Syd Barrett

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Syd Barrett
Syd barrett.jpg
Syd Barrett, Pink Floydin psykedeelisen aikakauden johtaja.
Syntynyt 6. tammikuuta 1946
Kuollut 7. heinäkuuta 2006 (60 vuotta)
Kotipaikka Cambridge, Englanti
Aktiivisena 19641974
Tyylilajit Psykedeelinen rock
Pop
Folk
Kitarat Fender Esquire
Danelektro DC-59
Yhtyeet Pink Floyd
Stars
Levy-yhtiöt Harvest/EMI

Roger Keith ”Syd” Barrett (6. tammikuuta 1946 Cambridge, Englanti7. heinäkuuta 2006 Cambridge, Englanti) oli Pink Floyd -yhtyeen alkuperäinen kitaristi-laulaja-lauluntekijä ja Pink Floyd -nimen isä. Lyhyestä musiikkiurastaan huolimatta Barrett oli hyvin arvostettu muusikko. Hänet muistetaan varsinkin yhtenä kitaransoiton uudistajana. Hän loi soittoonsa erikoisia psykedeelisiä efektejä muun muassa kaikulaitteella, erilaisilla efektipedaaleilla sekä soittamalla kitaraa erikoisilla välineillä, esimerkiksi Zippo-sytyttimellä, jolla hän sai aikaan slidekitaramaisen äänen.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhainen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syd Barrett syntyi 6. tammikuuta 1946 ja kasvoi suuressa talossa Cherry Hintonissa, Cambridgessa. Hänellä oli kaksi veljeä ja kaksi siskoa. Barrett harrasti kouluaikoinaan monipuolisesti urheilua, retkeilyä, näyttelemistä ja maalaamista. Hänen isänsä oli klassisen musiikin ystävä, joka soitti flyygeliä ja rohkaisi poikansa kiinnostusta musiikkiin. Isä kuoli kun Syd oli 14-vuotias.[1]

Barrett soitti teini-ikäisenä kitaraa Geoff Mott and The Mottoes -nimisessä yhtyeessä. Se soitti suosittujen poplaulujen covereita ja harjoitteli Barrettin perheen tilavassa olohuoneessa, joka toimi asuntolana isän kuoltua. Barrettin ystävät muistavat hänen olleen tuolloin ensisijaisesti lahjakas taidemaalari ja kitaristina vasta aloitteleva. Häntä pidettiin iloisena ja huumorintajuisena nuorena, jossa ei näkynyt vielä mitään myöhempien mielenterveysongelmien oireita.[2]

Pink Floyd[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taideopiskelija Barrett liittyi Pink Floydia edeltäneeseen, usein nimeään vaihtaneeseen cambridgelaisten arkkitehtiopiskelijoiden yhtyeeseen ja sai nopeasti sen johtajan aseman. Hän keksi yhtyeelle nimen kahdelta suosikkiartistiltaan Pink Andersonilta ja Floyd Councililta.[3]

Barrett oli Pink Floydin aktiivinen jäsen vuosina 1964–1968, jolloin yhtye teki esikoisalbuminsa The Piper at the Gates of Dawn (1967). Yhdestätoista laulusta Barrett sävelsi kahdeksan, ja kaksi sävellettiin yhteistyössä muiden yhtyeen jäsenen kanssa. Saman vuoden aikana julkaistiin lisäksi singlejulkaisuina Arnold Layne, See Emily Play ja Apples and Oranges, jotka nostivat yhtyeen mainetta psykedeelisissä piireissä kotimaassaan.

Barrettin sanoitukset käsittelivät erilaisia mystisiä ja myyttisiä aiheita kuten itämaisia taruja, lastensatuja, scifiä, Tolkienia ja englantilaisia kansanballadeja.[4] Hän myös kirjoitti Pink Floydin laulujen sävelmät ja sovitukset.[5] Lavalla hän soitti sekä soolo- että komppikitaraa ja käytti erilaisia soittotekniikoita kuten feedbackia ja zippo-sytytintä.[6] Levyllä hän käytti myös esimerkiksi wahwah-pedaalia ja nauhakaikulaitetta sekä paljon slide-kitaratekniikkaa.[7] Barrett oli yhtyeen näyttävin jäsen, joka pukeutui ajan tyyliin hyvin koristeellisesti värikkäisiin satiinipaitoihin ja huiveihin.[8] Hänen lavaesiintymisensä olivat myös näyttäviä: hän liikkui paljon ja sovitti liikkeensä yhtyeen valoshow'hun.[9]

Mielenterveysongelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Barrett kärsi mielisairaudesta, jota monet hänen yhtyetovereistaan ja tuttavistaan sekä useat mielenterveyden asiantuntijat ovat pitäneet skitsofreniana. Taudin puhkeamista saattoivat edistää Barrettiin hyvin runsas LSD:n ja kannabiksen käyttö sekä uran aiheuttamat paineet ja stressi ja isän kuoleman aiheuttama trauma.[10][11] Barrett oli myös hyvin luova henkilö, mikä altistaa mielisairauksille.[10]

Barrettin sairauden ensi merkit ilmenivät myöhäisteini-iässä erikoisina ajatuksina ja outona käytöksenä. Niitä seurasivat skitsofrenialle tyypillisesti psykoosi, eriskummallinen käyttäytyminen, vainoharhaisuus, sekava ajattelu, katatonia ja eristäytyminen.[10] Barrettin käyttäytyminen muuttui huonompaan suuntaan vuoden 1967 loppua kohti. Barrett ei enää soittanut konserteissa muun yhtyeen mukana, vaan saattoi vain seistä ja tuijottaa tai soittaa samaa nuottia kitarallaan kahden tunnin ajan.[10] Barrettin käyttäytymisongelmat kärjistyivät syksyn Yhdysvaltain-kiertueella, joka jouduttiin lopulta keskeyttämään marraskuussa.[12]

Ero Pink Floydista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1968 alussa David Gilmour astui Barrettin rinnalle ja myöhemmin hänen tilalleen Pink Floydin jäseneksi.[10] Eräänä helmikuun iltapäivänä 1968 muut jäsenet päättivät olla hakematta Barrettia kyytiin ajaessaan keikalle Southamptoniin. Virallisesti yhtye ilmoitti Barrettin erosta 6. huhtikuuta. Tuolloin arveltiin yleisesti, että Barrettin lähdön myötä myös Pink Floyd lakkaisi olemasta, sillä Barrett oli yhtyeen tärkein jäsen. Barrettia ei enää erottamisen jälkeen otettu toisen albumin A Saucerful of Secrets nauhoituksiin, vaikka hän tulikin istuskelemaan studion vastaanottohuoneeseen.[13] Barrett soittaa albumilla kuitenkin joillain kappaleilla kitaraa ja laulaa kappaleen ”Jugband Blues” päälauluosuudet. Barrett myös nauhoitti muun muassa kappaleet ”Vegetable Man” ja ”Scream Thy Last Scream”, mutta ne eivät päätyneet julkaistaviksi.

Sooloura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Barrett vaihtoi vuoden 1968 aikana asuntoa tiuhaan ja asui yleensä muiden hippien, siipeilijöiden ja huumeidenkäyttäjien kanssa.[14]

Huhtikuussa 1968 vähän Pink Floydista eronsa jälkeen Barrett nauhoitti studiossa sooloalbumillisen verran kappaleitaan, mutta levy-yhtiö piti niitä liian outoina julkaistavaksi.[15] Maaliskuussa 1969 Barrett ilmoitti Abbey Roadin studiolle haluavansa jälleen levyttää. Hän vaikutti melko normaalilta, joten levytyssessiot aloitettiin 10. huhtikuuta. Barrettin hankala käyttäytyminen vaikeutti kuitenkin nauhoituksia, joten levy-yhtiö EMI kutsui David Gilmourin ja Roger Watersin Pink Floydista tuottamaan levyn loppuun. Tammikuussa 1970 ilmestynyt The Madcap Laughs on melko hajanainen, mutta se sai hyvät arvostelut. Menestyksestään huojentunut Barrett antoi julkaisun jälkeen joitain selväjärkisiä haastattelujakin.[16]

Barrettin toinen soololevy Barrett ilmestyi marraskuussa 1970. Albumi on edeltäjäänsäkin hajanaisempi, ja epätasaisesti laulaneen Barrettin käytös studiolla "painajaismaista" tuottajille ja muusikoille.[17] Levytyksen aikana Barrett esiintyi 6. kesäkuuta 1970 Lontoossa Olympia-teatterissa yhdessä rumpali Jerry Shirleyn ja David Gilmourin kanssa.[18]

Helmikuussa 1970 Barrett esiintyi John Peelin Top Gear -ohjelmassa ja esitti viisi laulua, jotka on julkaistu nimellä The Peel Session. Barrettin viimeinen radioesiintyminen oli helmikuussa 1971 Bob Harrisin radio-ohjelmassa, jossa hän esitti kolme laulua, jotka on julkaistu äänitteessä The Radio One Sessions.

Barrett muutti 1971 Lontoosta takaisin Cambridgeen, missä hänen äitinsä luultavasti lähetti hänet hoitolaan useiksi kuukausiksi.[19]

Pink Fairies -yhtyeen rumpali Twink ja basisti Jack Monck muodostivat 1972 kolmestaan Syd Barrettin kanssa yhtyeen, joka keikkaili satunnaisesti Cambridgessa. Lyhytaikaiseksi jääneen Stars-yhtyeen ura päättyi epäonnistuneeseen konserttiin, jonka saaman murskakritiikin seurauksena Barrett jätti sen.[20]

Vuonna 1972 perustettu Syd Barrett Appreciation Society -seura julkaisi Barrettin laulun mukaan nimettyä Terrapin-lehteä. Matalaa profiilia pitäneestä Barrettista julkaistiin lehdissä havaintoja. David Bowie levytti "See Emily Playn" 1974 ja Pink Floydin kaksi ensimmäistä albumia julkaistiin uudelleen, mikä toi Barrettille suuret rojaltitulot. Vuonna 1974 Barrett palasi jälleen Lontooseen asumaan Chelsea Cloisters -hotelliin. Siellä hän pysytteli verhojen takana katsomassa televisiota, lihoi lähes satakiloiseksi ja ajeli päänsä kaljuksi.[21]

Loppuvuonna 1974 Peter Jenner houkutteli Barrettin levytysstudioon. Kolmipäiväisten sessioiden jälkeen oli selvää, ettei tarvittavaa kipinää enää ollut, ja nauhoitukset lopetettiin ilman mitään julkaisemisen arvoista.[22] Nauhoille kertyi joitakin bluesjammailuja, päällekkäisäänityksiä kitaroilla ja ”If You Go, Don´t Be Slow” -niminen kappale.

Uran jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Barrett oli erotettu Pink Floydista, hän pysyi silti yhtyeen innoittajana ja useiden laulujen aiheina. Pink Floyd teki vuonna 1975 hänen kunniakseen yli 26 minuuttia kestävän, yhdeksästä osasta koostuvan kappaleen ”Shine On You Crazy Diamond”. Barrett saapui sattumalta seuraamaan yhtyeen levyn tekoa ja kommentoi kysyttäessä musiikin kuulostavan aika vanhanaikaiselta. Samoin yhtyeen The Wall -tuplalevy ja elokuva Pink Floyd – The Wall lainaavat Barrettin elämästä.

1970-luvun lopulla Barrett muutti Cambridgeen lopullisesti. Hän vältteli julkisuutta, mutta antoi silti 1982 lyhyen haastattelun kahdelle ranskalaiselle lehtimiehelle.[23] Barrett otti käyttöön oikean nimensä Roger. Hän asui paritaloasunnossa äitinsä kanssa tämän kuolemaan asti ja yksin sen jälkeen. Hän harrasti maalaamista ja puutarhanhoitoa, eikä pitänyt paljon yhteyttä ulkomaailmaan. Hän ei koskaan toipunut mielenterveysongelmistaan, ja hänen äitinsä ja sisaruksensa pitivät hänestä huolta.[24]

Vuonna 1988 EMI julkaisi Barrett-kokoelman Opel, jossa oli hylättyjä ottoja vanhoista levytyssessioista.[25]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Barrett kärsi aikuistyypin diabeteksestä. Hän menehtyi 7. heinäkuuta 2006 haimasyöpään.[26][27] Barrettiin lähes 1,7 miljoonan punnan omaisuus jaettiin hänen neljän sisaruksensa kesken.[24]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumit Pink Floydin kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singlet Pink Floydin kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pink Floyd -levytyksiä on julkaistu myös useilla kokoelmilla.

Sooloalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • The Madcap Laughs (1970)
  • Barrett (1970)
  • Opel (1988, aikaisemmin julkaisemattomia otoksia The Madcap Laughs ja Barrett-levyjen äänityksistä)

Soolokokoelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soolosingle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Octopus / Golden Hair (1969)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Schaffner, Nicholas: Pink Floydin odysseia. (Saucerful of Secrets: The Pink Floyd Odyssey, 1991/2005.) Jälkisanat: Michael Heatley. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Helsinki: Johnny Kniga, 2006. ISBN 951-0-31836-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Schaffner 2006, s. 43–44.
  2. Schaffner 2006, s. 45–46.
  3. Schaffner 2006, s. 52–55.
  4. Schaffner 2006, s. 67.
  5. Schaffner 2006, s. 68.
  6. Schaffner 2006, s. 69.
  7. Schaffner 2006, s. 111.
  8. Schaffner 2006, s. 70.
  9. Schaffner 2006, s. 84.
  10. a b c d e Syd Barrett 12.7.2006. Schizofrenia.com. Viitattu 26.12.2014.
  11. Schaffner 2006, s. 128.
  12. Schaffner 2006, s. 144–147.
  13. Schaffner 2006, s. 16–17.
  14. Schaffner 2006, s. 174.
  15. Schaffner 2006, s. 172.
  16. Schaffner 2006, s. 176–179.
  17. Schaffner 2006, s. 179–180.
  18. Schaffner 2006, s. 180–181.
  19. Schaffner 2006, s. 182–183.
  20. Schaffner 2006, s. 183–184.
  21. Schaffner 2006, s. 185–186.
  22. Schaffner 2006, s. 187.
  23. Schaffner 2006, s. 188.
  24. a b Richard Simpson: Poverty-stricken’ Syd Barrett and the £1.7m inheritance 17.5.2007. Daily Mail. Viitattu 26.12.2014.
  25. Schaffner 2006, s. 191.
  26. Syd Barrett Biography Rolling Stone. Viitattu 25.12.2014.
  27. Syd Barrett Obituary The Guardian. Viitattu 25.12.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Julian Palacios, Lost In The Woods: Syd Barrett and the Pink Floyd (Boxtree, 1997) ISBN 0-7522-2328-3
  • Mike Watkinson ja Pete Anderson, Crazy Diamond: Syd Barrett and the Dawn of "Pink Floyd" ISBN 0-7119-8835-8 (sisältää kuvia joistakin Barrettin maalauksista).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Syd Barrett.

Fanisivuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]