Mykola Azarov
| Mykola Janovytš Azarov | |
|---|---|
| Микола Янович Азаров | |
 |
|
| Ukrainan pääministeri | |
| Presidentti | Viktor Janukovytš |
| Varapääministeri |
Andrij Kljujev Valerij Khoroškovskji Serhij Arbuzov |
| Edeltäjä | Oleksandr Turtšynov (vt.) |
| Seuraaja | Serhij Arbuzov |
| Presidentti | Leonid Kutšma |
| Edeltäjä | Viktor Janukovytš |
| Seuraaja | Julija Tymošenko |
| Edeltäjä | Viktor Janukovytš |
| Seuraaja | Viktor Janukovytš |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 17. joulukuuta 1947 Kaluga, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto (nykyään Venäjä) |
| Puoliso | Ljudmyla Azarova |
| Tiedot | |
| Puolue | Alueiden puolue |
 Nimikirjoitus |
|
Mykola Janovytš Azarov (ukr. Мико́ла Я́нович Аза́ров, synt. Pahlo[1]; s. 17. joulukuuta 1947[2] Kaluga, Venäjän SFNT, Neuvostoliitto) on ukrainalainen Alueiden puolueen poliitikko. Hän oli Ukrainan pääministeri maaliskuusta 2010 tammikuuhun 2014, jolloin presidentti erotti hänet itsenäisen Ukrainan väkivaltaisimpien mielenosoituksien myötä. Azarov on aiemmin toiminut Ukrainan talousministerinä ja varapääministerinä.[3]
Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Azarov syntyi Kalugassa[4] virolaisen isän Jaan Pahlon ja venäläisen äidin Jekaterina Pavlovna Kvasnikovan perheeseen. Hänen alkuperäinen sukunimensä oli Pahlo.[5][6] Mentyään naimisiin Ljudmyla Azarovan kanssa hän otti vaimonsa sukunimen.[6][1]
Pääministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 2006 Ukrainassa pidettiin ensimmäiset parlamenttivaalit oranssin vallankumouksen jälkeen. Parlamentti hajotettiin kuitenkin ja vuonna 2007 järjestettiin uudet vaalit. Joulukuussa samana vuonna muodostettiin Julija Tymošenkon oranssi kokoomushallitus. Hallitusta vaivasivat kuitenkin sisä- ja ulkopoliittiset ongelmat, sekä talousvaikeudet. Hallitus hajotettiin, mutta kun uutta ei saatu aikaiseksi, Tymošenkon hallitus jatkoi presidentinvaaleihin vuoteen 2010. Viktor Janukovytš voitti Tymošenkon presidentinvaaleissa. Tymošenko luopui pääministerin virasta ja Janukovytš nimitti maaliskuussa 2010 Azarovin johtaman hallituksen, jonka jäseniä olivat Alueiden puolue, Volodymyr Lytvynin ryhmä, kommunistit ja Vahva Ukraina. Alueiden puolue oli Azarovin hallituksen puolueista selvästi vahvin. Vuonna 2012 järjestettiin vuodella lykätty uudet Korkeimman neuvoston vaalit. Lopputulos oli kiistelty. Alueiden puolue voitti, joskin sen kannatus laski.[7]
Azarov ja Janukovytš lähensivät Ukrainaa ulkopoliittisesti Venäjään. Sevastopolin satama-aleen vuokrasopimusta jatkettiin, Ukraina luopui Naton jäsenyyden hakemisesta ilmoittaen toisaalta jatkavan pyrkimyksiä liittyä Euroopan unioniin. Venäjä myi puolestaan maakaasua Ukrainaan ali markkinahintojen. Osaltaan tämän ansiosta talouskasvu kääntyi nousuun´ja esimerkiksi IMF kiitteli Janukovytšin ja Azarovin talouspolitiikkaa. Sisäpolitiikassa oranssin vallankumouksen aikaiset perustuslain muutokset kumottiin ja näin presidentin valta lisääntyi. Tymošenkoa ja muita oppositiopoliitikkoja vastaan nostettiin syytteitä. Venäjänkieliselle väestönosalle tehtiin myönnytyksiä. Itä- ja Länsi-Ukrainan välinen kilpailu kiihtyi.[7]
Ukrainan kriisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 2014 Ukrainassa syttyi laajoja mielenosoituksia, jotka seurasivat Euroopan unioni kanssa tehtävän assosiaatiosopimuksen perumista. Peruminen oli seurannut Venäjän uhkauksia mahdollisista suojatulleista ukrainalaisille tuotteille, minkä lisäksi Ukrainaa olisi vaadittu esimerkiksi vapauttamaan vangittu oppositiopoliitikko Tymošenko. Sopimus ei ollut näin erityisen mieluinen Janukovytšille. Pääministeri Azarov oli ilmoittanut sopimuksen allekirjoittamisesta luopumisesta 21. marraskuuta 2014. 24. marraskuuta Kiovan Itsenäisyyden aukiolle eli Maidanille alkoi kokoontua tuhansia mielenosoittajia. Mielenosoitukset levisivät myös muualle maahan. Mielenosoittajien alkuvaatimuksia olivat esimerkiksi Azarovin hallituksen ero.[8]
Hallitus ja presidentti kieltäytyivät uusista vaaleista ja mielenosoitukset kiihtyivät kun Maidan tyhjennettiin voimakeinoin. Mielenosoitukset jatkuivat kuitenkin edelleen kiihtyen ja nyt vaadittiin myös presidentin eroa. Azarovin hallitus sai epäluottamuslauseen oppositiolta, mutta ei saanut tuekseen parlamentin enemmistöä. Sen sijaan presidenttiä tukevat parlamentin jäsenet äänestivät 16. tammikuuta 2014 voimaan perustuslaillisia oikeuksia kaventavia lakeja. Mielenosoittajien vallattua hallintorakennuksia hallitus ilmoitti kuitenkin lakien täytäntöön panon perumisesta toistaiseksi. Yhteenotot kiihtyivät edelleen ja mielenosoittajia alettiin ampua oikeilla luodeilla. Lopulta osa Alueiden puolueen jäsenistä lakkautti tukensa presidentille. Opposition kanssa tehtiin sopimus vuoden 2004 perustuslain palautuksesta ja uusista presidentinvaaleista. Sopimusta ei koskaan laitettu täytäntöön, sillä presidentti pakeni maasta ja oppositio otti vallan.[8]
Venäjä vastasi tapahtumiin miehittämällä Krimin ja maan itäosissa alkoi ensin laajoja liittovaltiota tai liitosta Venäjään vaatineita osittain väkivaltaisia mielenosoituksia. Lopulta alkoi Itä-Ukrainan sota.[8] Azarov pakeni presidentin kukistuessa Venäjälle, jonne hän perusti laajasti venäläisten ohjailemaksi katsotun pakolaishallituksen. Azarovia vastaan asetettiin entisen presidentin ohella kansainvälisiä pakotteita ja Interpol antoi hänestä pidätysmääräyksen.[9]
Venäjän ja Ukrainan väliset jännitteet kasvoivat taas 2020-luvulla. Venäjää syytettiin sotilaallisen hyökkäyksen suunnittelusta ja Azarovia yhteistyöstä Venäjän tiedustelupalvelujen kanssa.[9]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Johannes Remy: Ukrainan historia. Gaudeamus Helsinki University Press, 2015. ISBN 978-952-495-855-4.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b IL Erikoishaastattelu: Ex-pääministeri hautoo vallanvaihtoa Ukrainaan www.iltalehti.fi. Viitattu 18.2.2016. fi-FI
- ↑ http://lenta.ru/lib/14159957/full.htm
- ↑ Mikola Azarov Ukrainan uudeksi pääministeriksi 11.3.2010. Yle Uutiset. Viitattu 12.3.2010.
- ↑ "Biography of new Ukrainian Prime Minister Mykola Azarov", 11 March 2010. Archived from the original on 1 December 2008.
- ↑ Микола Азаров став прем’єр-міністром Gazeta.ua. Arkistoitu 9.8.2011. Viitattu 17.5.2019. (ukrainaksi)
- ↑ a b "Mykola Azarov: Yanukovych's Right-Hand Man", 12 March 2010. Archived from the original on 14 March 2010.
- ↑ a b Remy 2015, luku ”Itsenäinen Ukraina”
- ↑ a b c Remy 2015, luku ”Maidanin vallankumous ja Venäjän maahantunkeutuminen”
- ↑ a b Russia-Ukraine tensions: UK warns of plot to install pro-Moscow ally BBC. BBC. Viitattu 23.1.2022. (englanniksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mykola Azarov Wikimedia Commonsissa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta 
Vitold Fokin 1991–1992 | Leonid Kutšma 1992–1993 | Vitali Masol 1994–1995 | Jevhen Martšuk 1995–1996 | Pavlo Lazarenko 1996–1997 | Valeri Pustovoitenko 1997–1999 | Viktor Juštšenko 1999–2001 | Anatoli Kinah’ 2001–2002 | Viktor Janukovytš 2002–2005 | Julija Tymošenko 2005 | Juri Jeh’anurov 2005–2006 | Viktor Janukovytš 2006–2007 | Julija Tymošenko 2007–2010 | Mykola Azarov 2010–2014 | Arseni Jatsenjuk 2014–2016 | Volodymyr Hroisman 2016–2019 | Oleksi Hontšaruk 2019–2020 | Denys Šmyhal 2020–
| ||||||||||||||
