Vincent-Marie Viénot de Vaublanc

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Vaublancin kreivi Vincent-Marie Viénot
Vaublancin kreivi Vincent-Marie Viénot
Syntynyt 2. maaliskuuta 1756
Fort Dauphin, Saint-Domingue
Kuollut 21. elokuuta 1845 (89 vuotta)
Pariisi
Puolue kuningasmieliset
Asema sisäasiainministeri 18151816

Vincent-Marie Viénot, Vaublancin kreivi (2. maaliskuuta 1756 Fort Dauphin, Saint-Domingue21. elokuuta 1845 Pariisi) oli ranskalainen kirjailija ja poliitikko. Hän oli katolinen ja kuninkaanvallan kannattaja. Viénot toimi Ranskan sisäasiainministerinä vuosina 1815–1816.

Kuningas Ludvig XVI, direktori Barras, Napoléon, Artois’n herttua (tuleva kuningas Kaarle X) ja viimeksi vielä Ludvig XVIII olivat kaikki läheisessä yhteydessä tähän poliitikkoon. Vaikka neljä hallitusta vainosi Viénotia ja karkotti hänet maanpakoon, häntä ei koskaan pidätetty ja aina hän pääsi takaisin suosioon. Pitkän ja monivaiheisen uransa aikana Viénot oli perä perää vallankumouksen ja direktoriohallituksen aikana kuningasmielisten edustaja, vainottu vallankumouksen hirmuvallan aikana, Napoleonin prefekti (maaherra), Ludvig XVIII:n aikana sisäasiainministeri sekä uransa päätteeksi vielä ultrarojalistien kansanedustaja. Viénot tunnetaan Ranskassa erityisesti puheidensa kiihkeästä kaunopuheisuudesta sekä hänen 1816 sisäasiainministerinä tekemästään kiistellystä Ranskan akatemian uudelleenorganisoinnista.

Viénot oli yksi tapahtumien reunamilla kulkevista henkilöistä, jotka antoivat leimansa tälle Ranskan historian kaudelle. Lujaluonteisena järjestyksen miehenä hän oli vuoden 1789 tapahtumien aikana maltillinen isänmaanystävä, mutta päätyi restauraation aikana päättyneen poliittisen uransa lopuksi vastavallankumouksellisen liikkeen ääripäähän.

Klassinen sotilaskoulutus vanhan hallinnon aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaublanc-suvun vaakunakilpi.

Vincent-Marie Viénot syntyi isänsä vanhimpana poikana Burgundista kotoisin olevaan aatelissukuun. Hänen syntymäpaikkansa oli kuitenkin Fort Dauphin, Saint-Domingue, jossa hänen isänsä, majuri Vivant-François Viénot de Vaublanc oli komentajana. Paikka tunnetaan nykyisin nimellä Fort-Liberté (Haiti). Vincent pääsi ensimmäisen kerran käymään emämaassa seitsemänvuotiaana.[1]

Viénot suoritti sotilaskoulutuksensa La Flèchessa sijaitsevassa Prytanée national militaire -kadettikoulussa sekä Pariisin sotakorkeakoulussa 1770–1774, jossa hän sai Pyhän Lasaruksen ritarikunnan kunniamerkin jo ennen koulun päättymistä. Sen myönsi Provencen herttua, tuleva kuningas Ludvig XVIII, joka oli ritarikunnan suurmestari.

Viénot oli 17761782 herttua François Alexandre Frédéric de La Rochefoucauld-Liancourtin johtaman Sarren rykmentin vänrikkinä samaan aikaan kuin hänen setänsä Charles oli siellä eversti-luutnanttina. Hän palveli Metzin, Rouenin ja Lillen varuskunnissa, kunnes sai komennuskirjan Saint-Domingueen, jonne perheasiat häntä kutsuivat.[1]

Viénot avioitui siellä ollessaan neiti de Fontenellen kanssa, ja pari sai tyttären ennen paluuta Ranskaan 1782, jossa Viénot hankki Melunin lähellä sijaitsevan Dammarie-les-Lysin viran nimeltä lieutenant des maréchaux de France sekä talon, jota ostaessaan hän ilmoitti ammatikseen herrasmiesviljelijä. Uudessa virassaan hän sovitteli herrasmiesten riita-asioita. Työnsä kautta hän tutustui joihinkin alueen aristokraatteihin. Hänelle jäi myös aikaa kiinnostua maanviljelyä, kaunokirjallisuudesta ja taiteista.

Vallankumouksen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensin paikallishallinnossa, Ranskan säätyvaltiopäivien aika (1789–1791)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seine-et-Marne sai vaakunakilven vuonna 1790

Vallankumouksen uudet aatteet viehättivät aluksi Viénota, ja niin hän lähti poliittiselle uralle: hän liittyi 1789 aatelisten Melunin voutien joukkoon ja valitutti itsensä sihteeriksi. Samaan aikaan siellä palveli myös maineikas merenkulkija ja tutkimusmatkailija Bougainville. Voutienkokoukselle tuli tehtäväksi koota kuninkaalle vietävä valituskirje ja nimittää edustaja säätykokoukseen. Viénot kannatti tähän tehtävään Fréteau de Saint Justia, jonka aatelisto oli valinnut edustamaan Melunin voutikuntaa. Fréteau de Saint Justista tuli sittemmin perustuslakia säätävän kokouksen jäsen.[2]

Vuonna 1790 Vaublanc kutsuttiin Seine-et-Marnen maakuntapäivien jäseneksi ja myöhemmin puheenjohtajaksi. Tehtävän perusteella hänellä oli oikeus valvoa alueensa hallinnon toimintaa.[3]

Kun ensimmäinen perustuslakia säätävä kokous oli hajotettu, koottiin vaalikollegiot uusien edustajien valitsemiseksi. Vaublanc valitutti itsensä Seine et Marnen alueen kollegion puheenjohtajaksi. 1. syyskuuta 1791 hänet valittiin alueensa kahdeksantena edustajana yhdentoista nimen listalta, 273 äänellä 345:sta mahdollisesta.[4] Uhkauksensa mukaisesti yksikään edellisen kokouksen jäsenistä ei ollut asettunut uudelleen ehdolle, joten suurin osa kokoukseen osallistuneista oli poliittisia vasta-alkajia. Vaublanc oli yksi harvoista, joilla oli kokemusta, erityisesti Antillien siirtomaiden suhteen.

Poliittisen klubin jäsen – Club des Feuillants[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heti ensimmäisinä kokouspäivinä Vaublanc sai huomiota puheellaan, jossa hän sanoutui irti niistä huonoista olosuhteista, joissa kuningas Ludvig XVI otettaisiin kokouksessa vastaan seuraavana päivänä.[5][6] Julistustensa vuoksi hänet valittiin marraskuussa 1791 niukalla äänten enemmistöllä silloin enemmistöltään kuningasmielisen kansalliskokouksen varapuheenjohtajaksi, ohi Brissot’n, joka oli yksi girondistien johtajista. Saman kuun lopulla hänestä tuli puheenjohtaja.[7]

Ludvig XVI oli ranskalaisten kuningas 1789–1792.

29. marraskuuta Vaublanc sai tehtäväkseen laatia kirjelmän, jossa vaadittiin kuningasta peruuttamaan vetolauseen, jolla hän oli pysäyttänyt säädöksen 9. marraskuuta. Sen tarkoituksena oli lopettaa (erityisesti papiston ja aatelismiesten kannustama) laaja maastamuutto uhkaamalla kostaa niille saksalaisille prinsseille, jotka tarjosivat turvapaikan maasta paenneille ylimmän aatelin jäsenille, kuten Artois’n herttualle ja Condén prinssille. Kansalliskokous oli niin tyytyväinen hänen työhönsä, että pyysi vastoin omia käytäntöjään häntä asettumaan 24-miehisen lähetystön kärkeen viemään viestiä henkilökohtaisesti itselleen kuninkaalle.[8] Ludvig XVI vastasi, että ottaisi viestin hyvin vakavaan harkintaan ja kertoisi henkilökohtaisesti päätöksensä muutaman päivän päästä.

Vaublanc sai mainetta osoittaessaan kokoukselle, että kuningas oli taipunut ensin ja että hän itse ei ollut muuta kuin myöntynyt.[9] Tapaus paljastaa, että hallintovallan tasapaino oli selvästi muuttunut: pysyvään kansalliskokoukseen kiinnittynyt lainsäädäntövalta oli selvästi siirtymässä ylemmäs kuin lain toimeenpanovalta, joka kuului kuninkaalle. Ludvig XVI oli enää vain ”ranskalaisten kuningas, valtakunnan ylin virkamies".

Vaublanc sijoittui perustuslaillisten kuningasmieleisten joukkoihin ja ryhtyi Club des Feuillants -nimisen poliittisen kerhon jäseneksi, kuten 263 kokouksen kaikkiaan 745 edustajasta. Hänestä tuli sen päähenkilöitä, sillä toisin kuin klubin pääasialliset johtajat, esimerkiksi Antoine Barnave tai Alexandre Théodore Victor de Lameth, hän oli saanut pitää istuimensa.

Vaublanc vastusti tarmokkaasti vallankumouksellisia hallintopyrkimyksiä ja tuli huomatuksi lojaalista asenteestaan kuningasta kohtaan. Hän vastusti uskollisuusvalan allekirjoittamisesta kieltäytyviin pappeihin kohdistettuja painostustoimia ja maasta muuttaneiden omaisuuden takavarikointia sekä sanoutui irti Avignonin joukkomurhista.[10] Asenteet muuttuivat aina jyrkemmiksi. Keskusteluihin osallistuva yleisö tervehti Vaublancia samoin huudoin kuin joitakin hänen edustajatovereitaan. Yksi näistä oli alun perin Charles de Lacretellelle osoitettu huuto À la lanterne!, jolla viitattiin suosittuun vallankumouslauluun Ça ira, jossa uhattiin hirttää aateliset.[11] Nicolas de Condorcet, Vaublancia vain vaivoin kunnioittava kollega vuoden 1791 lakiasäätävässä kokouksessa, sanoi hänestä: ”Kaikissa seuroissa on kovaäänisiä ja tyhjäpäisiä puhujia, jotka tekevät suuren vaikutuksen puhumalla hölynpölyä vähäpätöistä asioista.”[12] Brissot nimitti häntä kaksikamaristien johtajaksi.[13]

Monarkian kaatumista ei voi estää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuten kansalliskokouksen enemmistö, Vaublanc pyrki lopettamaan orjuuden Antilleilla, mutta puheessaan 20. maaliskuuta hän varoitti kaikkein innokkaimpia orjuuden lopettajia, kuten Brissota, etteivät he tunteneet kunnolla siirtomaiden elämää sisällissodan uhkineen, varsinkin kun otettiin huomioon Saint-Dominguen väestön etninen ja sosiaalinen moninaisuus. Hän kannatti kuitenkin 4. huhtikuuta 1792 säädettyä lakia, joka antoi kansalaisuuden ”kaikille värillisille ja vapaille neekereille”.[14] Kaksi päivää myöhemmin hän puolusti istunnossa vähittäistä orjakaupan purkamista siirtomaissa Tanskan ja Englannin mallin mukaan.[15]

Toukokuun alussa 1792 Vaublanc kannatti ehdotusta, joka johti Marat'n ja apotti Royoun asettamisen syytteeseen, ja muutama päivä myöhemmin hän puhui kansalliskokouksen jakobiineille näin:

»Haluatte, hyvät herrat, pelastaa perustuslain, mutta ette pääse tavoitteeseen kuin lyömällä eri seurat ja eriseuraiset, taistelemalla vain lain puolesta, häviämällä ainoastaan sen kanssa ja sen puolesta, minä julistan teille, etten ole viimeisenä häviävä teidän kanssanne sen toteuttamisen puolesta, sen saatte uskoa, hyvät herrat...."[16]»

Saman vuoden kesäkuussa hänet valittiin Kahdentoista komiteaan, joka oli perustettu Marantin ehdotuksesta nimellisesti tutkimaan Ranskan valtiota ja ehdottamaan keinoja, joilla perustuslaki ja maailmanvallan vapaus saataisiin pelastetuksi. Tehtäviin kuului myös salaliittolaisten etsintä ja seuraaminen. Vaublanc erosi tehtävästä puolentoista kuukauden päästä.

La Fayetten puolustus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Markiisi Gilbert du Motier de La Fayette oli kansalliskaartin komentaja.

Kun Ranska oli julistanut sodan Itävallalle ja Preussille, ja sanskulotit olivat tunkeutuneet kansalliskaartin poissa ollessa 20. heinäkuuta 1792 kuninkaan huoneistoon Tuileries'n palatsissa, La Fayette tuli viikkoa myöhemmin Pariisiin saadakseen kuninkaan lähtemään pääkaupungista ja asettumaan maan pohjoisosiin kootun armeijansa johtoon. Kansalliskaartin johdossa La Fayette koetti saada poliittisia keskustelukerhoja suljetuiksi, mutta epäonnistui aikeessaan, kun hovi kieltäytyi seuraamasta häntä. Kansalliskokous piti tätä vallankaappausyrityksenä, ja sen vasemmistoedustajat päättivät ehdottaa maanpetossyytteen nostamista La Fayettea vastaan.

Levottomana ja tapahtumien järkyttämänä Vaublanc piti 8. elokuuta 1792 sekä kansalliskokouksessa että kaduilla valta-asemaa pitävien jakobiinien vastuksesta huolimatta puheen, jossa hän puolusti innokkaasti ja rohkeasti kenraali La Fayettea, jota uhkasi syyte perustuslain rikkomisesta. Quatremère de Quincyn avulla hän sai kuin saikin (omien puheidensa mukaan) käännytetyksi 200 epätietoista keskustan edustajaa asiansa taakse. La Fayette vapauttiin 406 äänellä 630:sta.[17]

Kokouksen päätyttyä sen väkivaltainen yleisö uhkaili, töniskeli ja lateli törkeyksiä Vaublancille ja noin kolmellekymmenelle muulle edustajalle näiden poistuessa. Joidenkin täytyi pelastautua Palais-Royalin päävartioon, josta he pakenivat ikkunoiden kautta. Hippolyte Taine kuvasi tapahtumien kulkua näin:

»Mitä tulee La Fayetten pääpuolustajaan, herra Vaublanciin, jonka kimppuun hyökättiin kolme kertaa, hän oli kaukaa viisas, eikä palannut kotiin; mutta raivostuneet piirittivät hänen talonsa huutaen, että 80 kansalaista tulisi tuhoutumaan heidän kädestään ja Vaublanc ensimmäisenä; 12 miestä nousi hänen asuntoonsa, etsi kaikkialta ja aloitti kotietsinnät naapuritaloissa, ja kun eivät saaneet häntä kiinni, etsi hänen perhettään; Vaublancille ilmoitettiin, että hänet murhattaisiin, jos hän tulisi kotiin.[18]»

9. elokuuta Vaublanc vaatikin liittovaltiota ajavien ja marseillelaisten poistamista kokouksesta. Enemmistö hylkäsi vaatimuksen.[19]

10. elokuuta 1792[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pariisin kommuuni

Tapahtumat 10. elokuuta 1792 merkitsivät kansalliskokouksen hallinnon kaatamista, vallankumouksellisen kaupunginhallituksen – kommuunin – alkua ja monarkian loppua. Sinä päivänä Vaublanc avusti vuokravaunuistaan käsin nykyisellä Vendômen aukiolla sijainneen Ludvig XIV:n patsaan kaatamista. Hän velvoitti kansalliskokouksen jättämään pääkaupungin ja lähtemään tuolloin kuningasmieliseen Roueniin paetakseen vallankumouksellisten painostusta, säästyi salamurhan yritykseltä nerokkaan nuoren upseerin sapeliniskun tarkkuuden ansiosta. Kapteeni Louis Bertrand de Sivray tunnettiin myöhemmin keisarikunnan kenraalina nimellä Bertrand.

Vaublanc oli yksi niistä, jotka näkivät kuninkaallisen perheen tulevan miehitetystä Tuileries'n palatsista hakemaan turvaa kansalliskokouksen tiloista. Hän kuvasi näkemäänsä muistelmissaan:

»Kuningatar astui sisään hyvin arvokkaasti. Eräs ministeri tarjosi hänelle käsivartensa.(…) Kuningas tuli näkyviin ja kaikki katseet kääntyivät häntä kohti. Hänellä oli päällään sinipunainen silkkipuku, suruasu. puheenjohtajan viereen asetuttuaan hän lausui näin: "Olen tullut tänne, jotta vältettäisiin suuri rikos, ja uskon edelleen olevani turvassa perheeni kanssa kansaa edustavien keskuudessa." Innokkaat suosionosoitukset seurasivat näitä sanoja. Hän jatkoi: "Vietän täällä päivän."[20]»

Maanpaossa kansalliskonventin ja hirmuvallan aikana (1792–1795)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaublanc julkaisi muistelmansa vallankumouksesta, sen syistä ja seurauksista vuonna 1833.
Vincent-Marie Viénot de Vaublanc trip.png

Muistelmiensa toisessa osassa Vaublanc kuvaa hirmuvallan ajan yleistä ilmapiiriä niin kuin sen tunsi aateliin kuuluva kuningasmielinen, jonka piti pysyä liikkeessä pitkin upouutta Ranskan tasavaltaa siitä huolimatta, että oli kaiken aikaa vaarassa joutua teloitetuksi. 10. elokuuta Vaublanc joutui pakenemaan kokouksen arkistonhoitajan Camus'n luokse. Joitakin päiviä myöhemmin hän pelastautuu hotelli Strasbourgiin Neuve Saint Eustache -kadun varrelle. Runsaat kaksi viikkoa myöhemmin hän kuuli hotellin pihalta huutoja ja arveli tulleensa paljastetuksi, mutta se olikin vain ohikulkeva väkijoukko, joka kantoi kepin päähän pistettyä Lamballen prinsessan päätä.

20. syyskuuta 1792 oli kokoontunut ensimmäinen yleisen äänioikeuden pohjalta valittu kansalliskonventti. Heti seuraavana päivänä kuningasvalta lopetettiin virallisesti ja Ranska julistettiin tasavallaksi. Tästä päivästä tuli kymmenjärjestelmään perustuvan vallankumouskalenterin aloituspäivä. Tasavaltaan tarvittiin uusi perustuslaki.

Kansalliskonventin yhteisen hyvän ja valvonnan komiteat julkaisivat säädöksen, jonka mukaan Vaublanc oli joutunut ”lain ulkopuolelle” ja hän oli Pariisin kunnan etsintäkuulutettujen listalla. Säädöksen vuoksi hänen oli pakko poistua kaupungista ja etsiä turvaa ensin Normandiasta, jossa hän tapasi perheensä, ja sitten maaseutuasunnostaan Bélombresissa lähellä Melunia. Hän asui siellä piilossa useita kuukausia, minä aikana hän sai muun muassa kuulla, että sanomalehti Gorsas syytti häntä yhtenä niistä, jotka olivat ”saaneet kuningattarelta 300 000 frangia järjestääkseen vastavallankumouksen Provencessa” ja että ”hän tapaili tätä salaa”.

Laki syyllisistä hyväksyttiin 17. syyskuuta 1793, ja Vaublancin nimi oli luetteloissa. Eräs vallankumousryhmä tuli tekemään etsintöjä Vaublancin taloon, josta hän pakeni suin päin, yksin ja jalkaisin, sattumanvaraisten olosuhteiden ohjaamana. Hän harhaili majatalosta toiseen ja kuvasi erityisesti ahdistustaan siitä pelosta, että hänet ilmiannettaisiin kaupunkiin tullessaan ja että hänen täytyisi esittää passinsa paikalliselle valvontakomitealle.

Kuningatar Marie-Antoinetten oikeudenkäynnin aikana 14.16. lokakuuta 1793 Vaublancin nimi esiintyi yhdessä syytteistä François Jaucourtin nimen rinnalla.[21][22]

Päätettyään lähteä ensin kohti Etelä-Ranskaa ja Bordeaux’ta Vaublanc muutti suunnitelmiaan kuultuaan konventin edustajan Tallienin siellä ajamista raivokkaista kapinan tukahdutustoimista sekä niihin liittyvistä vaaroista. Hän kulki Poitiersiin ja La Rochelleen, joissa hän viipyi kuukauden. Kun Vaublanc ei halunnut ottaa riskiä, että joutuisi kansalliskaartiin ja siellä tunnistetuksi, hän tekeytyi sairaaksi ja kirjoittautui potilaaksi Gersin seudulla sijaitsevaan Castéra-Verduzan kylpylään. Jottei hänen teeskennelty sairautensa herättäisi epäilyksiä, hän pisteli säännöllisesti ikeniään saadakseen aikaan ”parantumattoman keripukin” oireet. Juuri siellä hän sai kuulla Robespierren tappiosta vallankumouskalenterin mukaan thermidorin 9. päivänä (27. heinäkuuta 1794). Hänen piti kuitenkin odottaa Pariisiin paluutaan neljä kuukautta, kunnes hänen perheensä sai pidätysmääräyksen kumotuksi.

Vastavallankumouksen aktivisti direktorion aikana (1795–1799)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Hyökkäys kansalliskonventtia vastaan. Muistorikas 13. päivä vendémairea, Ranskan tasavallan vuonna 4.”
Pierre Gabriel Berthaultin etsaus Abraham Girardet’n alkuperäistyön mukaan (1795).

Keväällä 1795 Pariisiin vasta hiljattain palannut Vaublanc antoi julkaista nimettömänä teoksensa Réflexions sur les bases d'une constitution par le citoyen ***, jonka silloinen kansalliskonventin jäsen ja hänen ystävänsä Jean-Baptiste-Marie-François Bresson esitteli taiteilijanimi Louis-Philippe de Ségurin teoksena ja määräsi tekstin painettavaksi. Tässä teoksessa Vaublanc ajoi kaksikamarisen parlamentin luomista voimassa olleen yksikamarisen rakenteen sijalle. Hänen mukaansa yksikamarinen hallinto, jonka säätämää perustuslakia (vuodelta 1793) hän kritisoi, oli ollut yksi hirmuhallinnon aiheuttajista. Toiminnan tehostamiseksi hän ehdotti myös yhden henkilön asettamista lain toimeenpanovallan johtoon. Näin Vaublanc siis vastusti parlamentaarisella tasolla toimikuntahallintoa eli direktoriota viisine johtajineen.

Teoksen ilmestyttyä (direktorion) vuoden III perustuslakia muotoileva komissio, johon kuuluivat Daunou ja François-Antoine de Boissy d'Anglas, kutsui Vaublacin kertomaan ajatuksistaan. Hän kieltäytyi, mutta tästä huolimatta osaa hänen neuvoistaan kuitenkin noudatettiin, sillä uuden perustuslain myötä Ranskassa nähtiin ensimmäisen kerran kahteen sataan vuoteen parlamentissa kaksi kamaria. Kamareita kutsuttiin nimillä ”vanhempien neuvosto”, Conseil des Anciens ja lainsäädäntövaltaa edustanut ”viidensadan neuvostoConseil des Cinq-Cents.

Vaublanc vastusti 5. ja 13. fructidoria vuonna III (23. ja 31. elokuuta 1795) säädettyjä asetuksia, jotka tähtäsivät enemmistön uudelleenvalintaan ja vallassa pitämiseen. Tämä kahden kolmasosan asetukseksi kutsuttu uudistus sai maltilliset poliitikot epätoivon valtaan. Yhdessä Antoine Chrysostome Quatremère de Quincyn kanssa Vaublanc otti aktiivisen roolin kuningasmielisten kansannousun järjestämisessä 13. vendemiairea vuonna IV (5. lokakuuta 1795).[23] Kuningasmielisten keskuskomitean jäsenenä hän tutustui tällöin kenraali Vendémiaireksi kutsutun kenraali Bonaparten taktiseen nerouteen.

25. vendémiaire-kuuta17. lokakuuta kenraali Lostangen johtama ja Théâtre-Françaisissa päämajaansa pitänyt sotilaskomissio tuomitsi Faubourg Poissonnièren kuningasmielisten osaston johtajana toimineen Vaublancin poissaolevana kuolemaan. Uusi tuomio pakotti hänet jälleen piiloutumaan. Hän suojautui Bressonin vaimon ystävättären, kirjailija Sophie Cottinin, luokse ja käytti eristystä hyväkseen omistautuen piirtämiselle, joka oli yksi hänen intohimoisista harrastuksistaan.

Joitakin päiviä aikaisemmin uusiin vaaleihin pakotettu kansalliskonventti oli kutsunut koolle vaalikollegiot. Vaalissa kuningasmieliset saivat enemmistön niin senaatissa kuin viidensadan neuvostossa. 15. lokakuuta Melunin vaalikollegio valitsi Vaublancin edustajakseen viidensadan neuvostoon. Ennen paikkansa ottamista hänen piti kuitenkin odottaa, että hänen ystävänsä Desfourneaux ja Pastoret saisivat kumotuksi hänen tuomionsa perustuslainvastaisesta toiminnasta. Tätä kuitenkin helpotti elokuun lopussa 1796 herännyt pelko tasavertaisten salaliittoa (Conjuration des Égaux) kohtaan. Tämä Gracchus Babeufin johtama liike oli syntynyt elintarvikkeiden kalleuden synnyttämästä yhteiskunnallisesta toivottomuudesta, ja se pyrki hallituksen kaatamiseen.

2. syyskuuta 1796 Vaublanc lausui kuuluisan valansa: "Vannon vihaavani kuninkuutta ja anarkiaa!" Tästä kerrottiin tarinaa, jonka mukaan yksi hänen vuoripuolueeseen kuuluvista avustajistaan olisi huudahtanut hänelle ”Kovempaa”, ja Vaublanc olisi häkeltymättä vastannut: "Ja te, hiljempaa!"

Jakobiiniklubin salin sulkeminen 28.–29. heinäkuuta 1794.

Kolmasosan edustajista vaihtaneet vuoden V vaalit (toukokuussa 1797) suosivat kuningasmielisiä, jotka saivat enemmistön molemmissa kamareissa. Näin ollen 20. prairialia vuonna V (20. toukokuuta 1797) Pichegru valittiin viidensadan neuvoston ja Barbé-Marbois vanhain neuvoston puheenjohtajaksi. Vaublanc taas valittiin yhdeksi viidensadan neuvoston toimiston neljästä sihteeristä. Muita sihteereitä olivat Joseph-Jérôme, Siméonin kreivi, Henry-Larivière ja Jean-Nicolas-Jacques Parisot.[24]

Samana päivänä lainsäätäjäkunta ryhtyi siirtämään tehtävistään arvalla paikalleen valittua tasavaltalaisjohtajaa Étienne-François Le Tourneuriä. Hänet korvasi silloinen Sveitsin suurlähettiläs, maltillisen kuningasmielinen François de Barthélemy. Vaublanc äänesti nimitystä vastaan. Hänen ehdokkaansa olisi ollut kovista otteistaan tunnettu kenraali de Beurnonville.

Direktorion enemmistö kannatti lehdistönvapautta, joka antoi mahdollisuuden maan hallinnon avoimeen arvosteluun. Robespierren kukistuttua 9. thermidoria vuonna II oli heti seuraavana päivänä perustettu maltillisten tasavallankannattajien muodostama Clichy-klubi, johon Vaublanc kuului yhtenä sen arvostetuimmista jäsenistä. Klubi pystyi säätelemään jäsenistönsä kautta molempia neuvostoja ja uhkasi näin suoraan direktoriota. Saatuaan nimityksen Viidensadan neuvoston tarkastuskomiteaan yhdessä Pichegrun, Isidore-Étienne Delaruen, Antoine Claire Thibaudeaun ja Émeryn kanssa, Vaublanc sai tehtäväkseen komiteoiden toiminnan ja sisäisen turvallisuuden tarkkailun. Tuloksena oli, että Vaublanc pystyi antamaan määräyksiä neuvostojen toimintayksiköille.[25]

Nurkkaan ahdistettuna direktorio hyökkäsi kohti Pariisia edennyttä 80 000 miestä vahvaa Sambre-et-Meusen armeijaa, jota johti Lazare Hoche. Samaan aikaan Vaublanc pyysi ja sai neuvostolta luvan hajottaa poliittiset klubit, joihin kuului muun muassa Jakobiiniklubi.[26]

Neuvostojen painostamina kolme tasavaltaa kannattavaa johtokunnan jäsentä (directoria), Barras, Reubell ja La Reveillière-Lépeaux, aloittivat ministeriön uudelleenjärjestelyn 16. heinäkuuta 1797, kuningasmielisten tappioksi. Syyskuun alussa Vaublanc ja hänen edustajatoverinsa amiraali Louis Thomas Villaret de Joyeuse sekä muutama muu Clichy-klubin jäsen lähes onnistuivat vallankaappaushankkeessaan kolmen tasavaltalaisdirektorin triumviraattia vastaan.

"Suureksi Carnot'ksi" kutsutun direktorin vakuuttanut Clichy-klubin jäsenten suunnitelma oli yksinkertainen. Vaublancin tuli pitää Viidensandan neuvostossa 4. syyskuuta puhe, jossa syytettiin kolmea tasavaltalaista direktoria. Sillä aikaa Carnot’n salaliittoon vakuuttama lainsäädäntökunnan kaartin päällikkö, kenraali Pichegru tulisi pidättämään direktorit.[27]

Valitettavasti vain kenraali Bonaparte, silloin Italian armeijakunnan päällikkö, sai kiinni kuningasmielisten agentin Antraiguesin herttuan, jolla oli hallussaan salaliittoa koskevia ja Pichegrun petollisuuteen liittyviä asiakirjoja. Hän lähetti kenraali Augereaun joukkoineen Pariisiin, jossa tämä kuulutti kaikkialla Pichegrun petosta: tämä oli fructidorin 18. päivän vallankaappaus vuonna V (4. syyskuuta 1797). Salaliiton päämiehet joko pidätettiin ja karkotettiin Guyanaan Pichegrun ja Barthélémyn tavoin tai he joutuivat pakenemaan, kuten Carnot ja Vaublanc.

Jälkimmäinen onnistui livahtamaan piiritetystä Pariisista Rochambeaun avustamana, vuokravaunuihin kätkeytyneenä. Monenlaisiin valepukuihin turvautuen hän pakeni ystävänsä Pastoret’n kanssa Sveitsin kautta Italiaan.[27]

Napoleon Bonaparten aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaublancin paluu Ranskaan tuli mahdolliseksi brumairen 18. päivänä vuonna VII (10. marraskuuta 1799) tapahtuneen vallankaappauksen jälkeen, kun konsulihallinto salli maanpakolaisten palaamisen. Tällöin Vaublanc esiteltiin Napoleon Bonapartelle.

Edustaja lainsäätäjäkunnassa (1800–1805)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen konsuli Bonaparte Ingresin maalauksessa.

Vuonna 1800 konservatiivinen senaatti valitsi Vaublancin 300 edustajan joukosta edustamaan Calvadosia ja toimimaan viiden vuoden pituisen kauden raha-asiainhoitajana, kvestorina.[26] Muiden tehtäviensä ohella hänen piti laatia raportteja konsulin toimista.

Joissakin Vaublancin tuon kauden puheissa näkyy ihailu ja kiitollisuus, joita hän tunsi Napoléon Bonapartea kohtaan siitä, että tämä oli palauttanut ”järjestyksen Ranskaan ja lopettanut pappien vainoamisen”. Esimerkkinä voidaan mainita hänen puheensa lainsäätäjäkunnan jäsenenä konsuleille 24. floréalia vuonna X[28], kaunopuheiset sanat 1. konsulille, tai 13. tammikuuta 1805 (24. nivôsea vuonna 13) pidetty puhe tällä kertaa Napoléon I:n edessä, josta oli tällä välin tullut ranskalaisten keisari. Se lausuttiin lainsäätäjäkunnan huoneessa pidetyssä keisaria esittävän marmoripatsaan paljastusjuhlassa yhdessä silloisen puhemiehen Jean-Pierre Louis de Fontanesin kanssa. Patsas oli pystytetty kunnioittamaan uuden siviililain alullepanijaa. Se oli alkuperäiseltä nimeltään Code civil, mutta tunnetaan nykyisin myös nimellä Code Napoléon.[29]

Vaublanc oli lainsäätäjäkunnan puhemiehenä 21. huhtikuuta7. toukokuuta 1803.[30] Matkallaan keisarin kruunajaisiin paavi Pius VII yöpyi 4. tammikuuta 1804 hänen luonaan Montargisissa, osoitteessa 28 rue de Loing.[31][32][33]

Mosellen maaherra (1805–1814)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edustajakauden lopussa 1805 Seine-et-Marne -seudun vaalikollegio asetti Vaublancin ehdokkaakseen senaattiin, mutta paikkaa ei tullut. Kiinnostuneena hiljattain uudistetusta aluehallinnosta Vaublanc haki ja sai paikan maaherrana. Hänet kautensa alkoi Metzissä 1. helmikuuta 1805 ja päättyi vuonna 1814. Hän tuli tunnetuksi aktiivisuudestaan, ja Odette Voillardin mukaan hän ”piti yllä mitä parhaimpia suhteita maamme aatelisiin”. Sama lähde kertoi hänen kulkevan tyylikkäänä ympäri aluetta ratsain eikä vaunuissa, kuten tärkeillä herroilla oli tapana. Samoin hänellä oli taipumus nimittää johtaviin asemiin vanhan järjestelmän tärkeitä perheitä.[34] Tällä osittain saksaa puhuvalla seudulla hän ajoi myös ranskan käyttämistä julkisin varoin ylläpidetyissä kouluissa.

Napoléon kiitti Vaublancia innokkuudesta kunniamerkein: hänestä tuli Kunnialegioonan komentaja[35], ritari 28. marraskuuta 1809, hän sai perinnöllisen keisarikunnan paronin arvon 19. joulukuuta 1809, ja hänet palkittiin 17. heinäkuuta 1810 maatilalla Hannoverissa.[36] Vuonna 1812 hän siirrätti paronin arvon lapsenlapsellensa Henri-Martial-Adolphe de Segondille [37]. Kun hänestä vuonna 1813 tuli keisarikunnan kreivi, arvo ei ollut perinnöllinen, mutta Vaublanc otti arvonimen käyttöön.

Heinäkuussa 1812 Vaublac tapasi Metzin kautta matkustaneen keisarin. Hän kertoi muistelmiensa kolmannen osan mukaan tälle huolistaan tulevan Venäjän sotaretken suhteen, mutta hän ei tullut kuulluksi.[38] Kun Mainzin armeija oli vetäytynyt Leipzigista 1813, haavoittuneet hakivat suurin joukoin turvaa Metzistä. Tuloksena oli pilkkukuume-epidemia. Myös Vaublanc sairastui ja toipui vain vaivoin.

Vuonna 1814 Vaublanc avasi Metzin portit ja toivotti liittouman joukot innokkaasti tervetulleeksi.

Ludvig XVIII:n aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen valtaan palauttamisen puolesta ja sataa päivää vastaan (1814–1815)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaublanc sai pitää maaherranpaikkansa Mosellessa myös monarkian palauttamisen jälkeen, ja hänet ylennettiin Kunnialegioonan upseeriksi 23. elokuuta 1814. Napoleonin satapäiväisen uushallinnon aikana hän ylläpiti Metzin kaupungin lojaalia asennetta Ludvig XVIII:a kohtaan ja koetti yhdessä Metzin sotavoimien päällikön, marsalkka Oudinot’n kanssa estää Bonaparten kannattajien kokoontumisia. Le Moniteur Universel -lehdessä julkaistu pidätysmääräys pakotti Vaublancin pakenemaan Luxemburgin suuntaan, jossa hän liittyi kuninkaan seuraan Ghentissä.

Ludvig XVIII hallitsi Ranskaa 1814–1824 lukuun ottamatta Napoleonin sadan päivän hallituskautta vuonna 1815.

Muistelmissaan Vaublanc muisteli kohtaamistaan upseerin kanssa, joka nolostui joutuessaan pidättämään hänet Metzissä: ”Olkaa huoletta minun osastani. Mutta teidän täytyy ajatella itseänne, eihän sovi, että teidän nähdään lähtevän maaherrantalon pihalta.” Tämän jälkeen Vaublancin kerrotaan ohjanneen tämän sivuoven kautta pihalle ennen kuin pakeni itse ratsain.[39]

Paluumatkalla hän kohtasi Chateaubriandin, joka mainitsi hänet teoksessaan Mémoires d'outre-tombe: ”Herrat Vaublanc ja Capelle liittyivät seuraamme. Jälkimmäinen väitti, että hänellä oli kaikkea salkussaan. ’Haluatteko Montesquieutä?, tässä, Bossuet’tä?, tuossa’.”[40] Vaublanc lähetti Artois’n kreivin kautta kuninkaalle useita muistioita maan tilasta ja ennusti majesteetin ”olevan paluumatkalla Pariisiin ennen kuin kaksi kuukautta olisi kulunut”.[41]

Palattuaan valtaan Ludvig XVIII kiitti Vaublancia saamastaan tuesta Napoleonin sadan päivän hallinnon aikana ja nimitti hänet heti neuvonantajakseen ylentäen hänet 27. joulukuuta 1815 Kunnialegioonan korkeimpaan upseeristoon.

12. heinäkuuta 1815[36] Ludvig XVIII nimitti Vaublancin Bouches-du-Rhônen maaherraksi tehtävänään vapauttaa 500–600 Marseilleen vangittua bonapartistia. Hän kuitenkin perääntyi korrektisti tästä yllättävästä ja olosuhteisiin nähden sopimattomasta tehtävästä. Marseille oli nimittäin antautunut englantilaisille joukoille, ja siellä oli verisiä Bonaparten vastaisia yhteenottoja.

Äärimmäisen kuningasmielinen sisäministeri (1815–1816)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haluten häivyttää bonapartistisen taustansa Vaublanc tuli tunnetuksi yhtenä kiihkeimmistä äärirojalistien eli "ultrapuolueen" kannattajista. Victor Hugo ivasi häntä teoksessaan "Kurjat" kertomalla, kuinka Vaublanc sisäministerinä ollessaan poistatti Pariisin siltojen N-kirjaimia, esimerkkinä Pont d'Iénan silta.[42]

26. syyskuuta 1815 hänet nimitettiin sisäministeriksi läheisen tuttavansa, Artois’n herttuan, päättäväisten otteiden ansiosta. Kansalliskokouksen uuden puhemiehen Richelieun herttuan oli pakko nimittää Vaublanc, mutta kun hän koetti estää tätä ottamasta virkaa vastaan, hän ei ollut riittävän nopea käänteissään. Heti hyvän uutisen kuullessaan Vaublanc oli rientänyt ottamaan aseman haltuunsa.[43] Nimityksen toimeenpano osoittaa Artois’n herttuan suuren vaikutusvallan veljensä hallintoon. Herttualla oli kilpaileva hovi Marsan-paviljongissa, ja hänen tavoitteensa oli palauttaa absoluuttinen monarkia kumoamalla Ranskan suuren vallankumouksen pääasialliset tulokset.

Samaan aikaan elänyt saksalainen historioitsija Rudolf von Thadden arvioi, että Vaublancin nimityksessä oli enemmän kysymys hänen menneisyydestään kuin hänen kyvyistään.[44] Emmmanuel de Waresquiel ja Benoit Yvert menevät vielä pitemmälle tunnistaessaan Vaublancissa "kyvyttömyyden, johon voi verrata vain hänen omahyväisyyttään".[45]

Uhrautuvaa toimintaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ministeriönsä johdossa Vaublanc levitti vastavallankumouksellista toimintaa ja kiihkeää kuningasmielisyyttä niin valtaisalla voimalla, että itse kuningas kuvasi hänen toimintaansa ”hengästyttävän uhrautuvaksi”. Kun keskusteltiin lakiehdotuksesta, jolla olisi otettu uudelleen käyttöön esiäänestys edustajainhuoneessa, jota pilkaten kutsuttiin "piilokamariksi” eli ”la Chambre introuvable”, Vaublanc puuttui puheeseen ja huudahti ”Ranska tahtoo kuninkaansa”. Se sai aikaan suosionosoituksia niin edustajilta kuin yleisöltäkin: kaikki nousivat seisomaan toistaen: ”Kyllä, Ranska tahtoo kuninkaansa!”[46]

2. lokakuuta 1815 hän lähetti kiertokirjeen kaikille maaherroille muistuttaen heitä asioiden tärkeysjärjestyksestä viranhoidossa tuona vaikeana aikana: "Asettakaa tehtävissänne ensisijalle järjestyksen säilyttäminen... tarkkaavaisuus varoittaa epäjärjestyksestä ja tekee voimankäytön tarpeettomaksi."[47] Hän vahvisti maaherrakunnan kuningasmielisyyttä siirtämällä syrjään tai panemalla viralta 22 maaherraa[48] niin, ettei hänen ministerinkautensa päättyessä ollut jäljellä ainoatakaan maaherraa, joka olisi jollain tavoin noussut esiin Napoleonin sadan päivän kaudella.[44]

18. marraskuuta hän allekirjoitti määräyksen, jonka tarkoitus oli korvata kansalliskaartin esikunta kolmella tarkastajalla – inspecteurs généraux – jotka olivat jäseniä colonel-général neuvostossa, jonka pää oli itse Artois’n herttua. Tämä poisti toisilta ministereiltä oikeuden puuttua sen nimityksiin ja antoi ultrille mahdollisuuden hivuttautua mukaan.[49]

13. tammikuuta 1816 Vaublanc lyhensi kaupungin ja kunnanjohtajien sekä heidän apulaisjohtajiensa vaalikautta kahdella vuodella. Vaublanc selitti asiaa maaherroille näin: "Uudistuksen myötä teidän täytyy päästä eroon niistä johtajista ja apulaisjohtajista, jotka ilman tätä muodollista erottamista jatkaisivat tehtävissään, joihin huonosti sopivat.”[44]

Ranskan akatemia, l’Académie française, on osa Institut de Francea. Näkymä Pont des Arts -sillalta.

Vahvistamalla allekirjoituksensa asetuksessa 21. maaliskuuta 1816 Vaublanc osallistui ristiriitaisia tunteita herättäneeseen Ranskan instituutin uudelleenjärjestelyyn. Se sai alkunsa Ranskan akatemian elinikäisen sihteerin Jean Baptiste Antoine Suardin kirjeestä: ”En voi kuin toistaa aina uudestaan, että instituutissa on näkyvissä vallankumouksellista henkeä, jonka vaikutusmahdollisuudet pitää kiireesti lopettaa viisaalla varovaisuudella eräiden asetusten muotojen suhteen, joihin varmaankin ryhdytte”. Järjestely antoi Vaublancille mahdollisuuden nimetä suoraan yhdeksän akateemikkoa yhdestätoista.[50]

Kuninkaallisen hyväntahtoisuuden ansainnut uudistus otettiin vastaan ristiriitaisin tuntein. Liberaalipuolue syytti häntä siitä, että hän oli nostanut runoilija Arnaultin sijalle Richelieun herttuan, Roedererin sijalle Lévis'n herttuan ja Charles-Guillaume Étiennen sijalle Choiseul-Gouffierin herttuan, kaikki henkilöitä, joiden kirjallisia avuja pidettiin vähäisinä.[50] [51] Tästä hän sai pilkkanimen "Maupeou de la littérature".[12]

Jatkaen puhdistuksia Vaublanc ehdotti taideministeriön luomista Châteaubriandia varten, mutta Richelieun herttua tyrmäsi ajatuksen. 6. huhtikuuta 1816, hänet valittiin riippumattomaksi jäseneksi taideakatemiaan, josta hän oli häätänyt taidemaalari Davidin.

Suosio hiipuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisäministerinä Vaublancin piti esitellä uusi vaalilaki. Vuoden 1814 lain pykälään 37 nojautuen hän ehdotti, tosin vakaumusta vailla, että alahuoneen jäsenistä yksi viidesosa valittaisiin vuosittain kaksitasoisella menettelyllä, jonka tarkoitus oli varmistaa kuningasmielisten asema. Ehdotus hylättiin äänin 89–57. Itse asiassa edustajat halusivat itse olla vallassa mahdollisimman pitkään ja niin he tekivät vastaehdotuksen, jonka mukaan kaikki paikat täytettäisiin joka viides vuosi. Ehdotus ei kuitenkaan saanut hallituksen siunausta. Näin Ranska jäi ilman vaalilakia.[52]

10. huhtikuuta 1816 Decazes keskeytti ministerikokouksen huutamalla: ”Ettehän te ole kuin Artois’n kreivin ministeri, ja haluaisitte olla kuninkaan ministereitä mahtavampi!” Tähän Vaublanc vastasi purevasti: ”Jos olisin teitä mahtavampi, käyttäisin valtaani voidakseni syyttää teitä petoksesta, sillä te, herra Decazes, olette pettänyt niin kuninkaan kuin maanne.”[53]

Keväällä 1816 jotkut Teknisen korkeakoulun (École polytechnique) opiskelijat olivat aiheuttaneet ”meteliä ja epäjärjestystä”. Vaublanc osallistui heidän erottamiseensa 13. huhtikuuta 1816. Suuri osa heistä oli ollut Bonaparten kannattajia[54] aina toisesta restauraatiosta alkaen,[43] joten erottamiseen oli poliittinen syy.

Ranskaa miehittäneet olivat huolissaan Ranskan hallituksessa ilmenevästä eripurasta. Venäjän Pariisin suurlähettiläs, korsikalainen Carlo Andrea Pozzo di Borgo, nimesi syyksi Vaublancin: "Yksi syy epäjärjestykseen on ministeriön epätasainen koostumus; sisäministerin poisjäänti on halvaannuttanut kruunun auktoriteerin ja vaikutuksen kamareissa.”[44]

Vaublancin suosiota söivät hänen ja ministerien Richelieu ja Decazes repivät henkilösuhteet, hänen ja Monsieurin (tuleva Kaarle X) kiinteä yhteys, voimakas purkaus kokouksessa 10. huhtikuuta sekä vielä kuninkaalle jätetty muistio, jossa hän korosti "välttämätöntä pakkoa kulkea vakaammin ja päättäväisemmin".

Ministeri Richelieu pakotti kuninkaan erottamaan Vaublancin uhkaamalla erota itse. Kuningas suostui, ja kun hän pyysi määräyksen allekirjoitettavakseen, kohtaus alkoi saada farssin piirteitä, ainakin Louis-Mathieu Molén kuvauksen mukaan: "Herra Richelieu rupesi toteuttamaan kuninkaan pyyntöä, mutta huomasi, että oli joko unohtanut salkkunsa avaimen tai ei löytynyt sitä, ja tuntiessaan, ettei tätä hetkeä saanut hukata, hän punehtui kasvoiltaan ja repi tuskaantuneena salkkunsa kahtia ojentaen määräyksen kuninkaalle, joka allekirjoitti herra Lainén nimityksen sisäministeriksi osoittamatta minkäänlaisia tunteen tai hämmästyksen merkkejä."[55]

Vaublanc jätti ministeriön 8. toukokuuta 1816 vain vähän sen jälkeen kun hänen ehdottamansa vaalilain uudistus oli hylätty. Samana päivänä lähti myös oikeusministeri François Barbé-Marbois, joka oli erotettu Artois’n herttuan vaatimuksesta, tasapainon vuoksi. Lähtiäisiksi Vaublanc sai kuninkaalta valtioministerin ja yksityisneuvoston jäsenen arvonimet.

Eduskunnassa 1820–1827 ja elämä sen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun alahuonetta uudistettiin viidennes kerrallaan, Calvadosin vaalikollegio äänesti Vaublancin edustajakseen 13. marraskuuta 1820 (sekä uudelleen 10. lokakuuta 1821 ja 6. maaliskuuta 1824, mutta ei enää 1827). Hän istui äärikuningasmielisten joukoissa. Vuonna 1822 hänet valittiin yhdeksi varapuhemiehistä.

Samaan aikaan myös Guadeloupe valitsi hänet edustajakseen vuosiksi 1820–1830. Vaublanc omisti Basse-Terren alueella osan sokeritehtaasta. Hän suositteli lukuisia muutoksia oikeusjärjestykseen ja siirtokuntien hallintoon, yhtenä esimerkkinä varaston luominen.

Yhdessä joidenkin aatelissyntyisten edustajakollegoiden kanssa hän kontrolloi osaa äärikuninkaallisesta lehdistöstä, kuten "La Quotidienne" ja "Le Drapeau Blanc".[56]

Toukokuussa 1823 hän otti kantaa Espanjan retken puolesta, ja hänet nimitettiin kuninkaan vaatimaan ja marsalkka Macdonaldin johtamaan väärinkäytöksiä tutkivaan komissioon.[57] [58]

Vaublanc oli juuri nimitetty uudelleen korkeimpaan hallinto-oikeuteen ja hän oli saanut kirjallisen lupauksen noususta päärien kamariin, kun Kaarle X luopui vallasta.

Ludvig-Filipin noustua valtaan 1830 Vaublanc vetäytyi julkisuudesta. Hän kirjoitti muistelmansa, jotka julkaistiin vuonna 1833. Vaublanc kuoli Pariisissa 21. elokuuta 1845 ollessaan lähes 90-vuotias ja melkein sokea.[59]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1792 Rapport sur les honneurs et récompenses militaires, le 28 janvier 1792, fait à l'Assemblée nationale, au nom du Comité d'instruction publique. Teksti verkossa : [1]
  • 1795 Réflexions sur les bases d'une constitution salanimellä LouisPhilippe de Segur. Paris Imprimerie nationale, Prairial an III (70 sivua)
  • 1808 Rivalité de la France et de l'Angleterre
  • 1818 Tables synchroniques de l'histoire de France
  • 1819 Le dernier des Césars ou la chute de l'Empire romain d'Orient (12-osainen runo)
  • 1822 Du commerce de la France en 1820 et 1821, Paris, J-C Trouvé ja Goujon
  • 1828 Des administrations provinciales et municipales. Teksti verkossa: [2]
  • 1833 Mémoires sur la Révolution de France et recherches sur les causes qui ont amené la Révolution de 1789 et celles qui l'ont suivie (4 osaa). Teksti verkossa: [3], [4] ja [5]
  • 1833 Essai sur l'instruction et l'éducation d'un prince au XIXeme siècle, destiné au duc de Bordeaux.
  • 1838 Fastes mémorables de la France
  • 1839 Souvenirs (2 osaa), Paris, Ponce Lebas et Cie
  • 1839 Soliman II, Attila, Aristomène (kokoelma murhenäytelmiä, painos 200 kpl).
  • 1843 De la navigation des colonies
  • Un an sur la grand'route , Montsouris
  • Le courage des françaises

Lähdeteokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Fonds Viénot et Vaublanc, 239 AP, Etat sommaire des fonds d'archives privées, Centre historique des archives nationales, sivu 303. [6]
  • Evelyne Lever: Louis XVIII, Fayard, 1988. ISBN 2-213-02029-9.
  • Emmanuel de Waresquiel ja Benoit Yvert: Histoire de la Restauration. 1814–1830. Naissance de la France moderne. Perrin, 1991. ISBN 2-262-00912-0
  • Biographie universelle ancienne et moderne: histoire par ordre alphabétique de la vie publique et privée de tous les hommes (Michaud) (liite)
  • Adolphe Robert, Edgar Bourloton, Gaston Cougny (s.d.): Dictionnaire des parlementaires français depuis le 1er mai 1789 jusqu'au 1er mai 1889, Paris: Bourloton Editeur, 1889–1891, 5 osaa.
  • Vincent-Marie Viénot'n, Vaublancin kreivin muistelmat: Mémoires sur la Révolution de France et recherches sur les causes qui ont amené la Révolution de 1789 et celles qui l'ont suivie (4 osaa), Chez G-A. Dentu, imprimeur-libraire, rue d'Erfurth, n 1 bis, Paris, 1833. E-teksti Base BNF Gallica -sivuilla. [7], [8] ja [9]
  • Emile Decoudray: Elämäkerta Vincent-Marie Viénot de Vaublancista sivulla 1049 teoksessa Dictionnaire historique de la Révolution française, jonka ovat toimittaneet Albert Soboul, M. Suratteau ja François Gendron, Presses Universitaire de France, 1989. ISBN 2-13-042522-4.
  • Ranskan parlamentin kokoelmat 1787–1860: Recueil complet des débats législatifs et politiques des Chambres françaises. Première série, 1787 à 1789. Tomes LI, XLII et XLIII.

Lähdeviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Biographie universelle ancienne et moderne, toim. Michaud (liite s. 170)
  2. Mémoires sur la Révolution de France et recherches sur les causes qui ont amené la Révolution de 1789 et celles qui l'ont suivie (osa I, kirja II, luku II, sivu 182), Chez G-A. Dentu, imprimeur-libraire, rue d'Erfurth, n 1 bis, Paris, 1833.
  3. Mémoires (osa I, kirja II, luku IV, sivu 256)
  4. Dictionnaire des parlementaires français depuis le 1er mai 1789 jusqu'au 1er mai 1889 publié sous la direction de MM. Adolphe Robert, Edgar Bourloton et Gaston Cougny, Paris, Bourloton Editeur, 1889–1891, 5 vol.; in-8.
  5. Mémoires (osa I, kirja III, luku I, sivu 285)
  6. Tavallisesti kuninkaalle oli varattuna valtaistuimen muotoinen, kullalla ja ranskanliljoilla koristeltu nojatuoli, mutta Couthon ehdotti, että hänelle annettaisiin samanlainen istuin kuin puheenjohtajallekin. Grangeneuve puolestaan vaati, että alamaisuudesta kertovat puhuttelusanat Sires ja Majesté korvattaisiin paljon komeammalta kuulostavalla nimityksellä ranskalaisten kuningas, Roi des Français. Äänestyksen tuloksena päätettiin madaltaa kuninkaan istuinta yhdellä askelmalla. Tämän kostaakseen Ludvig XVI uhkasi olla tulematta enää perustuslakia säätävään kokoukseen. Kompromissina sovittiin, että ehdotuksista toteutuisi ainoastaan kuninkaan istuimen madaltaminen yhdellä askelmalla. Katso Dom H Leclercin artikkeli Feuillant et Girondins aout 1791 – 20 avril 1792, Paris, 1940, kustantaja Letouzet et Ane 87 boulevard Raspail, sivu 17.
  7. JL Tallien, L'ami des citoyens, journal fraternel, numero 13, julkaistu 16. marraskuuta 1791, painotalo Demonville.
  8. Adolphe Thiers, Histoire de la révolution 1823 à 1827, osa 2.
  9. Biographie universelle (liite s. 171)
  10. Janet, Paul: Histoire de la révolution française chapitre XI à XX èges Paris: Librairie Ch. Delagrave. Viitattu 30.huhtikuuta 2008.
  11. Charles de Lacretelle teoksessa "Dix ans d'épreuve sous la Révolution" (1842)
  12. a b Grand dictionnaire universel du XIXeme siècle toim. Pierre Larousse.
  13. Mémoires (osa I, sivu 338)
  14. Virtual American Biographies Edited Appletons Encyclopedia. 2001. Viitattu 21.4.2008. (englanniksi)
  15. Le député à l'Assemblée législative Viitattu 21.4.2008. (ranskaksi)
  16. Dictionnaire des parlementaires français
  17. Mémoires, II, s. 202
  18. Taine, Les origines de la France contemporaine L'ancien régime, La révolution, L'anarchie, la conquête jacobine, vuoden 1986 painos, Bouquin chez Robert Lafont ISBN 2-221-05186-6 , osa 1, sivu 691.
  19. Mémoires (osa II, kirja III, luku IX)
  20. Mémoires (osa II, kirja III, sivu 232).
  21. André Castelot, Marie-Antoinette, Librairie Académique Perrin, Paris, 1962, sivu 534.
  22. Royet, Philippe: Le procès de Marie-Antoinette (istuntopöytäkirja) Archives: Journal des proces - notes et archives 1789-1794. Viitattu 21.4.2008. (ranskaksi)
  23. Mignet, F.-A.: Histoire de la Révolution française Centre national de la recherche scientifique. Viitattu 21.4.2008. (ranskaksi)
  24. Adolphe Thiers: Histoire de la Révolution française, IX.. Project Gutenberg. {{{Julkaisija}}}. Teoksen verkkoversio (txt) (viitattu 21.4.2008).
  25. Adolphe Thiers: Histoire de la Révolution française, IX., s. 84. {{{Julkaisija}}}. Teoksen verkkoversio (viitattu 21.4.2008).
  26. a b Biographie universelle (liite, sivu 173).
  27. a b Mémoires (osa II, kirja IV, luku IV)
  28. Documents relatifs à la proclamation de l'Empire 1802-1804 - CORPS LÉGISLATIF. DISCOURS prononcé par VIENNOT-VAUBLANC, Orateur de la députation envoyée par le Corps législatif, près le Gouvernement, le 24 floréal an 10. Fondation Napoleon. Viitattu 21.4.2008. (ranskaksi)
  29. Constant, Premier Valet de Chambre: The Private Life of Napoleon Bonaparte. (Käännös: Clark, Walter. Project Gutenberg) Viitattu 21.4.2008. (englanniksi)
  30. Les anciens presidents de l'assemblee nationale 1898-1998 Assemblee-nationale.fr. Viitattu 21.4.2008. (ranskaksi)
  31. Eclaireur du Gâtinais numéro 2807, 19. elokuuta 1999.
  32. Gilbert Baumgartner: Alliés et ennemis du curé de Gy 2002-2003. Viitattu 21.4.2008. (ranskaksi)
  33. Fontenay 1999. Viitattu 21.4.2008. (ranskaksi)
  34. Grands Notables du premiers empire, Editions du CNRS, 15 quai Anatole-France 75700 Paris, 1984, osa 10.
  35. L'almanach Imperial Pour L'annee 1810 2003. Napoleon Series. Viitattu 21.4.2008. (ranskaksi)
  36. a b E. Ducoudray, artikkeli teoksessa Albert Soboul, Dictionnaire de la Révolution française, sivu 1089.
  37. Albert Révérend, Jean Tulard, Armorial du Premier Empire titres, majorats et armoiries concédés par ... 1974, sivu 234.
  38. (Mémoires, osa 3)
  39. Mémoires sur la Révolution de France et recherches sur les causes qui ont amené la Révolution de 1789 et celles qui l'ont suivie
  40. François-René de Chateaubriand, Mémoires d'outre-tombe, (3. osa, 6. kirja, luku 6)
  41. Mémoires
  42. Hugo, Kurjat, osa 3, kirja 3, luku 1 Vanha salonki.
  43. a b Biographie universelle (liite s. 175)
  44. a b c d Rudolph von Thadden: La centralisation contestée, s. 112–122. (d'après Clérel comte de Tocqueville, De la Charte provinciale, Paris, 1829). Acte Sud, 1989. ISBN 2-86869-323-7.
  45. Histoire de la Restauration 1814-1830 Naissance de la France moderne, édition Perrin d'Emmanuel de Waresquiel et Benoit Yvert, Paris, 1991 ISBN 2-262-00912-0
  46. Mémoires (osa III, sivu 282)
  47. Mémoires, osa III, sivu 270
  48. Biographie universelle (liite s. 176)
  49. Histoire de la Restauration, sivu 180.
  50. a b Une épuration à l'Académie française Remy de Gourmont. (ranskaksi)
  51. Les miserables Bibiotheca Augustana. Viitattu 21.4.2008. (ranskaksi)
  52. Histoire de la Restauration, sivu 186.
  53. Evelyne Lever, Louis XVIII, édition Fayard, 1988, ISBN 2-213-02029-9, sivu 449.
  54. Une Restauration difficile Ecole Polytechnique. Viitattu 21.4.2008. (ranskaksi)
  55. Histoire de la Restauration, s. 189.
  56. Histoire de la Restauration, sivu 336.
  57. Mémoires (osa IV, kirja VII, luku X, sivut 244–245)
  58. Lever, sivu 548.
  59. Biographie universelle (liite, sivu 180)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]