Hevoshuijari

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Hevoshuijari
Ohjaaja Ossi Elstelä
Käsikirjoittaja Toivo Särkkä
Tuottaja Toivo Särkkä
Säveltäjä Tapio Ilomäki
Kuvaaja Vittorio Mantovani
Leikkaaja Armas Vallasvuo
Lavastaja Ossi Elstelä
Pääosat Thure Bahne
Kyllikki Forssell
Birgit Kronström
Leif Wager
Valmistustiedot
Valmistusmaa Suomen lippu Suomi
Tuotantoyhtiö Suomen Filmiteollisuus
Ensi-ilta 15. elokuuta 1943
Kesto 91 minuuttia
Alkuperäiskieli suomi
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Hevoshuijari (Hästskojaren) on suomalainen mustavalkoelokuva vuodelta 1943. Se perustuu Sam Sihvon saman nimiseen näytelmään, joka julkaistiin 1924. Tarina kertoo jääkäri Kuisman ja kauniin Helenan rakkaudesta Suomen suuriruhtinaskunnan dramaattisissa loppuvaiheissa. Helenalla on keinoja kaihtamaton kilpakosija Birger, jonka motiivit perustuvat rakkauden sijasta rahaan. Birgerillä taas on rakastajatar Verotška, jonka mustasukkaisuus on pontimena useille juonen käänteille. Elokuvan ääni osin tuhoutunut eikä sitä ole esitetty julkisesti vuoden 1943 jälkeen.

Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Leif Wager  … Kuisma, "hevoshuijari Kusmin"  
 Kyllikki Forssell  … Helena Paasio  
 Birgit Kronström  … Verotška  
 Thure Bahne  … Birger Virenius  
 Toini Vartiainen  … Sanni Mertala  
 Hugo Hytönen  … Mertala  
 Hannes Häyrinen  … Tepa  
 Toppo Elonperä  … Ivan Baškirjoff  
 Uuno Laakso  … Korppi  
 Laila Rihte  … Hessu  
 Irja Elstelä  … Laura Paasio  
 Teijo Joutsela  … Sutela, "hevoshuijari"  
 Varma Lahtinen  … Selma  
 Onni Korhe  … upseeri  
 Airi Säilä  … tanssijatar  
 Robert von Essen  … pianisti  

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

On kesä 1916 Karjalankannaksella. Komisarius Birger Virenius pyrkii naimisiin rikkaan Paasion perheen tyttären Helenan kanssa. Kuvioon kuuluu myös Birgerin mustankipeä rakastajatar Verotška. Inkeriläinen sotamies Tepa taasen halajaa ravintola Biljardin kaunista emäntää Sannia, kilpakosijana on poliisi Korppi. Elokuvan nimihenkilö Kusmin salakuljettaa hevosia Venäjän rajan yli Suomeen santarmipäällikkö Baškirjoffin hiljaisella avustuksella. Kun Helena ei lämpene Birgerille, tämä alkaa kiristää tyttöä tiedoillaan Kusminista. Tosiasiassa Kusmin on Helenan opiskelutoveri Kuisma, joka on ollut Saksassa jääkärinä Helenan veljen Eskon kanssa. Birgerin juonittelu johtaa siihen, että Helena kyseenalaistaa Kuisman luotettavuuden. Kuisma voittaa kuitenkin Sannin isän kalastaja Mertalan luottamuksen. Birger saa lopulta aikaan Kuisman pidätyksen käyttämällä Verotškaa houkuttimena. Mertala vakuuttaa Helenalle Kuisman olevan heidän puolellaan tsaarin valtaa edustavaa Birgeriä vastaan. Kuisma ja Helena ehtivät tunnustaa rakkautensa toisilleen ennen Kuisman vangitsemista. Verotška laskelmoi, että Kuisman auttaminen vapauteen olisi hänen lemmensuunnitelmiensa mukaista. Pakoyritys kuitenkin epäonnistuu ja Kuisma joutuu Špalernajan vankilaan.

Siirrytään maaliskuuhun 1917. Helena tulee tapaamaan Kuismaa Špalernajaan. Birger on antanut Helenalle listan suomalaisista aktivisteista, ja valehdellut että sen perusteella Kuisma olisi pian vapaa. Birgerin ja Helenan välit tuhoutuvat lopullisesti, kun mies alkaa käyttäytyä väkivaltaisesti hotellissa. Kuisma tuomitaan kuolemaan, mutta maaliskuun vallankumous johtaa kaikkien poliittisten vankien vapauttamiseen. Suomalaisvangit kokoontuvat Kuisman johdolla Pietarin Suomen asemalle, jonne myös Birger saapuu aseineen. Syntyneessä kahakassa Birger haavoittuu. Verotška hoitaa Birgeriä Paasion huvilalla, kunnes ilmenee, että huvilan taloudenhoitaja Hessu odottaa Birgerin siittämää lasta. Verotška surmaa sekä Birgerin että itsensä. Kuisma ja Helena ovat lähistöllä ja näkevät tilanteen seuraukset. Helenan äiti on antanut myöntymyksensä Kuisman ja Helenan avioliitolle. Myös Tepan ja Sannin onni kukoistaa. Ikkunasta kantautuvat Vapauslaulun sävelet.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Kuvausajat ja -paikat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hevoshuijari kuvattiin kesällä 1943 Helsingissä. Studioina olivat SF-studiot 1 ja 2.[1]

Arviot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kriitikot moittivat Hevoshuijarin juonta huonosti rakennetuksi. Kauppalehti: "Hevoshuijari alkaa operettina, heilahtaa farssiksi, hipoo seuraavassa silmänräpäyksessä traagillisen draaman piiriä ja ryöpsäyttää lopuksi pahaa-aavistamattoman katsojan eteen ylenmääräisen annoksen isänmaallista paatosta, joka kuitenkin tässä yhteydessä tuntuu melkoisen profanisoidulta." Uusi Suomi antoi kiitosta teoksen laulu- ja tanssikohtauksille. Helsingin Sanomat piti kokonaisuutta melko miellyttävänä. Näyttelijäsuorituksia aikalaiskriitikot pitivät epätasaisina; Wagerin kehitys näyttelijänä pantiin merkille.[2]

Huomioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hevoshuijarin pohjana ollut Sam Sihvon näytelmä oli yksi kolmesta, joiden filmausoikeudet Erkki Karu hankki SF:lle yhtiön toiminnan alussa 1934. Kaksi muuta olivat Minna Canthin Roinilan talossa (1935) ja Agapetuksen Syntipukki (1935). Näytelmän kantaesitys oli Lappeenrannan Teatterissa toukokuussa 1925. Jääkärivänrikki Sihvo kuului tunnettuun sotilassukuun. Hän kirjoitti myös laulunäytelmän Jääkärin morsian, josta tehtiin kaksi filmatisointia 1930-luvulla. Jatkosodan jälkeen Hevoshuijari poistettiin levityksestä, sillä sen sisältö ei sopinut muuttuneeseen poliittiseen tilanteeseen. Elokuvasta on säilynyt pelastekopio, jonka ääni on kuitenkin osin tuhoutunut.

Hevoshuijarin kaupallinen menestys jäi vuoden 1943 keskitason alapuolelle huolimatta Wagerin mukanaolosta.[3] Hän oli niittänyt menestystä saman vuoden alussa elokuvassa Katariina ja Munkkiniemen kreivi. Kahdeksantoistavuotias Kyllikki Forssell oli debytoinut valkokankailla helmikuussa 1943 elokuvassa Tyttö astuu elämään.[4]

Lähteet ja viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen kansallisfilmografia 3 sivu 199
  2. Suomen kansallisfilmografia 3, sivut 200 ja 201
  3. Suomen kansallisfilmografia 3, sivut 201 ja 202
  4. https://www.elonet.fi/fi/henkilo/123329