen Santa Maria Novella -kirkossa.[3][19])

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sävellykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolalaiset musiikintutkijat ovat kuvailleet Ogińskin tyyliä "sentimentalistiseksi". Hänen musiikkinsa on kansallisromanttista salonkimusiikkia, jossa tutkijoiden mukaan on harrastelijamaista otetta. Ogiński oli kuitenkin maansa merkittävimpiä pianosäveltäjiä ennen Frédéric Chopinia.[3] Hänen ansiokseen on luettu hovitanssien muuntaminen melankoliseen salonkisävellysmuotoon. Hänen poloneesinsa edustavat varhaisimpia romanttisia pianominiatyyrisävellyksiä, pianolle tarkoitettuja luonnekappaleita, jotka ilmaisevat tietyn mielentilan ja nostavat poloneesin musiikinlajina silkkaa tanssimusiikkia tyylitellymmäksi.[19] Ogińskin sävellysmetodi oli improvisaatio pianolla, minkä jälkeen hän kirjoitti teoksensa joskus nuoteiksi. Suuri osa hänen tuotannostaan jäi kirjoittamatta muistiin, koska hän ei itse kokenut ryhtyvänsä ansaitsemaan rahaa musiikillaan.[31]

Poloneesit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ogiński sävelsi 26 pianolle tarkoitettua poloneesia, joista osa on kolmi- ja nelikätisiä sovituksia.[1] Hänen poloneesejaan julkaistiin Lvovissa, Varsovassa, Berliinissä, Wienissä, Dresdenissä, Prahassa, Pariisissa ja Lontoossa.[19] Hänen ensimmäinen kansainvälisestikin menestynyt sävellyksensä oli poloneesi No 1 F-duuri,[8] niin sanottu Todespolonäze eli Kuolemanpoloneesi.[3] (1792)[1] Sen julkaisemisen yhteydessä levisi yhteensattumana perätön huhu, jonka mukaan Ogiński olisi surmannut itsensä epätoivoisen rakkausjutun tähden.[8] Andrzej Zaluski kertoo Ogińskin säveltäneen jo ennen tätä yhden poloneesin, joka ei ole kuitenkaan säilynyt jälkipolville.[31]

Muita kuuluisia poloneeseja olivat Jäähyväiset[3] (puol. Pozegnanie) c-molli, Sopra un tema di Caraffa G-duuri, 3-kätinen poloneesi G-duuri sekä Jäähyväiset isänmaalle (puol. Pozegnanie Ojczyzny) a-molli (josta eräiden lähteiden mukaan olisi sävelletty 1. versio jo vuonna 1794).[1] Viimeksi mainittu teos levisi halki Euroopan lukuisina kopioina, käsikirjoituksina ja versioina. Alkuperäisestä käsikirjoituksesta ei tunneta säilyneitä kopioita. Ensimmäinen painettu versio ilmestyi 1831, ja sen kannessa oli kuva saman vuoden puolalaisten kansannoususta venäläisiä vastaan. Pianokäsikirjoituksena teosta on painettu ainakin 20 eri julkaisua, minkä lisäksi siitä on julkaistu orkesterisovituksia, versioita kamarimusiikkikokoonpanoille, harmonikalle, viululle, huilulle, huilulle ja pianolle, kitaralle, kahdelle viululle tai mandoliinille, viululle ja pianolle, sellolle ja pianolle sekä laulajille.[19]

Tiedot poloneesien määrästä ja niiden nimet vaihtelevat eri lähteissä, koska säveltäjä itse ei nimennyt teoksiaan mitenkään systemaattisesti. Esimerkiksi jo F-duuri-poloneesi kulki aikoinaan nimellä Ogińskin poloneesi, mikä myöhemmin vakiintui tarkoittamaan enimmäkseen a-molli-poloneesia Jäähyväiset isänmaalle.[31]

Muut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tadeusz Kościuszko (1746–1817)

Ogiński sävelsi myös monia muita pianoteoksia, kuten masurkkoja, valsseja, katrilleja, menuetin[31], galoppeja ja marsseja, joista kuuluisin lienee puolalaisten Lombardian joukkojen marssi Marsz wojskowy dla legionow polskich w Lombardii. Pianoteosten lisäksi Ogiński kirjoitti myös noin kaksikymmentä laulua, "romanssia", jotka oli sanoitettu enimmäkseen ranskaksi, mutta myös puolaksi ja italiaksi.[31] Hän sanoitti osan lauluista itse, esimerkiksi romanssin Le réveil.[31][1] Napoleonin kunniaksi omistettu yksinäytöksinen ooppera Zelinda ja Valcour (1803) syntyi ennen Napoleonin julistautumista keisariksi.[31] Oopperan erääksi innoituksen lähteeksi on arveltu myös yhteydenpitoa Michał Kazimierz Ogińskiin, jolla oli oma yksityinen oopperayritys ja palkkalistoillaan orkesteri. Oopperan alkuperäiskäsikirjoitus on Jagiellonian yliopistossa Krakovassa.[19]

Ogińskin tiedetään säveltäneen Kosciuszkon kansannousujen yhteydessä isänmaallisia lauluja, mutta niistä ei ole säilynyt materiaalia.[19] Paavo Helistö kertoo säveltäjän tuottaneen Pariisin aikoinaan myös sittemmin kadonneita marsseja, joita muun muassa eräs aikansa kuuluisimpia klarinetisteja, Jean-Xavier Lefèvre (1763–1829), oli soittanut.[3] Yhteensä hänen säilynyt tuotantonsa kattaa oopperan lisäksi noin 60 lyhyttä pianoteosta ja laulua.[31]

Ogiński ja Puolan kansallishymni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Mazurek Dąbrowskiego

Ogińskia on joissakin lähteissä pidetty mahdollisesti myös Puolan kansallishymnin säveltäjänä.[20][3] Vuonna 1912 puolalainen kenraali ja sotahistorioitsija Marian Kukiel oli todennut:

"Dabrowskin masurkka oli kahden erityisen patriootin työtä, jotka työskentelivät ministeri Delacroixin kanssa Pariisissa suunnitellen legioonien marssittamista Puolaan. Melodia syntyi runoilijakulkuri Michal Oginskin mielessä; sanat kirjoitti Jozef Wybicki Italiassa kaksi kuukautta myöhemmin."[4]

Useat, enimmäkseen puolalaiset, musiikkitieteilijät ovat kiistäneet Ogińskin vaikutuksen teokseen. Andrzej Zaluski puolestaan esittää kirjassaan moskovalaisesta arkistosta löytyneen dokumentin, jossa on Ogińskin käsialalla kirjoitettu laulun nimi, Mazurek Dąbrowskiego. Hän esittää muitakin aihetodisteita sekä kritiikkiä Ogińskin osuuteen aiemmin kielteisesti suhtautuneita musiikkihistorioitsijoita kohtaan.[4]

Kirjallinen tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ogińskin muistelmat Mémoires de Michel Oginski sur la Pologne et les Polonais depuis 1788-1815 (Pariisi, 1826, 2 nidettä) ovat historiallisesti kiinnostava ja tärkeä teos erityisesti vuosien 1794-1798 kuvaajana.[32] Ne pohjautuvat Ogińskin vuodesta 1790 järjestelmällisesti tallentamiin muistiinpanoihin ja kirjeiden kopioihin, joita hän säilytti uskottujen miesten hallussa ja pankkiholveissa eri puolilla Eurooppaa. Tosin hän menetti 500 sivua muistiinpanoja Lontoon- ja Haagin-ajoiltaan sekä jonkin verran tärkeää materiaalia kesäkuulta 1794, jolloin hän kärsi joukkoineen tappioita sotaretkellään. Hän kokosi ja järjesteli arkistonsa viimeisinä vuosinaan Zalesiessa ja kirjoitti muistelmansa arkistojen pohjalta muutettuaan Firenzeen. Hänen sihteerinsä Leonard Chodzko valvoi muistelmien julkaisuprosessia Pariisissa.[33]

Muistelmat sisältävät useita puhtaasti historiallisia katsauksia, kuten kuvauksen Puolan tilanteesta 1700-luvulla, Liettuan historiaa sekä katsauksen puolalaisjoukkojen osallistumiseen vuoden 1812 tapahtumiin. Muistelmat saivat ilmestyessään vuonna 1826 lukuisia myönteisiä arvioita ranskalaisissa, italialaisissa ja sveitsiläisissä lehdissä. Andrzej Zaluskin mukaan Ogińskin tyyli pyrki pitäytymään faktoissa, eikä hän muista aikansa muistelmakirjailijoista poiketen juurikaan spekuloi kuvaamiensa historiallisten hahmojen luonteenpiirteillä. Muistelmat keskittyvät lähinnä ajan poliittisiin ja historiallisiin tapahtumiin; musiikkia niissä ei käsitellä lainkaan. Ogińskin myöhemmät kriitikot, etunenässä J. Wuillaume pamfletissaan Scheda po Hetmanie Wielkim Litewskim Oginskim (Vilna, 1935), ovat kuvanneet muistelmia viileämmin Ogińskin oman toiminnan ”itseoikeuttamisen yritykseksi”. Andrzej Zaluski puolestaan on kuvannut jyrkintä Ogiński-kritiikkiä epäoikeutetuksi.[33]

Arkistoissa on säilynyt myös muistelmien jatko-osaksi kirjoitettua julkaisematonta materiaalia, jonka Ogiński on nimennyt epäloogisesti Havaintoja Puolan tapahtumista marraskuun lopun jälkeen 1830. Nimestään huolimatta materiaali sisältää muistiinpanoja jo vuodesta 1815 lähtien, johon varsinaiset julkaistut muistelmat loppuivat. Koska muistiinpanoja ei tarkoitettu julkaistaviksi, Ogiński käyttää niissä muistelmiinsa verrattuna huomattavasti suorempaa kieltä tapahtumista ja henkilöistä. Julkaisemattomat muistiinpanot sisältävät materiaalia enimmäkseen Liettuan, Valko-Venäjän ja Pietarin tapahtumista tuolta ajalta, joita kirjoittaja itse oli näkemässä, sekä kommentteja Puolan kansannousuun vuosina 1830-1831, josta hänellä tosin ei ollut ensi käden tietoa.[34]

Muistelmiensa lisäksi Ogiński kirjoitti myös musiikillisia kirjeitä,[20] joista osa julkaistiin puolaksi nimellä Listy o Muzyce (1956)[35] ja joita on säilynyt myös puolalaisissa, venäläisissä[36] ja valkovenäläisissä arkistoissa. Hänen säilyneet kirjeensä ja päiväkirjansa kertovat tiiviistä kanssakäymisestä 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun taidepiirien kanssa, ja niissä vilahtelee useita ajan kuuluisia nimiä, kuten säveltäjät Maria Szymanowska ja Karol Kurpiński.[19]

Julkaistut musiikilliset kirjeet oli osoitettu ”ystävälle Firenzessä”. Kyseisen ystävän on arveltu olleen kuvitteellinen tai sitten hän on arkistoinut ystäviensä kanssa käytyä kirjeenvaihtoa musiikkiasioista kyseisen otsakkeen alle. Hän oli säilyttänyt kopiot viidestä kirjeestään, jotka käännettiin ranskan kielestä puolaksi 1955, Amelia-tytärtä varten, mutta ei mitä ilmeisimmin tarkoittanut niitä julkaistavaksi. Ensimmäinen, lyhyt kirje kuvailee Ogińskin sävellysmetodeja. Toisessa kirjeessään hän kuvailee F-duuri-poloneesiinsa liitettyjä anekdootteja. Kolmas kirje kuvailee Euroopan kansojen musiikillisia erityispiirteitä yleensä ja myös turkkilaista musiikkia. Aiemmin aihetta ei ollut juurikaan käsitelty kirjallisesti. Neljäs kirje käsittelee laulettua musiikkia, säveltäjiä ja esittäjiä. Ogiński oli voinut henkilökohtaisesti kuunnella useita aikansa suurimpia nimiä. Viides kirje keskittyy instrumentaalimusiikkiin, ja siinä käsitellään muun muassa pianon varhaista kehitystä sekä soittimen esimuotoja, joista ei ole todennäköisesti edes säilynyt esimerkkejä museoissa. Ogińskin pianonsoiton opettajista suurimpia nimiä olivat Muzio Clementi ja Louis Adam, mutta hän ei koskaan päässyt henkilökohtaisesti kuuntelemaan Chopinia. Ogiński oli Maria Szymanowskan hyvä ystävä – tämä esittikin paljon hänen poloneesejaan. Viulunsoitossa hän sai myös opetusta useilta ajan suurilta nimiltä, kuten Jarnovicilta, Giovanni Battista Viottilta vuonna 1797, Pierre Baillot’lta Pariisissa vuonna 1810 ja Charles Philippe Lafontilta Pietarissa 1811. Hän kuvailee myös viulun jousen kehitystä yksityiskohtaisesti. Paganinia hän piti suurena viulistina, mutta kertoi tämän konserteissaan keskittyvän liiaksi teknisiin temppuihin. Ogiński ei juurikaan arvioi kirjeissä omaa musiikkiaan.[37]

Vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkovenäläinen Michał Kleofas Ogińskin muistoksi julkaistu postimerkki vuodelta 1994

Vaikka Ogiński piti itseään ensi sijassa poliitikkona ja koki siksi epäonnistuneensa urallaan ja vaikka myös Ogińskin aatelissuvun nimi sammui kaksi sukupolvea myöhemmin[23], hänen musiikkinsa jäi elämään.[8] Etenkin hänen pianopoloneesinsa tunnettiin laajalti ja niitä soitettiin 1800-luvun loppupuolella paljon Euroopassa sivistyneistön, porvariston ja aateliston keskuudessa.[3] Musiikkitieteilijät ja tutkijat ovat olleet erimielisiä Ogińskin musiikillisista ansioista. Esimerkiksi puolalainen Tadeusz Strumiłło piti esipuheessaan Musiikillisten kirjeiden painokseen vuonna 1956 säveltäjää amatöörimäisenä, sentimentaalisena, naismaisena ja kykenemättömänä suuren musiikin luomiseen. Venäläinen Igor Belza puolestaan piti säveltäjää suuremmassa arvossa. Belzan mukaan Ogiński oli hyvin suosittu säveltäjä Venäjällä läpi koko 1800-luvun.[31]

Ristiriitaisista arvioinneista huolimatta Michał Kleofas Ogińskia pidetään nykyisin eräänä tärkeimmistä puolalaisen poloneesin taiteellisen muodon kehittäjistä. Muun muassa Frédéric Chopinin[38] ja Franz Lisztin[31] sävellykset ovat saaneet vaikutteita Ogińskin poloneeseista.

Vaikka Puolan kansallishymniä ei hyväksyttäisikään Ogińskin käsialaksi, on Jäähyväiset isänmaalle niin ikään maan tunnetuimpia sävelmiä. Siitä on tehty eri maissa lukemattomia levytyksiä. Teos on Suomessakin tuttu muun muassa työväen vappujuhlien vakituisena torviseitsikkonumerona ja ylioppilaiden osakuntien vuosijuhlatanssiaisten vakiomusiikkina.[3]

Sekaannus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Michał Kleofas Ogiński on usein sekoitettu musiikillisissa lähteissä säveltäjäsetäänsä Michał Kazimierziin, koska heillä on sama etu- ja sukunimi ja samat nimikirjaimet toisissakin etunimissään.[39]. Esimerkiksi Yleisradion äänilevystö ilmoittaa virheellisesti Jäähyväiset isänmaalle "Michael Kasimir Oginskyn" sävellykseksi[40], kun taas Michal Kleofas Oginskin säveltämäksi on merkitty kaksi teosta, "Oginskin poloneesi" ja Jäähyväishetkellä, suomalaisina levytyksinä.[41].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Zaluski, Andrzej: The Times and Music of Michal Kleofas Oginski (1765–1833). New Millennium, 1997. ISBN 1-85845-138-8. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o Malgorzata Kosinska: Michał Kleofas Ogiński 2006. Polish Music Information Center, Adam Mickiewicz Institute. Viitattu 21. lokakuuta 2008. (englanniksi)
  2. Zaluski
  3. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x Paavo Helistö: Ruhtinas Oginski ja hänen poloneesinsa (1987) (Radio-ohjelman käsikirjoitus) Paavo Helistön sivusto. 1987. Viitattu 21. lokakuuta 2008.
  4. a b c Zaluski, s. 153–161.
  5. a b c d e f g Maria Anna Harley: Composer of the Month: Michal Kleofas Oginski (1765-1833). Polish Music Reference Center Newsletter, toukokuu 1998, 4. vsk, nro 5. Artikkelin verkkoversio Viitattu 22. lokakuuta 2008. (englanniksi)
  6. Marek Jerzy Minakowski: OGIŃSKI Andrzej Ignacy (1740-1787) poseł, wojewoda trocki (t. 23 s. 597) Ci wielcy Polacy to nasza rodzina, wyd. 3. 2008. Kraków. Viitattu 28. lokakuuta 2008. (puolaksi)
  7. Zaluski, s. 10
  8. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Michał Kleofas Ogiński (Suvun sivusto) www.oginskidynasty.com. Viitattu 21. lokakuuta 2008. (englanniksi)
  9. a b Zaluski s. 13-20
  10. a b Zaluski, s. 18–20
  11. a b c Zaluski, s. 44–45
  12. Zaluski, s. 11
  13. a b c Zaluski, s. 47
  14. Zaluski, s. 48
  15. Zaluski s. 54
  16. Zaluski, s. 56
  17. Zaluski, s. 57
  18. a b c d e f g h Zaluski, s. 61–72
  19. a b c d e f g h i Maja Trochimczyk: Michał Kleofas Ogiński www.usc.edu, Polish Composers. 28. kesäkuuta 2001. Polish Music Center, University of Southern California. Viitattu 21. lokakuuta 2008. (englanniksi)
  20. a b c Suuri Musiikkitietosanakirja 5 O-See, s. 8. Keuruu: Weilin + Göös ja Otava, 1991. ISBN 951-35-4729-9.
  21. a b c Zaluski s. 75–80
  22. a b Zaluski p. 91-92
  23. a b Iwo Zaluski: The Tale of the Italian-blooded Russian Prince www.oginskidynasty.com. Viitattu 25. lokakuuta 2008. (englanniksi)
  24. a b Iwo Zaluski: Countess Nagurska and the Imperial Assassin www.oginskidynasty.com. Viitattu 27. lokakuuta 2008. (englanniksi)
  25. Zaluski, s. 91–101
  26. a b c d e f g h i j Zaluski, s. 131–141
  27. a b Iwo Zaluski: Tales from my Family Tree www.oginskidynasty.com. Viitattu 22. lokakuuta 2008. (englanniksi)
  28. a b c Zaluski, s. 90–101
  29. Johan Leonard Höijer: Oginski, M. Cleophas (s. 337-338) Musik-Lexikon. 1864. Tukholma: J. & A. Riis. Viitattu 27. lokakuuta 2008. (ruotsiksi)
  30. Zaluski, s. 91-116
  31. a b c d e f g h i j Zaluski, s. 142–152.
  32. Francis Lieber, Edward Wigglesworth, Thomas Gamaliel (toim.): Encyclopædia Americana, s. 375. , 1832. Teoksen verkkoversio (viitattu 21. lokakuuta 2008). (englanniksi)
  33. a b Zaluski, s. 117–130.
  34. Zaluski, s. 103–115.
  35. Michał Kleofas Ogiński; Tadeusz Strumiłło: Listy o muzyce (Viitetiedot) www.worldcat.org. 1956. Kraków: Polskie Wydawnictwo Muzyczne. Viitattu 8.4.2009.
  36. Zaluski
  37. Zaluski, s. 143–153.
  38. Polonaises chopin.nifc.pl. Narodowy Instytut Fryderyka Chopina. Viitattu 21. lokakuuta 2008. (englanniksi)
  39. Zaluski, s. 10
  40. Jäähyväiset isänmaalle Suomen Äänitearkisto. Viitattu 22. lokakuuta 2008.
  41. Oginski Michal Kleofas Suomen Äänitearkisto. Viitattu 22. lokakuuta 2008.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]