Inarijärven ohjus

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Inarijärven ohjuksella tarkoitetaan neuvostovalmisteista maaliohjusta, joka eksyi 28. joulukuuta 1984 Barentsinmereltä Suomen puolelle ja syöksyi Inarijärveen.[1] Ohjuksen tyypin on oletettu olevan joko SS-N-3 tai SS-N-12 (ilman aseistuksia).[2] Virallisesti Neuvostoliitto ei kuitenkaan julkistanut ohjuksen tarkkaa mallia.[3]

Tapauksen kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Norjan puolustusministeriön ilmoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

2. tammikuuta 1985 Norjan puolustusministeriö ilmoitti, että maan puolustuslaitoksen tutka-asemat olivat havainneet idästä tulleen taktisen risteilyohjuksen lentävän Norjan ilmatilassa kohti Suomea.[4]

Reagointi Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen pääesikunta oli tässä vaiheessa niukkasanainen. Lapin tutkaverkostossa oli tehty "havaintoja", mutta ohjusteoriaa ei silti vahvistettu. Inarissa aloitettiin kuitenkin etsinnät, ja Suomeen virtasi ulkomaisten lehtien edustajia.[4]

Norja vahvisti, että Barentsinmereltä oli laukaistu harjoitusohjus, joka oli harhautunut Suomen puolelle ja pudonnut todennäköisesti Inarijärveen. Suomen lehdistössä ryhdyttiin pikaisesti käsittelemään ohjusselkkausta, joskaan ohjuksen olemassaolosta ei ollut tässä vaiheessa todisteita.

Kaksi Saab 35 Draken -torjuntahävittäjää lähti Rovaniemeltä Inariin ottamaan selvää tutkassa näkyneestä esineestä heti tutkahavainnon saavuttua Lapin rajavartioston esikuntaan. Drakenit paikallistivat ohjuksen IP-etsimen avulla ja alkoivat seurata sitä. Koska ohjus lensi asuttamattomilla alueilla, päätti kapteeni NN olla ampumatta sitä alas.

Presidentti Mauno Koivisto oli vain hieman aiemmin pitämässään uudenvuodenpuheessa puuttunut suurvaltojen risteilyohjusten aiheuttamaan ongelmaan ja ehdottanut näille sopimusta pitkän kantaman risteilyohjusten kieltämisestä kokonaan. Koivisto sanoi muun muassa että[5]

»Niiden havaitseminen ja valvonta on vaikeata ellei mahdotonta. Sitä paitsi päältäpäin on vaikea tietää, onko niissä ydinkärki vai ei.»

Puhetta pitäessään Koivistolla ei ollut vielä mitään tietoa välikohtauksesta ja niinpä hän – kuten myös ulkoministeri Paavo Väyrynen ja ulkoministeriön virkamiehet – saikin tietää siitä vasta radion ja sanomalehtien uutisista.[6]

Havaintoja Lapissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kymmenet Lapin asukkaat kuitenkin kertoivat tiedotusvälineissä valoilmiöistä ja räjähdyksistä. Tiedotusvälineiden edustajat ihmettelivät, että vasta mediassa kerrottujen kymmenien havaintojen jälkeen alkoi rajavartiolaitos kiinnostua asiasta.[1][5] Norjan hallitus aikoi jättää tilanteesta vastalauseen Neuvostoliiton hallitukselle. Norjan pääministeri Kåre Willoch piti tilannetta hyvin vakavana, mutta korosti, että tapaus oli vahinko eikä provokaatio ja että Norjan ja Neuvostoliiton välit eivät huonone.[1] Myös Ruotsin ulkoministeri toivoi, ettei asiasta tule diplomaattista skandaalia, mutta korosti risteilyohjusten haittoja Pohjoismaiden turvallisuudelle.[1]

Sotilasliitto Nato oli huolissaan jäsenvaltionsa ilmatilasta, mutta ei aikonut esittää asiasta Moskovaan vastalausetta. Myös Yhdysvaltain ulkoministeriö oli asiassa passiivinen.[7]

Neuvostoliitto myönsi 4. tammikuuta maansa maaliohjuksen loukanneen Suomen ja Norjan ilmatilaa viikkoa aikaisemmin.[8] Neuvostoliiton suurlähettiläät Suomessa ja Norjassa esittivät tapauksesta pahoittelut molempien maiden ulkoministeriöille. Suomen Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Sobolev kävi ulkoministeri Paavo Väyrysen luona esittämässä maansa anteeksipyynnön. Maaliohjus oli luultavasti poikennut radalta 28. joulukuuta Barentsinmerellä pidetyssä sotaharjoituksessa.[8] Neuvostoliiton ulkoministeriön nopeaa tiedotusta pidettiin merkittävänä ja huomion arvoisena seikkana. Merkillepantavaa oli sekin, että Varsovan liiton johtajavaltio esitti anteeksipyynnön vastakkaisen sotilasliiton jäsenmaalle. Kuolan niemimaa Barentsinmerellä oli Neuvostoliiton Jäämeren strategisesti tärkeimpiä alueita.

Ulkomaiset toimittajat ihmettelivät ja arvostelivat Suomen viranomaisten hidasta tiedotusta ja sitä, että tiedotusta annettiin Helsingissä vaikka median edustajat olivat Inarissa.

Etsintä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inarinjärven ohjusta alettiin kuitenkin etsiä vasta 30. tammikuuta, kun inarilainen poromies Veijo Saijets ilmoitti löytäneensä muoviesineen, jossa oli venäjänkielistä tekstiä.[9]

Saijets löysi esineen parisen viikkoa aikaisemmin ollessaan ajelemassa moottorikelkallaan postinjakomatkalla Naamajärvellä Suolisvuonon suulla lähellä Inarijärven pohjoispäätä. Vähäisen lumen ja hyvän kelin vuoksi hän oikaisi reittiään, jolloin hän löysi kyseisen esineen.[5] Saijets vei esineet Lapin rajavartioston esikuntaan, joka alkoi heti tutkia tapausta ja löysi Inarijärveltä lukuisia metallinpaloja, jotka todettiin maaliohjuksen osiksi. Osat löydettiin neljän kilometrin päästä Naamajärveltä koilliseen. Saijets sai löytöpalkkioksi vain munkkikahvit.[5][10]

Ohjuksen löytyminen ja nosto ylös järvestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ilmavoimien sukeltajat alkoivat seuraavana päivänä etsiä maaliohjusta hyisestä Inarijärvestä.[10] Sukeltajat löysivät useita ohjuksen osia. Raskaimmat osat nostettiin järvestä helikopterilla. Osissa olleista vuosiluvuista tutkijat päättelivät laitteen olleen 15 vuotta vanha. Myös venäjänkielisistä nimistä pääteltiin, ettei ohjus ole strateginen risteilyohjus vaan maaliohjus.[11] Inarijärvelle tuli jo Saijetsin löydön ansiosta ulkomaista mediaa. Suomen viranomaiset alkoivat selvittää, velvoittaako mikään kansainvälinen sopimus palauttamaan ohjuksen alkuperäiselle omistajalle.[12]

Osien joukossa oli ohjuksen kärki sekä useita pikkuosia. Jään pinnassa oli 7 cm:n paksuudelta punaista ainetta. Löytöjen perusteella tultiin siihen johtopäätökseen, ettei ohjus räjähtänyt vaan iskeytyi suoraan Inarijärveen.[11] Ohjuksen etsiminen järvestä alkoi 30. tammikuuta. Löytöpaikalle tuotiin ilmavoimien kalustoa. Ilmavoimien pääesikunnan mukaan osilla ei ollut mitään käyttöä, eikä niitä näin ollen ollut tarkoitus palauttaa Neuvostoliittoon.[13]

Ulkoministeriön oikeudellisen osaston päällikkö Eero Kekomäki totesi, että ohjus palautetaan, jos alkuperäinen omistaja niin vaatii.[12] Neuvostoliiton suurlähetystö pyysi ohjuksen osien palautusta.[7]

Ilmavoimien sukeltajat 31. tammikuuta löysivät lähes 40 asteen pakkasessa Inarinjärvestä ohjuksen peräosan, joka oli lähes ehjä. 1. helmikuuta ohjuksen peräosa nostettiin Neuvostoliiton pyynnöstä. Armeijan helikopteri nosti siivekkeet, mutta ei koko peräosaa. Ohjuksen moottori ja pyrstöosa jäivät vielä Inarijärveen.[14] 2. helmikuuta nostettiin maaliohjuksen moottorin pyrstöosa.[13]

Tapaus sai koomisia sävyjä, kun Matkailun edistämiskeskus, joka tuohon aikaan markkinoi Suomea Joulupukin maana, päätti ottaa asiasta kaiken PR-hyödyn irti. MEK:n Lapin aluejohtaja järjesti matkailuyrittäjä Teuvo Katajamaan paikalle esiintymään Joulupukkina ja kuvauttamaan itsensä ohjuksen hylyn vierellä. Katajamaa kertoi myöhemmin miettineensä hankkeeseen ryhtymistä, mutta oli sitten todennut, että ”joulupukki menee minne haluaa”.[5]

Paikalla olleiden kansainvälisten lehtikuvaajien myötä valokuva levisi lukuisina kopioina ympäri maailman. Ylemmän tahon viranomaiset paheksuivat MEK:n tempausta jyrkin sanoin. Jäällä etsintöjä tehneet puolustusvoimien miehet taas pitivät asiaa hauskana ja piristävänä, ottivat pukin sydämellisesti vastaan ja halusivat poseerata valokuvissa yhdessä hänen kanssaan.[5][15]

Ohjuksen nosto tapahtui poikkeuksellisen kylmässä ilmassa, sillä tammikuussa 1985 oli Lapissa noin 40 astetta pakkasta. Aiemmin tammikuussa, loppiaispäivänä (6.1.) oli Sallan Naruskassa mitattu vuosisadan pakkasennätys, –50,4 °C.[16] Kovan pakkasen vuoksi Inarijärven jäälle avannon vierelle jouduttiin pystyttämään lämmitettävä korjaamoteltta. Jään alla olosuhteet eivät poikenneet tavaomaisesta sukellustoiminnasta, mutta heti jään alta tultua sukeltajien varusteet jäätyivät välittömästi ja niiden sulattelu ja lämmittely oli tarpeen.[5]

Ohjuksen tekninen tutkiminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen luovuttamista ohjusta tutkittiin Puolustusvoimien tutkimuslaitoksessa Tikkakoskella ja Tampereella olevilla ilmavoimien varikoilla[12] tiiviisti peitettyjen ikkunoiden takana salaisissa tutkimuksissa. Ohjuksen räjähdetila tutkittiin tarkoin, ettei siinä ollut radioaktiivista säteilyä eikä jäämiä mistään muista räjähdeaineista tai -nesteistä.[5]

Ohjuksen luovutus Neuvostoliittoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sotilasviranomaiset luovuttivat 8. helmikuuta ohjuksen Vainikkalassa Neuvostoliiton viranomaisille.[12] Suomen valtio pyysi Neuvostoliitolta 560 000 markan korvaussumman, joka koostui pääasiassa helikopterin käytöstä, kuljetuskustannuksista ja parinkymmenen miehen ylitöistä.[12] Neuvostoliitto ilmoitti jo samana päivänä suostuvansa korvausvaatimukseen.[5]

Matkailu hyödyntää tapausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eräs inarilainen huoltoasema möi tapauksen johdosta ”ohjus-munkkeja”. Hotelli Ivalossa laadittiin asiaan liittyvä menu, johon kuului ”Sirpalesoppa”, ”Rakettirautu” ja ”Löytäjän leivos”. Tämä menu oli ravintolan listoilla pari-kolme viikkoa, ja niitä tilattiin 20–50 annosta joka ilta. Rautu tarjottiin lautaselta, jonka kulmassa oli tultasyöksevä raketti.[5]

Tulkintoja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkan mukaan Suomen rajavartioston välitön reagointi tapaukseen osoitti sekä Varsovan liitolle että NATOlle, että sotilasliittojen puristuksessa oleva pieni puolueeton pohjoismaa valvoi ilmatilaansa tehokkaasti ja suhtautui kaikkiin sen loukkauksiin vakavasti. Sen sijaan tapauksesta tiedottaminen epäonnistui surkeasti ja tämän vuoksi tapaus muodostui Suomen poliittisen johdon ja puolueettomuuspolitiikan uskottavuuden kannalta kiusalliseksi, koska se herätti läntisessä Euroopassa epäilyjä suomettumisesta ja YYA-sopimuksen todellisesta sisällöstä. Joissakin arvioissa sekoilua pidettiin Suomen ulkoministeriön yrityksenä selittää asia Neuvostoliitolle parhain päin ja kärjekkäimmät arvioijat katsoivat Suomen jopa pyrkivän peittelemään ilmapuolustuksensa heikkoutta. Asiaa ei parantanut sekään, että muistissa olivat sotilasliitto NATOn Euroopan joukkojen komentajan, yhdysvaltalaisen kenraalin Bernard Rogersin vuoden 1983 alussa esittämät epäilyt suomalaisten puolustustahdosta siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto hyökkäisi Suomen kautta Norjassa olevia NATOn kohteita vastaan. Toisaalta myös nimimerkki Juri Komissarov (Neuvostoliiton Helsingin-suurlähetystön tuolloinen lähetystösihteeri Juri Derjabin) oli useissa artikkeleissaan vähätellyt Suomen ilmatorjunnan tehokkuutta risteilyohjuksia vastaan. Niinpä välikohtauksesta liikkuikin maailmalla toinen toistaan hurjempia huhuja ennen poromies Veijo Saijetsin tekemää löytöä ja siitä seurannutta läpimurtoa tapauksen tutkinnassa.[17]

Neuvostoliittoon epäluuloisesti suhtautuneille läntisille tiedotusvälineille oli lopulta yllätys, että asia oli juuri niin kuin Neuvostoliitto oli sanonut sen olevan. Toisaalta tapaus oli muistutus siitä, että suurvaltojen välisen konfliktin sattuessa Suomen (ja myös Ruotsin) Lappi olisi ollut risteilyohjusten lentoreitillä.[18]

Suomen poliittisen johdon tapauksesta tekemä johtopäätös oli, että ilmapuolustus oli toiminut täsmälleen määräysten mukaisesti, mutta pienetkin välikohtaukset saattoivat kansainvälisesti herkässä ilmapiirissä aiheuttaa ”tiedotuskriisin”, ellei ollut valmiutta nopeisiin ja selkeisiin kannanottoihin. Niinpä päätettiin tehostaa viranomaisten tiedotuskäytäntöjä. Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuus vuotta myöhemmin keväällä 1986 osoitti kuitenkin, ettei tilanne ollut tässä suhteessa paljoakaan parantunut.[19]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d YLE Elävä arkisto Havainto ohjuksesta Norjan puolelta
  2. [1] flightglobal.com
  3. [2] Los Angeles Times 5. tammikuuta 1985
  4. a b Vuosi 85 s. 9, Bertmark Kustannus
  5. a b c d e f g h i j Muisti: Inarin ohjuskriisi. Ohjaus ja käsikirjoitus Sakari Silvola. Yle TV1 4.4.2015.
  6. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 290. Helsinki: Otava, 1987.
  7. a b NL pyysi ohjuksen jäännöksiä YLE Elävä arkisto
  8. a b Neuvostoliitto myönsi ohjuksen YLE Elävä arkisto
  9. Jäältä löytyi muoviosa YLE Elävä arkisto
  10. a b Vuosi 85 s. 36 Bertmark Kustannus
  11. a b Osat varmistuivat ohjuksen osiksi YLE Elävä arkisto
  12. a b c d e Vuosi 85 s. 36 Bertmark Kustannus
  13. a b Ohjuksen moottori löytyi Yle Elävä arkisto
  14. Peräosa löytyi YLE Elävä arkisto
  15. Zetterberg – Tiitta, s. 548.
  16. Mitä missä milloin 1986, s. 113. Otava.
  17. Seppo Zetterberg ja Allan Tiitta (toim.): Suomi kautta aikojen, s. 548. Helsinki: Otava, 1992.
  18. Tarkka – Tiitta, s. 290.
  19. Pekka Visuri: Suomi kylmässä sodassa, s. 276–278. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 978-951-1-20925-6.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]