Ohjus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tomahawk-risteilyohjus.

Ohjus on aktiivisesti ohjattu tai maaliin hakeutuva rakettimoottorilla tai suihkumoottorilla varustettu ase, jonka lentorataa säädetään lennon aikana (erottaen ohjuksen ja raketin). Ohjukset voidaan varustaa räjähtävin taistelukärjin, ydinasein, erilaisilla kemiallisilla ja biologisilla aseilla, tai muunlaisella hyötykuormalla. Ohjus-nimityksen on suomen kieleen keksinyt insinöörieversti Niilo Siltamaa.[1]

Ohjusten jaottelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ohjuksia voidaan jaotella monin eri tavoin.

Taktisia ohjuksia voidaan jakaa käyttötarkoituksensa mukaan ilmatorjunta-, ilmataistelu-, panssarintorjunta- ja ohjustentorjuntaohjuksiin. Nämä ohjustyypit ovat yleensä rakettimoottorilla varustettuja ja niiden kantomatka on suhteellisen lyhyt ja käyttö rajattu.

Edelleen ohjuksia voidaan jakaa ballistisiin ja risteilyohjuksiin. Ohjuksia, joissa ei enää lentoreitin loppuvaiheessa käytetä ohjailua, kutsutaan ballistisiksi. Suuremmat ballistiset ohjukset muistuttavat avaruusrakettia, joka ammutaan lähiavaruuteen, ja se putoaa kohteeseensa polttoaineensa poltettuaan. Risteilyohjus taas on omalla suihkumoottorillaan lentävä, lentokonetta muistuttava ohjus.

Ballistisia ohjuksia käytetään pääasiassa ydinaseiden sekä kemiallisten ja biologisten aseiden toimittamiseen. Tavallista, räjähtävää taistelukärkeä voidaan käyttää, mutta niiden käyttäminen on vanhoilla ohjuksilla melkoisen epätarkkaa ja soveltuu lähinnä vain kaupunkien kokoluokkaa olevien laajojen maalien häiritsemiseen ja poikkeustapauksessa lamauttamiseen.

Risteilyohjukset voidaan varustaa samoin taistelukärjin. Lisäksi uudemmat risteilyohjukset on varustettu kehittynein ohjausmekanismein, jolloin niitä voidaan käyttää täsmäaseina pistekohteiden tuhoamiseen tavanomaisin asein.

Ohjusohjelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalaisia ohjusohjelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maavoimat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Thumper, 1944–1961, Yhdysvaltain maavoimien ohjelma, jossa pyrittiin löytämään suojaa saksalaisten V2-ohjuksia vastaan. Ohjelma johti BAMBI:in (Ballistic Missile Boost Intercept), joka lakkautettiin 1961
  • Nike, 1945, Yhdysvaltain maavoimien ohjelma ohjuspuolustuksen kehittämiseksi
  • Nike-Ajax, 1953, maavoimien ilmatorjuntaojusohjelma
  • Nike-Hercules, 1954, maavoimien ilmatorjuntaohjusjärjestelmä
  • Nike-Zeus, 1956, maavoimien tukikohtasuojeluohjelma, josta tulee Nike-X
  • Nike-X, 1963, maavoimien monitutkajärjestelmä (ZMAR), johon lisätään myöhemmin Sprint-ohjusjärjestelmä
  • Sentinel. 1968, Nike-X suunnattuna maanlaajuisesti Kiinan kansantasavaltaa vastaan, vuonna 1969 Sentinelistä tulee Safeguard, johon sijoitettiin mannertenvälisiä ohjuksia Pohjois-Dakotaan ja Montanaan.
  • Safeguard, 1975, järjestelmä tulee toimintakykyiseksi, Yhdysvaltain kongressi määrää vuonna 1976 Safeguardin lakkautettavaksi

Ilmavoimat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Gapa, 1947, Yhdysvaltain ilmavoimien ohjelma maasta ilmaan laukaistavien ohjaajattomien lentokoneiden kehittämiseksi. Ohjelma liitettiin Thumperiin vuonna 1949 tarkoituksena kehittää hit and kill -ballistinen ohjus
  • Wizard, 1955, Yhdysvaltain ilmavoimien ohjustentorjuntaohjusohjelma, joka muuttui hyökkäysohjusohjelmaksi

Laivasto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bumblebee, 1947, laivaston pinnasta-ilmaan -ohjusohjelma. Ohjelma jatkui vuonna 1958 Talosina
  • Talos, 1958, laivaston ohjelma, josta tulee Polaris, SLBM-ohjelma

Neuvostoliittolaisia ohjusohjelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moskova[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • A-25, 1953, pommituskoneita varten tarkoitettu ilmatorjuntaohjus V-300
  • A-25, 1958, Galosh-järjestelmän rakentamisen alku, tarkoituksena suojautua mannertenvälisiltä ohjuksilta. Vuoteen 1967 mennessä kehitettiin V-1000-ohjukset, vuonna 1962 S-350-ohjus saatiin toimimaan ilmakehän ulkopuolella, mutta se ei kyennyt iskemään monikärkiohjuksiin. Vuonna 1967 Galosh-järjestelmän kehittäminen päättyy epäsuotuisten koetulosten vuoksi ja Moskova ilmapuolustetaan Tupolev Tu-126 -pommituslentokoneiden Aldan-järjestelmällä. 1975 A-350-torjuntaohjus kykenee toimimaan monikärkiohjuksia vastaan.
  • A-135, 1978 päivitetty järjestelmä. 1980 5V55 suojaa ilmapuolustusyksiköt. 1992 A-135 on korvannut A-35:n.

Leningrad (Pietari)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • S-500, 1961, S-500 Griffin torjuntaohjukset yhden vaiheen maasta-ilmaan -ohjuksina. Järjestelmästä luovutaan vuonna 1963
  • S-200, 1963, S-200 Gammon -torjuntaohjukset, jotka ovat kaksivaiheisia
  • S-200V, 1970, S-200V Volga, jolla on suurempi kantama
  • S-2000 Vega, 1974, edellisen uudistettu versio, rajoitetaan vuonna 1972 rajoitusneuvotteluissa yhteen paikkaan maiden kesken

Ohjusten ohjausmekanismit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ohjus voidaan ohjata kohteeseensa monin eri tavoin.

Varhaisimmat komento-ohjatut panssaritorjuntaohjukset (PST-ohjukset) perustuivat ampujan ohjaukseen ja ohjauskomentojen välittämiseen ohjukselle sen perästä kelalta purkautuvaa johtoa pitkin. Myöhemmät PST-ohjukset perustuvat optiseen kuituun ja radio-yhteyksiin, esimerkkinä yhdysvaltalainen TOW 2A/2B ja TOW-RF. Venäläinen Kornet-E puolestaan on säteenseuraaja eli se tarkkailee pyrstönsä ilmaisimella laser-säteen voimakkuutta pyrkien linjaan sen kanssa. Yhdysvaltalainen helikopterista laukaistava Hellfire hakeutuu kohteesta heijastuvaan laser-säteilyyn. Sekä venäläiset että yhdysvaltalaiset ovat ottaneet palveluskäyttöön myös tutkan säteilyyn hakeutuvia PST-ohjuksia, mutta niiden kalleuden vuoksi ne ovat muualla epäsuosiossa. Uusimmat PST-ohjukset ovat ”epäsuoria” eli ne voivat lukittua maaliinsa vasta laukaisun jälkeen, tällöin laukaisupaikan ei tarvitse olla näköyhteydessä kohteeseen. Esimerkkinä Falklandin sodassa tehty koe, jossa brittisotilaat valaisivat kannettavilla laser-laitteilla maalia, johon Harrier-hävittäjästä laukaistu ohjus hakeutui.

Ilmataistelu- (AAM, air-to-air missile) ja ilmatorjuntaohjuksissa (SAM, surface-to-air missile) on käytetty kohteen löytämiseen siitä lähtevää lämpösäteilyä tai tutkaohjausta. Lämpösäteilyä eli infrapunasäteilyä maalin seurannassa käyttäviä ohjuksia pyritään hämäämään pudottamalla lämpösäteilyä lähettäviä soihtuja. Kohteen löytävä tutka voi olla myös ohjuksen laukaisseessa lentokoneessa tai maassa, jolloin ohjauskomennot välitetään ohjukselle radiolinkillä. Varhainen yhdysvaltalainen Sparrow-ohjus hakeutui tutkan säteilyyn, jolloin maalia ”valaistiin” tutkalla valonheittimen tapaan. Myöhempi yhdysvaltalainen AMRAAM voi toimia myös itsenäisesti, tosin ulkoisen tutkan apu varmistaa osuman.

Risteilyohjuksissa voidaan käyttää maalin löytämiseen inertiapaikannusta, hahmon- tai maastontunnistusta tai satelliittipaikannusta. Esimerkkinä yhdysvaltalainen Tomahawk. Risteilyohjusten etuna on tarkkuus ja heikkoutena pieni taistelukärki sekä kallis hankintahinta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Sotilasaikakauslehti 6/1956

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta ohjus.