Theodor Adorno

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Theodor Adorno
länsimainen filosofia
1900-luku
Max Horkheimer (etuvasemmalla), Theodor Adorno (etuoikealla) ja Jürgen Habermas äärimmäisenä  takaoikealla 1965 Heidelbergissa.
Max Horkheimer (etuvasemmalla), Theodor Adorno (etuoikealla) ja Jürgen Habermas äärimmäisenä takaoikealla 1965 Heidelbergissa.
Syntynyt 11. syyskuuta 1903
Frankfurt am Main, Hesse-Nassau, Preussi
Kuollut 6. elokuuta 1969
Visp, Sveitsi
Koulukunta kriittinen teoria, marxismi
Vaikutusalueet sosiologia, estetiikka

Theodor Ludwig Wiesengrund Adorno (11. syyskuuta 1903 Frankfurt am Main6. elokuuta 1969 Visp) oli saksalainen sosiologi, filosofi, musiikkitieteilijä ja säveltäjä, joka tunnetaan hänen massakulttuuriin ja kulttuurituotantoon suuntaamastaan kritiikistä. Adorno kuului niin kutsuttuun Frankfurtin koulukuntaan, jonka muita jäseniä olivat muun muassa Max Horkheimer, Herbert Marcuse ja Jürgen Habermas.

Teoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adornon teorioihin on vaikuttanut pääasiassa Max Weberin lumouksen haihtumisen arvostelu, Georg Lukácsin hegeliläinen tulkinta marxilaisuudesta sekä Walter Benjaminin historianfilosofia. Adornon (ja muun Frankfurtin koulukunnan) mukaan edistynyt kapitalismi oli onnistunut sisällyttämään tai lopettamaan voimat, jotka kykenisivät romahduttamaan sen, ja että vallankumouksellinen hetki, jolloin se olisi voitu muuttaa sosialismiksi oli mennyt ohi. Teoksessaan Negative Dialektik (Negatiivinen dialektiikka, 1966, ei suom.) hän toteaa, että filosofia on edelleen tarpeellista koska tämän asian ymmärtämisen aika meni ohi. Adornon mukaan kapitalismi oli vakiintunut yhä voimakkaammin, koska se hyökkäsi vallankumouksellisen tietoisuuden objektiiviseen perustaan ja koska se hävitti individualismin, joka oli ollut kriittisen tietoisuuden perusta.

Adorno näki kulttuuriteollisuuden alueena, jossa kriittiset taipumukset ja mahdollisuudet eliminoitiin. Hänen mukaansa kulttuuriteollisuus manipuloi väestöä tuottaessaan ja levittäessään kulttuuritavaroita joukkotiedotusvälineiden kautta. Populaarikulttuuri oli yksi syistä, joiden vuoksi ihmiset muuttuivat passiiviseksi. Populaarikulttuurin kuluttamisen kautta saatavilla olevat ”helpot nautinnot”tekivät ihmisistä tottelevaisia ja tyytyväisiä, huolimatta siitä miten huonoissa taloudellisissa oloissa he elivät. Vaihtelu kulttuurihyödykkeiden välillä saavat ne näyttämään erilaisilta, vaikka ne ovatkin vain saman teeman muunnelmia. Adornon mukaan ”samaa asiaa tarjotaan kaikille kulutushyödykkeiden standardoidun tuotannon kautta”, mutta tämä peitetään ”maun manipuloinnilla ja virallisen kulttuurin teeskentelemällä individualismilla”[1]. Adorno kutsui tätä ilmiötä pseudo-yksilöllistämiseksi ja aina-samaksi.

Adornon taidefilosofia perustuu taideteoksen yksittäisluonteen ja sisällöttömyyden, ”ei-identtisyyden” ja ”partikulaariuden” puolustamiseen. Hän sai vaikutteita Immanuel Kantilta, Georg Wilhelm Friedrich Hegeliltä, Sigmund Freudilta ja Karl Marxilta. Taidefilosofiassaan hän asettuu kaikkia taiteelle annettuja sisältöjä vastaan. Modernissa maailmassa taide voi toimia itsenäisesti, olla vain taidetta. Tähän sen hänestä tulee myös pyrkiä. Adornon taiteenfilosofinen teos Esteettinen teoria (1970) ilmestyi postuumisti.

Sävellykset ja musiikin tutkimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

17-vuotiaana Adorno sävelsi kuusi tutkielmaa (Six Studies) ja seuraavana vuonna (1921) jousikvarteton. Vuonna 1925 Theodor Adorno pääsi opiskelemaan Alban Bergin johdolla. [2]

Suomessa jotkut muistavat Adornon parhaiten hänen Sibeliuksen musiikkiin kohdistamastaan arvostelusta. Adornon kriittisyys Sibeliusta kohtaan juontuu siitä, ettei Sibelius edustanut aikansa taidemusiikin kehityksen uusimpia tyylejä, vaan oli viimeinen kansallisromantikko.lähde? Adornon mielipiteisiin vaikutti myös Sibeliuksen suosio natsi-Saksassa. Suomessa Adornon teilauksen on väitetty jarruttaneen Sibeliuksen vastaanottoa saksankielisessä Euroopassa.lähde? Tosiasiassa vain harva eurooppalainen musiikinkuuntelija on koskaan kuullutkaan Adornon Sibelius-kritiikistä.lähde? Sibeliustalon johtaja Antti Vihinen teki väitöskirjansa aiheesta "Theodor W. Adornon Sibelius-kritiikin poliittinen ulottuvuus".

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Adorno, Theodor: On the Fetish Character in Music and the Regression of Listening. The Essential Frankfurt School Reader, 1938, s. 280. Blackwell.
  2. March, Ivan (toim.): The Penguin Guide to Compact Discs. s. 6. Penguin Books, 1999.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomennetut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Adorno, Theodor W.: Esteettinen teoria. (Ästhetische Theorie, 1970.) Toimittaneet Gretel Adorno, Rolf Tiedemann. Suomennos ja johdanto: Arto Kuorikoski. Tampere: Vastapaino, 2006. ISBN 951-768-113-5.
  • Adorno, Theodor W., Horkheimer, Max & Marcuse, Herbert: Järjen kritiikki. Suomentanut ja toimittanut Jussi Kotkavirta. Tampere: Vastapaino, 1991. ISBN 951-9066-41-1.
  • Horkheimer, Max & Adorno, Theodor W.: Valistuksen dialektiikka: Filosofisia sirpaleita. (Dialektik der Aufklärung: Philosophische Fragmente, 1947.) Suomentanut Veikko Pietilä. Tampere: Vastapaino, 2008. ISBN 978-951-768-219-0.
  • Adorno, Theodor W.: Minkä tähden vielä filosofiaa. (Wozu noch Philosophie. Puhe Hessenin yleisradiossa 1962) Niin & näin, 2008, nro 4, s. 21-28.

Muuta kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Benzer, Matthias: The Sociology of Theodor Adorno. Cambridge: Cambridge University Press, 2011. ISBN 978-1-10700-009-4.
  • Kotkavirta, Jussi & Reiners, Ilona (toim.): Konstellaatioita: Kirja Adornosta. Tampere: Vastapaino, 1999. ISBN 951-768-061-9.
  • Moisio, Olli-Pekka (toim.): Kätkettyjä hahmoja: Tekstejä Theodor W. Adornosta. SoPhi 108. Jyväskylä: Minerva, 2008. ISBN 978-952-492-102-2.
  • Vihinen, Antti: Theodor W. Adornon Sibelius-kritiikin poliittinen ulottuvuus. Väitöskirja. Studia musicologica Universitatis Helsingiensis, 8. Helsinki: Helsingin yliopisto, 2000. ISBN 951-45-9483-5 ISSN 0787-4294.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]