Joe Bonamassa

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Joe Bonamassa
JoeBonamassaStaffordTX.jpg
Syntynyt 8. toukokuuta 1977
Kotipaikka Utica, New York
Tyylilajit Blues, Blues rock
Soittimet Kitara
Yhtyeet Bloodline (1994), Black Country Communion (2010-)
Levy-yhtiöt J&R Adventures

Joe Bonamassa (s. 8. toukokuuta 1977 Utica, New Yorkin osavaltio, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen bluesrockkitaristi- ja laulaja, joka tunnetaan teknisesti painottuneesta soittotyylistään. Hän noudattaa samaa bluesrock-perinnettä kuin Stevie Ray Vaughan (alkuaikojen vaikutteidenantaja) ja Eric Clapton.

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuusikielisen blues-kitaran ihmelapsi Bonamassa syntyi samana päivänä, joka olisi ollut Robert Johnsonin 66. syntymäpäivä. Hänen isänsä Len on kitaristi ja kitaramyymälän omistaja, ja niinpä Joe alkoi soittaa isältään saamaansa lyhytskaalaista Chiquita-kitaraa jo neljävuotiaana. Seitsemänvuotiaana hän oli siirtynyt soittamaan täysikokoista JB Player Stratocaster kitaraa ja hallitsi jo Stevie Ray Vaughanin ohjelmistoa.[1] "Sankareitani olivat englantilaiset Paul Kossoff, Peter Green ja Eric Clapton, sekä irlantilaiset Rory Gallagher ja Gary Moore, sekä tietysti Jeff Beck ja Jimmy Page", kertoo Bonamassa. [2] Kymmenvuotiaana hän keikkaili kotikaupunkinsa Utican lähettyvillä, ja tuolloin legendaarinen blueskitaristi B.B. King huomasi Bonamassan taidot. Bonamassa yhtyeineen toimi 13-vuotiaana Kingin esiintymisissä lämmittelyesiintyjänä. [3] Tuohon aikaan Joe oli puoli vuotta kantrivirtuoosi Danny Gattonin seurassa. Gatton opetti hänelle eri soittotyylejä, kuten kantria, varhaista rock'n rollia ja jazzia. "Danny Gatton avasi korvani eri tyylilajeille, maailmani vaihtui monosta stereoon." Bonamassa kertoo Guitarist-lehden artikkelissa. [4]

Neljätoistavuotiaana hänet kutsuttiin Fenderin kitaratapahtumaan, ja tuolla matkalla länsirannikolle hän tapasi Allman Brothers Bandin basistin pojan Berry Oakley Jr:n. Joe ja Berry perustivat "Bloodline"-yhtyeen Miles Davisin pojan Erinin ja The Doors-kitaristi Robby Kriegerin pojan Waylonin kanssa. [5] He julkistivat yhden albumin, ja tuloksena oli kaksi listoille yltänyttä singleä: "Stone Cold Hearted" ja "Dixie Peach."

Bonamassa on keräillyt kitaroita kolmetoistavuotiaasta lähtien, ja hänellä on nykyisin kokoelmissaan 123 kitaraa. Asia käy ilmi hänen albumistaan You And Me, minkä teossa on käytetty 22:a kitaraa ja viittä vahvistinta. Live-esiintymisissään Bonamassa käyttää yleisesti mm. Gibson Les Paul kitaroita.

Vaikutteita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Guitarist-lehden haastattelussa Joe Bonamassa mainitsee kolme albumia, joista hän on saanut soittoonsa eniten vaikutteita: John Mayall & the Bluesbreakers with Eric Clapton, Rory Gallagherin "Irish Tour" ja Creamin "Farewell Cream". Niiden vaikutus näkyy selvästi hänen musiikissaan ja myös niissä kappaleissa, joita hän niiltä soittaa. Hän on kuitenkin saanut vaikutteita muiltakin muusikoilta. Esimerkkejä ovat B.B. King, Robert Johnson, Danny Gatton, Jeff Beck, Eric Johnson ja Buddy Guy. Merkittävää vaikutteiden antajissa on niiden edustamat tyylit: rock, blues rock, jazz, kantri, delta blues, electric blues, ja kaikki se näkyy Bonamassan omaperäisessä soittotyylissä.

Sooloura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bonamassan ensimmäinen sooloalbumi oli A New Day Yesterday, joka ilmestyi 2000, ja sen tuotti legendaarinen Tom Dowd. Kappaletta "Miss You / Hate You" samaiselta cd:ltä Bonamassa soitti uransa alkuaikoina joka esiintymisellään. Bonamassa otti rumpali Kenny Krammen ja basisti Eric Czarin tueksi kiertueelle ja avuksi albumin tekoon.

Ensimmäisen albumin tueksi tehdyn kiertueen jälkeen Bonamassa ja yhtye palasivat vuonna 2002 studioon tekemään tuottaja Clif Magnessin kanssa toista albumia So It's Like That. Toinen albumi, joka on lähempänä perinteistä rockmusiikkia kuin bluesia, kuten hänen kolme muuta studioalbumiaan, nousi ykkössijalle Billboardin blueslistalla. Vuonna 2002 Julkaistiin myös livealbumi A New Day Yesterday, live.

Kiertueen aikana ihailijat kyselivät, oliko yhtyeeltä tulossa enemmänkin perinteistä bluesia edustavia albumeja. Palautteen vuoksi Bonamassa teki vuonna 2003 ilmestyneen Blues Deluxe -albumin. Albumilla on yhdeksän coverkappaletta klassista bluesmusiikkia.

Vuonna 2004 Joe Bonamassa perusti managerinsa Roy Weismanin kanssa oman levy-yhtiön J&R Adventures ja julkaisi yhtyeensä kanssa Had To Cry Today -albumin, joka tyylillisesti edusti juuribluesin ja 60-luvun brittiläisen blues rock -vaikutteiden sekoitusta. "Olimme laittaneet viimeiset lanttimme sen varaan, että Had To Cry Today-albumi alkaisi tuottaa yhtiöllemme rahaa. Ja levyä myytiin hyvin!" kertoo Bonamassa. [6]

Vuonna 2006 Bonamassan viides soololevy You & Me nousi Billboard-lehden blues-listan ykköseksi. Levyllä soittivat Joe Bonamassan lisäksi Jason Bonham (rummut), Rick Melick (kosketinsoittimet), Carmine Rojas (bassokitara) sekä orkesterisovituksista vastasi Jeff Bova. Melick ja Rosas ovat soittaneet Bonamassan bändissä myös tästä eteenpäin. Tuottajan pallilla istui ensi kertaa Kevin Shirley. Levyn nimi You & Me on saanut innoituksensa legendaarisen kitarisitin Django Reinhardtin laulusta Vous & Moi. Levyllä kuullaankin tälle legendalle omistettu kappale Django.

Sloe Gin julkaistiin vuonna 2007. Levyllä esiteltiin entistä enemmän Joe Bonamassan musiikin akustista puolta, vaikkakin blues rock oli edelleenkin tärkeänä elementtinä mukana. Jälleen kerran levyn tuottajana toimi Kevin Shirley. "Hyvän soittotaidon ja laulun lisäksi Sloe Gin on osoitus Bonamassan kyvykkyydestä luoda tuoreelta kuulostavaa musiikkia. Levyn kappaleet ovat rakenteiltaan vaihtelevia. Myös niiden toteutukseen Bonamassa on onnistunut luomaan sävyeroja, eikä kokonaisuus ole yksitoikkoista paahtamista." [7] Tämä albumi piti 10 viikkoa hallussaan Billboard-lehden blues-listan ykkössijaa.

Vuoden 2008 julkaisu oli LIVE From Nowhere in Particular, joka sisälsi Pohjois-Amerikan kiertueella 2007 äänitetyt 13 kappaletta. Tupla-albumilla Bonamassa esittelee live-versioita studio-albumiensa biiseistä ja myös ZZ Topin varhaiskauden tuotantoa edustava Just Got Paid on tyylikkäänä versiona mukana.

Myös vuoden 2009 albumi The Ballad of John Henry sisälsi komean kavalkadin leuat loksauttavia blues rock -elämyksiä. Nimibiisissä Bonamassa käyttää komeasti jo aikoinaan 60-luvulla suosittua theremin-efektilaitetta. Bonamassa itse kuvailee levyn tekoa yhdeksi hienoimmista hetkistä urallaan, mutta myös vaikeat hetket ihmissuhteissa leimasivat levyn tekemisen ajanjaksoa, tästä kertoo mm. kappale The Great Flood. [8] Albumi meni suoraan Billboard-lehden blueslistan ykköseksi ja pysyi listalla kuusi kuukautta.

Toukokuussa 2009 Joe Bonamassa esiintyi loppuun myydyssä konsertissa Lontoon Royal Albert Hallissa, paikassa jossa hänen lapsuusvuosiensa idoli Eric Clapton oli pitänyt jäähyväiskonserttinsa Cream yhtyeen kanssa vuonna 1968. Bonamassan konsertin aikana Eric Clapton nousi lavalle ja yhdessä Bonamassan kanssa he esittivät Claptonin hitin Further On Up The Road. [9] Live From The Royal Albert Hall julkaistiin sekä DVD:nä vuonna 2009 että 2CD:nä myöhemmin seuraavana vuonna.

Vuonna 2010 ilmestyi albumi Black Rock, jolla Bonamassa otti muutaman askeleen maailmanmusiikin suuntaan. "Meillä oli vaihteeksi tarve saada rokata, vähän niin kuin ensimmäisellä levylläni. Albumi on nuorekas. Sillä palataan tavallaan lapsuuteen", Bonamassa kertoo "Black Rockin" taustoista. Rajun rokkaavassa menossa riittääkin. Perinteisestä, esimerkiksi Led Zeppelinin tyylisestä hard rockista (Blue and Evil) liikutaan aina moderniin voimarockiin vaikka Queens of the Stone Agen malliin: jälkimmäisestä on malliesimerkki Bobby Parker -versiointi "Steal Your Heart Away". Levy on bluesille epätyypillisesti äänitetty Kreikassa. "Athens to Athens" on kunnianosoitus isäntämaalle, mutta myös delta-henkisyydessään "Black Rockin" valioita. [10]

Maaliskuussa 2011 Ilmestyi Joe Bonamassan kahdestoista soololevy Dust Bowl. "Dust Bowl kuljettaa kuulijansa brittiläisen bluesrock-kukoistuksen jälkeisiin maininkeihin, aikaan, jolloin Led Zeppelinin ja The Rolling Stonesin kaltaiset rockruhtinaat pystyivät mahduttamaan levyilleen funkimpia sävyjä ja jopa countrya ilman, että myöhemmin syntyneet genrepoliisit olisivat ryhtyneet kitisemään jytävaihteelta sivuraiteelle luisumisesta. Tai aikaan, jolloin Eric Clapton haki Cream-imperiumin romahdettua rohkeasti suuntaansa ennen kaavoihin kangistumistaan.Periaatteessa Dust Bowl jatkaa Bonamassalle ominaista tuttua peruslinjaa, jossa bluesperinteestä ammennettu oma materiaali paiskaa kättä onnistuneesti valitun lainatavaran kanssa." [11]

Kolmastoista sooloalbumi Driving towards the daylight ilmestyi toukokuussa 2012. Teppo Nättilä kirjoitti albumista Blues News'iin (3/2013) näin: "(Driving Toward The Daylight) on loistava bluesrock-albumi. Täydellinen kokonaisuus, jolla ei ole heikkoja hetkiä, ja joka on täynnä kohokohtia sekä huimia musiikillisia onnistumisia. Koko kattaus on ainutlaatuinen, ja kuunnellessa tulee tunne että nyt on kerrankin tarjolla jotakin uutta ja merkittävää". Tuohon ei ole juuri mitään lisättävää.[12]

Black Country Communion[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuussa 2009 Guitar Center's King Of The Blues -tapahtumassa sai alkunsa Joe Bonamassan ja ex-Deep Purple basisti/vokalisti Glenn Hughesin yhteistyö. Tuottaja Kevin Shirley huomasi miesten yhteisesiintymisen iskevän kipinää, ja näin oli kylvetty siemenet Black Country Communionin perustamiselle. Seuraavana vuonna mukaan bändiin liittyivät rumpali Jason Bonham ja kosketinsoittaja Derek Sherinian. Albumi Black Country ilmestyi vuonna 2010 ja se nousi mm. Iso-Britannian albumilistalle. [13] Kesällä 2011 ilmestyi albumi Black Country Communion 2. Yhtyeen viimeiseksi studiolevyksi jäi vuonna 2012 julkaistu Afterglow-albumi. Sen lisäksi yhtye julkaisi Live Over Europe -levyn. Maaliskuussa 2013 Bonamassa jätti yhtyeen ja basistilaulaja Glenn Hughesin mukaan ei antanut muiden jäljelle jääneiden jäsenten käyttää enää yhtyeen nimeä.

Joe Bonamassa Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Bonamassan Suomen ensiesiintyminen tapahtui Järvenpään Puistobluesissa 3. heinäkuuta 2001.[14] Toisen kerran hän esiintyi Suomessa 11. toukokuuta 2009 Savoy-teatterissa Helsingissä.[15] Tilaisuus oli loppuunmyyty.[16] Kolmannella kerralla Bonamassa esiintyi Tavastia-klubilla 21. ja 22. toukokuuta 2010.[17] Neljännen kerran Bonamassa esiintyi Finlandia-talolla 13. maaliskuuta 2012 jälleen loppuunmyydyssä konsertissa.[18] Bonamassan viimeisin esiintyminen Suomessa oli Hartwall-areenalla 13. lokakuuta 2013.[19]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://blues.about.com/od/artistprofiles/p/JoeBonamassa.htm (englanniksi)
  2. Henry Yates: Joe Bonamassa, The Story So far..., Provogue Records, 2011 (englanniksi)
  3. "Best of Joe Bonamassa", sivu 2. Cherry Lane Music Company, 2007 (englanniksi)
  4. Mick Taylor: Interview Joe Bonamassa, Mo' Joe's working, Guitarist-lehti, 25.8.2008 (englanniksi)
  5. "Best of Joe Bonamassa", sivu 2. Cherry Lane Music Company, 2007 (englanniksi)
  6. Mick Taylor: Interview Joe Bonamassa, Mo' Joe's working, Guitarist-lehti, 25.8.2008 (englanniksi)
  7. Matti Laipio, musiiki@mikrobitti.fi, Mikrobitti-lehti 2/2008, sivu 94
  8. Henry Yates: Joe Bonamassa, The Story So far..., Provogue Records, 2011 (englanniksi)
  9. "Joe Bonamassa Live From the Royal Albert Hall", Provogue PRDVD 72747, 2009 (englanniksi)
  10. Pasi Tuominen, "Bonamassan mielen maisemaa", Blues-Finland ISSN 1797-0784, 24.5.2010
  11. Kalevi Heino, Levyarviointi 23.3.2011, Imperiumi.net, http://www.imperiumi.net/index.php?act=albums&id=11732
  12. http://www.levyarvostelut.fi/levy/2641/driving-toward-the-daylight/
  13. Henry Yates: Joe Bonamassa, The Story So far..., Provogue Records, 2011 (englanniksi)
  14. Pääkonsertti, vanhankylänniemi 3.7.2001 Puistoblues. Viitattu 22.10.2013.
  15. Kitaravirtuoosi Joe Bonamassa (USA) Savoy-teatteri. Viitattu 22.10.2013.
  16. Kitaravelho Joe Bonamassa konsertoi Helsingissä maaliskuussa 2.11.2011. Rytmi. Viitattu 22.10.2013.
  17. Kitaravirtuoosi Joe Bonamassa Tavastialle 21. ja 22.5. 5.2.2010. tiketti.fi. Viitattu 22.10.2013.
  18. Joe Bonamassa (US) tiketti.fi. Viitattu 22.10.2013.
  19. Joe Bonamassa Helsinkiin 19.4.2013. Rytmi. Viitattu 22.10.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]