Leonid Kutšma

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Leonid Kutšma
Leonid Kuchma.jpg
Ukrainan 2. presidentti
Pääministeri Vitali Masol
Jevhen Martšuk
Pavlo Lazarenko
Valeri Pustovoitenko
Viktor Juštšenko
Anatoli Kinah'
Viktor Janukovytš
Edeltäjä Leonid Kravtšuk
Seuraaja Viktor Juštšenko
Ukrainan pääministeri
Presidentti Leonid Kravtšuk
Edeltäjä Vitold Fokin
Seuraaja Vitali Masol
Henkilötiedot
Syntynyt9. elokuuta 1938 (ikä 84)
Neuvostoliitto Tšaikyne, Tšernihivin alue, Ukrainan SNT, Neuvostoliitto
Tiedot
Koulutus insinööri
Tutkinnot Dnipropetrovskin yliopisto (1960)
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Leonid Danylovytš Kutšma (ukr. Леонід Данилович Кучма, s. 9. elokuuta 1938 Tšaikyne, Tšernihivin alue) on ukrainalainen poliitikko. Hän toimi maansa pääministerinä 1992−1993 ja presidenttinä 1994−2005. Kutšma tunnetiin alkujaan venäläismielisenä markkinatalouden kannattajana, jonka aikana presidentti sai uusia valtaoikeuksia ja hallinto myös autoritaarisia piirteitä. Kutšma onnistui joissakin taloudellisissa uudistuksisa, mutta toisaalta hänen kauttaan vaivasivat korruptio ja oligarkkien valta. Hän ajautui myös poliittiseen skandaaliin, kun hänet liitettiin toimittaja Heorhi Gongadzen murhaan ja salaa äänitettyihin Melnytšenko-nauhoihin. Kutšman ryhmittymän valtakausi päättyi oranssiin vallankumoukseen vuoden 2004 lopussa, jolloin Kutšman kannattama Viktor Janukovytš hävisi mielenosoitusten jälkeen uusitut presidentinvaalit.

Kutšma toimi presidenttikaudensa jälkeen esimerkiksi Ukrainan edustajana Itä-Ukrainan sodan rauhanneuvotteluissa Minskissä. Hän tuomitsi Venäjän hyökkäyksen Ukrainaan vuonna 2022.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leonid Kutšma syntyi Tšaikynessa Tšernihivin alueella tuolloin Neuvostoliittoon kuuluneessa Ukrainassa 9. elokuuta 1938.[1] Vuonna 1955 Kutšma aloitti opinnot Dnipropetrovskin kansallisen yliopiston fysiikan ja teknologian laitoksella, jossa hän erikoistui rakettitekniikkaan. Kutšma valmistui vuonna 1960 ja aloitti vielä samana vuonna työt insinöörinä. Vuosien 1972–1975 välillä Kutšma työskenteli suunnittelutoimistolla "Pivdenne". Suunnittelutoimisto Pivdenne kehitti paitsi R-36- ja RT-23-ohjuksia, mutta myös Kosmos-, Interkosmos-, Tsyklon- ja Zenit-raketteja. Kutšma toimi myös Baikonurin avaruuskeskuksen rakettikokeiden teknillisenä johtajana.[2]

Vuonna 1975 Kutšmasta tuli Ukrainan kommunistisen puolueen sihteeri suunnittelutoimistolla Pivdenne, ja vuosina 1986–1992 Kutšma toimi tuolloin maailman suurimman rakettivalmistaja Južmašin johtajana.[3] Vuonna 1990 Kutšmasta tuli Ukrainan neuvostotasavallan Korkeimman neuvoston edustaja.[2] Neuvostoliiton hajotessa Ukrainan korkein neuvosto hyväksyi 24. elokuuta 1991 Ukrainan itsenäisyysjulistuksen, joka astui voimaan kansanäänestyksen jälkeen 1. joulukuuta.[4]

Pääministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1994 presidentinvaalien tulos alueittain. Kutšman voittamat alueet sinisellä.

Kutšmasta tuli 13. lokakuuta 1992 Ukrainan ensimmäisen presidentti Leonid Kravtšukin hallituksen pääministeri, sekä kansallisen turvallisuusneuvoston jäsen.[2] Kravtšukin kauden Ukraina ajautui taloudelliseen ahdinkoon. Kravtšuk noudatteli konservatiivista talouspolitiikka tarjoten esimerkiksi valtion tukea tappiollisille yrityksille, jotka Neuvostoliiton romahtaessa olivat menettäneet markkinansa ja raaka-aineiden toimittajat. Inflaatio nousi ja bruttokansantuote laski. Kutšma tunnettiin presidentistä poiketen markkinatalouden[4] ja taloudellisten uudistusten kannattajana.[2] Kutšma oli myös venäläismielinen[4], kun taas presidentti tunnettiin kansallismielisenä.[1] Poliittiset erot johtivat riitoihin presidentin kanssa.[2] Kutšma yritti turhaan viedä läpi taloudellisia uudistuksia[3], jossa epäonnistuttuaan hän jätti asemansa hallituksessa 22. syyskuuta 1993. Hän toimi myöhemmin Ukrainan teollisuus- ja liikemiesten liiton johdossa. Asemassaan Kutšma keräsi kannatuspohjaa Ukrainan liike-elämän vaikuttajilta ja etenkin maan aseteollisuuden parista. Kutšma valittiin uudelleen Ukrainan korkeimpaan neuvostoon maaliskuussa 1994.[2]

Vuonna 1994 käytiin myös presidentinvaalit. Kutšma asettui ehdolle istuvan presidentti Kravtšukin kanssa. Presidentinvaalit olivat kaksivaiheinen kansanvaali, joiden toiselle kierrokselle pääsivät Kutšma ja Kravtšuk. Kutšman kannattajien tukialuetta oli etenkin Itä-Ukraina, kun taas Kravtšukia kannatettiin Länsi-Ukrainassa.[4] Toisen kierroksen äänestyksessä 10. heinäkuuta[3] Kutšma voitti niukasti 52,15 % ääniosuudella. Vuoden 1994 vaaleja pidettiin rehellisinä ja demokraattisina.[4] Kutšma astui virkaansa 19. heinäkuuta 1994.[2]

Presidenttinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talouspolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kutšma piti virkaanastujaispuheensa ukrainaksi, ja aikomuksesta tehdä venäjästä virallinen kieli luovuttiin. Sen sijaan Kutšma aloitti taloudelliset uudistukset.[3] Valtion tulot ja menot saatettiin tasapainoon. Hyperinflaatio, joka pahimmillaan oli ollut 10 000 % vuodessa, saatiin kuriin. Vuonna 1996 tuli käyttöön Ukrainan uusi rahayksikkö hryvnia.[4] Ukrainassa oli kuitenkin vaikutusvaltaisia uudistuksia vastustaneita voimia. Oligarkit, kuten esimerkiksi Kutšman vävy Viktor Pintšuk, hallitsivat tärkeitä talouden aloja.[3] Korruptio rehotti ja valtiovalta ajautui ajoittain yksityisten liiketaloudellisten intressien tukijaksi. Uudistusten myötä yksityistetyt yritykset päätyivät usein poliitikkoihin ja virkamiehiin yhteyksiä luoneille liikemiehille. Epävirallisen talouden osuus bruttokansantuotteesta kasvoi ja se käsitti vuosituhannen vaihteessa siitä jopa puolet. Kutšmalle taloudellinen erityiskohtelu oli tapa hankkia kannatusta poliittisen "suon" kansanedustajilta. Epäterve taloudellinen ilmapiiri vähensi länsimaisia investointeja, ja rivikansalaisten jatkuva ongelma olivat palkkojen myöhästyminen tai niiden maksamatta jättäminen. Kaikesta huolimatta Kutšman kauden taloutta pidettiin suhteellisen onnistuneena, ja Ukrainan talous alkoi viimein kasvaa 2000-luvulta alkaen.[4]

Ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kutšma (vas.) ja Venäjän presidentti Vladimir Putin vuonna 2002.

Ulkopolitiikassa Kutšma pyrki lähempiin väleihin Venäjän kanssa. Ukrainan ja Venäjän vanha kiista Neuvostoliiton Mustanmeren laivaston alusten kohtalosta ratkaistiin viimein vuonna 1997. Venäjän laivasto sai aluksista suurimman osan, minkä lisäksi Venäjä sai vuokralle Ukrainan satamia laivastonsa käyttöön vuoteen 2017 saakka. Näistä huomattavin oli Sevastopolissa Krimin niemimaalla. Venäjän ja Ukrainan välinen erityiskysymys oli myös maakaasu. Venäjä vei maakaasua Länsi-Eurooppaan kaasuputkilla Ukrainan halki. Ukraina varasti kaasua omaan käyttöönsä ja sai ostaa sitä selvästi alle markkinahintojen, mutta toisaalta kaasutoimitukset olivat myös venäläisen vallankäytön väline Ukrainassa. Suhteita Venäjään Kutšma tasapainotti suhteilla länsimaihin. Yhdysvalloista tuli huomattava taloudellinen tuki Ukrainalle. Vuonna 1996 Ukraina oli suurin Yhdysvaltojen ulkomaantuen saaja heti Israelin ja Egyptin jälkeen. Maa allekirjoitti myös kumppanuussopimuksen Naton kanssa vuonna 1997. Suhde Natoon kävi ilmi esimerkiksi Naton ja Venäjän kiistellessä Kosovon kysymyksen yhteydessä. Pristinan lentokentän välikohtauksen aikana Ukraina sulki ilmatilansa Venäjän lentokoneilta. Natosta poiketen Euroopan unioni ei lämmennyt Ukrainan ilmoitukselle maan halusta liittyä unioniin vuonna 1998. Suhteet länsimaihin myös heikkenivät Kutšman kauden loppupuolella, kun häntä syytettiin Ukrainan heikosta ihmisoikeustilanteesta.[4]

Sisäpolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisäpolitiikassa Kutšma pyrki lisäämään presidentin valtaa parlamentin kustannuksella, mikä lopulta johti hallinnon autoritaarisiin piirteisiin. Presidentin oli vaikea viedä taloudellisia uudistuksia läpi vasemmistolaisen parlamentin takia.[4] Uudelleen perustettu Ukrainan kommunistinen puolue vastusti esimerkiksi valtionyritysten yksityistämistä ideologisista syistä.[3] Huomattava sisäpoliittinen voitto Kutšmalle oli uuden perustuslain läpivienti 28. kesäkuuta 1996.[2] Parlamentti taipui presidentin valtaoikeuksia lisänneeseen perustuslakiin Kutšman uhatessa viedä asian kansanäänestykseen. Äänestyksessä olisi kysytty myös luottamusta Korkeimpaan neuvostoon, ja koska luottamus politiikkoihin oli yleisesti vähäistä, äänestäjät olisivat todennäköisesti äänestäneet Korkeinta neuvostoa vastaan. Uuden perustuslain nojalla presidentti sai nyt antaa lainvoimaisia asetuksia, jotka olivat samassa asemassa, kuin parlamentin säätämät lait. Presidentti sai myös hajottaa Korkeimman neuvoston, jos se 60 päivän aikana kieltäytyi vahvistamasta hallitusohjelmaa kahdesti. Kansanedustajat saattoivat hajottaa hallituksen vain erottamalla itsensä, jolloin hallituksen oli nautittava vain presidentin luottamusta. Presidentti nimesi myös kaikki merkittävät virkamiehet, kuten vaikutusvaltaiset läänien kuvernöörit.[4] Kutšman onnistui myös vahvistaa Ukrainan keskushallinnon otetta Krimin autonomisella alueella. Käyttäen edukseen Krimin sisäistä poliittista kiistelyä hän lakkautti Krimin presidentin viran ja ajoi läpi alueen uuden perustuslain.[3]

Toinen presidenttikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentinvaalien tulos alueittain 1999. Kutšman voittamat alueet sinisellä.

Marraskuussa 1999 käytiin uudet presidentinvaalit.[2] Kutšman huomattavimpia kilpailijoita olivat sosialistien Oleksandr Moroz ja kommunistien Petro Symonenko. Moroz tippui jo ensimmäisellä kierroksella ja Kutšma voitti äänestäjien karttaman kommunistin helposti toisella vaalikierroksella 56,6 % ääniosuudella. Presidentinvaaleissa ei esiintynyt suurempia väärinkäytöksiä, mutta ne eivät olleet myöskään yhtä vapaat kuin edelliset vaalit. Kutšma käytti avoimesti hyväkseen valtionkoneistoa omassa vaalikampanjassaan. Kutšman asettamat kuvernöörit saivat tehtäväkseen haalia hänelle kannatusta omilla alueillaan, eikä valtiontelevisio edes pyrkinyt tasapuolisuuteen.[4]

Presidentinvaalien jälkeen käytiin jälleen valtakamppailua presidentin ja parlamentin välillä. Kutšma nimitti pääministeriksi Valeri Pustovoitenkon, jota parlamentti ei kuitenkaan suostunut aluksi hyväksymään. Parlamentti kuitenkin heikentyi sen jakautuessa vuonna 2000 kahteen ryhmään, Kutšmaa varovasti kannattaneeseen oikeistoon ja häntä vastustaneeseen vasemmistoon. Molemmat väittivät olevansa laillinen parlamentti. Kutšma pääsi erotuomarin asemaan tukien keskustan ja oikeiston parlamenttia. Huhtikuussa 2000 Kutšma toi kansanäänestykseen perustuslain muuttamisen entistä presidentinvaltaisemmaksi. Muutoksia olisivat olleet presidentin uusi oikeus hajottaa parlamentti, jos se ei kykenisi muodostamaan toimivaa enemmistöä, kansanedustajien parlamentaarisen koskemattomuuden poistaminen, kansanedustajien määrän vähentäminen ja parlamentin toisen kamarin perustaminen. Äänestyksen kysymykset oli asetettu epämääräisesti ja lopullisen muotoilun tekisi parlamentti. Kutšma käytti jälleen valtion virkakoneistoa saadakseen äänestäjät äänestämään haluamallaan tavalla, ja lopulta muutoksia kannatti 80 % äänestäneistä.[4]

Ukraina ilman Kutšmaa” -mielenosoitus helmikuussa 2001.

Kutšma ajautui yllättäen tulleseen poliittiseen skandaaliin ennen perustuslain uusien pykälien muotoilua. Hänen kriitikkonaan tunnettu toimittaja Heorhi Gongadze katosi lokakuussa 2000 ja hänet löydettiin hieman myöhemmin murhattuna. Sosialistisen puolueen Oleksandr Moroz julkaisi asiaan liittyen niin sanotut Melnytšenko-nauhat. Mykola Melnytšenko oli Kutšman henkivartija, ja hänen äänittämillään nauhoilla Kutšma keskustelee lähipiirinsä kanssa esimerkiksi Gongadzesta. Nauhalla on kohta, jonka voidaan tulkita olevan Kutšman antama Gongadzen murhakäsky. Äänitteet todettiin vähintään osittain aidoiksi.[4] Alkoi pitkä poliittinen kiista liittyen nauhoihin ja tapauksen tutkintaan.[3] Etenkin nuoriso alkoi järjestää mielenosoituksia tunnuksella ”Ukraina ilman Kutšmaa”. Siihen liittyi mielenosoitusten kuluessa myös muita poliittisia ryhmiä. Mielensoittajat halusivat opposition johtoon alkujaan Kutšman nimittämän pääministerin Viktor Juštšenkon, joka aluksi tuki kuitenkin presidenttiä. Hän siirtyi opposition puolelle vasta saamansa epäluottamuslauseen jälkeen, jolloin hän asettui Meidän Ukrainamme -puolueen johtoon.[4]

Vuonna 2002 käytiin Korkeimman neuvoston vaalit, joissa Meidän Ukrainamme sai suurimman äänisaaliin lukemalla 23,57 %. Muita Kutšmaa vastustaneita olivat Morozin sosialistit ja Julia Tymošenkon ryhmä. Kaikkiaan oppositio menestyi hyvin, kun taas Kutšman kannattajat kärsivät. Kutšman kannattajien Yhtenäisen Ukrainan puolesta (Viktor Janukovytš) sai vain 11,77 % äänistä ja Ukrainan yhdistynyt sosiaalidemokraattinen puolue (Viktor Medvedtšuk) 6,27 %. Vaikka oppositio oli voittanut, Kutšman kannattajat keräsivät taakseen suurimman parlamenttiryhmän kun huomattava osa sitoutumattomista liittyi Yhtenäisen Ukrainan puolesta -puolueen parlamenttiryhmään. Vuonna 2002 vuodettiin kuitenkin uusia Melnytšenko-nauhoja. Niillä kävi ilmi Kutšman sopineen salaa tutkajärjestelmien (Koltšuga[2]) myynnistä Saddam Husseinin Irakiin. Tämä sai Yhdysvallat asettumaan yksiselitteisesti häntä vastaan. Syksyllä 2002 puhkesi jälleen suuria mielenosoituksia. Kun suhteet länteen oli menetetty, Kutšma nojautui entistä enemmän Venäjään. Ukraina, Venäjä, Valko-Venäjä ja Kazakstan tekivät vuonna 2003 sopimuksen yhteisestä talousalueesta, jota ei kuitenkaan keretty toteuttaa ennen uusia mullistuksia.[4]

Oranssi vallankumous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Oranssi vallankumous
Oranssin vallankumouksen mielenosoittajia Itsenäisyyden aukiolla eli Maidanilla.

Loka- ja marraskuussa 2004 käytiin uudet presidentinvaalit. Kutšma harkitsi alun perin asettumista ehdolle itse, mutta lopulta hän päätyi kannattamaan ehdokkaaksi pääministeriään Viktor Janukovytšia. Janukovytš oli venäläismielinen, kun taas hänen pääkilpailijansa Juštšenko halusi lähentyä Natoa ja EU:ta. Janukovytš sai tukea valtionhallinolta ja Venäjältä. Ilmapiiri oli hyvin jännittynyt. Juštšenko myrkytettiin ja hän sai arvet naamaansa. Hän voitti silti ensimmäisen kierroksen 40 % äänisaalilla. Toinen kierros alkoi 21. marraskuuta. Virallisten lukemien mukaan Janukovytš sai 50 % äänistä ja Juštšenko 47 %. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö eli ETYJ arvioi vaaleissa olleen huomattavaa vaalivilppiä, ja tulos poikkesi ovensuukyselyistä. Janukovytšia ja Kutšman ryhmittymää vastaan alettiin järjestää mielenosoituksia Itseäisyyden aukiolla Kiovassa. Liikehdintä sai nimen oranssi vallankumous mielenosoittajien tunnusten värin mukaan. Liikehdintään liittyi myös vallanpitäjiä, kuten opposition johto puolueineen. Armeija ja poliisi kieltäytyivät hajottamasta mielenosoituksia. Kutšman kannattajat alkoivat hylätä hänen ryhmittymänsä. Lopulta hän taipui hyväksymään uudet vaalit.[4] Kutšman on laajasti uskottu taipuneen hänen saatuaan takuut syyttämättä jättämisestään.[3] Toisen kierroksen uusintavaalit järjestettiin 26. joulukuuta, ja tällä kertaa Juštšenko voitti 52 % äänisaaliilla.[4]

Presidenttikauden jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kutšma (oik.) ja presidentti Volodymyr Zelenskyi vuonna 2019.

Presidentin valtaoikeuksia alettiin supistaa Juštšenkon vaalivoiton jälkeen. Kun ehdolla ei ollut heidän ehdokkaansa, uudistuksia kannattivat jopa Kutšma ja Janukovytš. Toisaalta Kutšman kauden valtionyritysten yksityistämisiä otettiin tutkittavaksi. Osa niistä eteni oikeuteen, joskin Kutšma ei henkilökohtaisesti joutunut syytetyksi. Myös murhatun toimittaja Gongadzen tapausta tutkittiin. Murhan tilaajaa ei saatu koskaan selville.[4] Kutšmaa vastaan oli avattu rikostutkinta[3], mutta syytteet hylättiin oikeudessa joulukuussa 2011 todisteiden puutteen takia. Oikeus katsoi nauhoitusten olevan laittomasti hankittuja ja siten todisteiksi kelpaamattomia.[5] Oranssissa vallankumouksessa hävinneet Kutšman kannattajat perustivat Janukovytšin johdolla Alueiden puolueen. He nousivat jälleen valtaan presidentinvaaleissa 2010, jossa Janukovytš voitti Tymošenkon 49 % äänisaaliilla. Janukovytš palautti Ukrainaan nopeasti Kutšman kauden autoritaarisen presidenttijohtoisen järjestelmän.[4]

Janukovytšin kausi päättyi Maidanin vallankumoukseen vuonna 2014, mikä taas johti Venäjän Krimin miehitykseen, sekä Itä-Ukrainan sotaan. Uusi presidentti toukokuussa 2014 pidettyjen vaalien jälkeen oli Petro Porošenko, joka aikanaan oli lukeutunut Kutšman tukijoihin. Kutšmasta tuli Ukrainan edustaja Itä-Ukrainan kapinallisten kanssa Minskissä käydyissä neuvotteluissa. 5. syyskuuta 2014 Kutšma allekirjoitti kapinallisten ja Venäjän edustajien kanssa Minskin pöytäkirjan tulitauosta, jota valvoisi ETYJ. Taistelut eivät loppuneet kokonaan, mutta ainakin aluksi ne vähenivät.[4] Kutšma jatkoi tehtävässään Ukrainan edustajana vuoteen 2018 saakka. Hänet valittiin ryhmään uudelleen kun Volodymyr Zelenskyi astui virkaansa presidenttinä 3. kesäkuuta 2019. Kutšma kuitenkin erosi heinäkuussa 2020 selittämättä tarkemmin syytä erolleen.[6]

Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuussa 2022. Kutšma julisti uskovansa Ukrainan voittoon Vladimir Putinista.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Leonid Kuchma Encyclopaedia Britannica. Viitattu 18.5.2022. (englanniksi)
  2. a b c d e f g h i j Wojciech Roszkowski ja Jan Kofman: Biographical Dictionary of Central and Eastern Europe in the Twentieth Century, s. 532. M.E.Sharpe, 2008. ISBN 978-0-7656-1027-0. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i j Ivan Katchanovski, Zenon E. Kohut, Bohdan Y. Nebesio ja Myroslav Yurkevich: Historical Dictionary of Ukraine, s. 291-294. 2. painos. The Scercrow Press, 2013. ISBN 978-0-8108-7847-1. (englanniksi)
  4. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t Johannes Remy: ”9. 10. 11.”, Ukrainan historia. Gaudeamus Helsinki University Press, 2015. ISBN 978-952-495-855-4.
  5. Leonid Kuchma: Gongadze murder case dropped in Ukraine BBC News. 14.12.2011. BBC. Viitattu 18.5.2022. (englanniksi)
  6. Kuchma Quits As Presidential Envoy In Group For Resolving Conflict In Ukraine 28.7.2020. Radio Free Europe/Radio Liberty. Viitattu 18.5.2022. (englanniksi)
  7. “Damn you all!” - Kuchma on Russian invasion of Ukraine Ukrinform. Viitattu 18.5.2022. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ukrainan lippu Edeltäjä:
Leonid Kravtšuk
Ukrainan presidentti
19942005
Seuraaja:
Viktor Juštšenko