Tämä on lupaava artikkeli.

Syd Barrett

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Syd Barrett
piirros Syd Barrettistä
piirros Syd Barrettistä
Henkilötiedot
Koko nimi Roger Keith Barrett
Syntynyt6. tammikuuta 1946
Cambridge, Englanti
Kuollut7. heinäkuuta 2006 (60 vuotta)
Cambridge, Englanti
Muusikko
Aktiivisena 1964–1974
Tyylilajit psykedeelinen rock
pop
folk
Soittimet kitara, banjo, ukulele, mandoliini, slide-kitara ja pianoView and modify data on Wikidata
Yhtyeet Pink Floyd
Stars
Levy-yhtiöt Harvest/EMI
Aiheesta muualla
www.sydbarrett.com

Roger Keith ”Syd” Barrett (6. tammikuuta 1946 Cambridge, Englanti – 7. heinäkuuta 2006 Cambridge, Englanti) oli Pink Floyd -yhtyeen alkuperäinen kitaristi-laulaja-lauluntekijä ja Pink Floyd -nimen isä. Barrett sävelsi yhtyeen ensimmäiset singlet ”Arnold Layne” ja ”See Emily Play” ja teki useimmat Pink Floydin ensialbumin, psykedeelistä rockia edustaneen The Piper at the Gates of Dawnin (1967) kappaleista. Mielenterveysongelmista kärsinyt Barrett erotettiin Pink Floydista vuonna 1968. Barrett teki vielä 1970 julkaistut sooloalbumit The Madcap Laughs ja Barrett, mutta lopetti esiintymiset 1972.

Barrett eli viimeiset vuosikymmenensä hiljaista elämää Cambridgessa ja harrasti maalausta ja puutarhanhoitoa. Lyhyestä musiikkiurastaan huolimatta Barrett oli arvostettu muusikko, jonka maine rock-legendana säilyi pitkään hänen uransa jälkeenkin. Muun muassa David Bowie sai häneltä vaikutteita. Pink Floyd levytti useita kunnianosoituksia Barrettille, muun muassa vuoden 1975 Wish You Were Here -albumilla julkaistun kappaleen ”Shine On You Crazy Diamond”.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhainen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syd Barrettin ensimmäinen akustinen kitara

Roger Barrett kasvoi suuressa talossa Cherry Hintonissa Cambridgessa. Hänellä oli kaksi veljeä ja kaksi siskoa. Barrett harrasti kouluikäisenä urheilua, retkeilyä, näyttelemistä ja maalaamista. Hänen isänsä oli klassisen musiikin ystävä, joka soitti flyygeliä ja rohkaisi poikansa kiinnostusta musiikkiin. Isä kuoli kun Roger oli 14-vuotias.[1]

Barrettin kerrotaan usein saaneen lempinimensä ”Syd” cambridgeläisestä jazz-muusikosta, jonka nimi olisi ollut Sid Barrett. Sydin koulukaverin Geoff Leyshonin mukaan Barrett sai lempinimensä kuitenkin 13-vuotiaana tultuaan partiolaisten kokoontumiseen työläispojan lippalakki päässä. Tästä toiset partiolaiset keksivät hänelle tyypillisen työläisnimen ”Syd”.[2]

Geoff Layshonin mukaan hän ja Mick Taylor opettivat Barrettin soittamaan kitaraa tämän ollessa 13-vuotias.[3] Barrett soitti teini-ikäisenä kitaraa Geoff Mott and The Mottoes -nimisessä yhtyeessä. Yhtye soitti suosittujen poplaulujen covereita ja harjoitteli Barrettin perheen tilavassa olohuoneessa, joka toimi asuntolana isän kuoltua. Barrettin ystävät muistavat hänen olleen tuolloin ensisijaisesti lahjakas taidemaalari ja kitaristina vasta aloitteleva. Häntä pidettiin iloisena ja huumorintajuisena nuorena, eikä hänessä näkynyt vielä mitään myöhempien mielenterveysongelmien oireita.[4]

Pink Floyd[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Barrettin peileillä koristeltu Fender Esquire -kitara, jota hän soitti Pink Floydissa

Taideopiskelija Barrett liittyi Pink Floydia edeltäneeseen, usein nimeään vaihtaneeseen cambridgelaisten arkkitehtiopiskelijoiden yhtyeeseen ja sai nopeasti sen johtajan aseman. Hän keksi yhtyeelle nimen kahdelta suosikkiartistiltaan Pink Andersonilta ja Floyd Councililta.[5]

Barrett teki useimpien Pink Floydin laulujen sävelmät, sanat ja sovitukset yhtyeen alkuaikoina.[6] Pink Floydin psykedeelisen esikoisalbumin The Piper at the Gates of Dawnin (1967) yhdestätoista laulusta kahdeksan oli Barrettin säveltämiä ja kaksi yhtyeen muiden jäsenien kanssa yhteistyössä tehtyjä.[7] Barrettin sanoitukset käsittelivät erilaisia mystisiä ja myyttisiä aiheita, kuten itämaisia taruja, lastensatuja, scifiä, Tolkienia ja englantilaisia kansanballadeja.[8] Lavalla hän soitti sekä soolo- että komppikitaraa ja käytti erilaisia soittotekniikoita, kuten feedbackia ja zippo-sytytintä.[9] Albumilla hän käytti myös esimerkiksi wahwah-pedaalia ja nauhakaikulaitetta sekä paljon slide-kitaratekniikkaa.[10] Barrett oli yhtyeen näyttävin jäsen, joka pukeutui ajan tyyliin hyvin koristeellisesti värikkäisiin satiinipaitoihin ja huiveihin.[11] Hänen lavaesiintymisensä oli myös näyttävää: hän liikkui paljon ja sovitti liikkeensä yhtyeen valoshow’hun.[12]

Mielenterveysongelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Barrett alkoi myöhäisteini-iässä käyttäytyä oudosti sekä esittää erikoisia ajatuksia. Niitä seurasivat skitsofrenialle tyypilliset oireet, kuten psykoosi, eriskummallinen käyttäytyminen, vainoharhaisuus, sekava ajattelu, katatonia ja eristäytyminen. Barrettin käyttäytyminen muuttui huonompaan suuntaan vuoden 1967 loppua kohti, jolloin hän ei soittanut enää konserteissa muun yhtyeen mukana, vaan saattoi vain seistä ja tuijottaa tai soittaa samaa nuottia kitarallaan kahden tunnin ajan.[13] Barrettin ongelmat kärjistyivät syksyn Yhdysvaltain-kiertueella, joka jouduttiin lopulta keskeyttämään marraskuussa.[14] Barrett ei toipunut koskaan mielenterveysongelmistaan eikä kyennyt elämään itsenäisesti, vaan hänen äitinsä ja sisaruksensa pitivät hänestä huolta[15].

Barrett ei ollut koskaan hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa, eikä hänelle diagnosoitu koskaan psykoosia tai skitsofreniaa[16], mutta monet hänen yhtyetovereistaan ja läheisistä ystävistään sekä Schizophrenia Daily News Blogin vuonna 2009 haastattelemat mielenterveyden ammattilaiset olivat sitä mieltä, että Barrett sairasti skitsofreniaa. Taudin puhkeamista saattoivat edistää Barrettiin hyvin runsas LSD:n ja kannabiksen käyttö, uran aiheuttamat paineet ja stressi sekä isän kuoleman aiheuttama trauma.[13][17]

Toisaalta monet tiedot Barrettin elämästä tukevat sitä, että hänellä olisi ollut Aspergerin oireyhtymä[16].

Ero Pink Floydista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1968 alussa David Gilmour astui Barrettin rinnalle ja myöhemmin hänen tilalleen Pink Floydin jäseneksi.[13] Eräänä helmikuun iltapäivänä 1968 muut jäsenet päättivät olla hakematta Barrettia kyytiin ajaessaan keikalle Southamptoniin. Virallisesti yhtye ilmoitti Barrettin erosta 6. huhtikuuta. Tuolloin arveltiin yleisesti, että Barrettin lähdön myötä myös Pink Floyd lakkaisi olemasta, sillä Barrett oli yhtyeen tärkein jäsen. Barrettia ei erottamisen jälkeen enää otettu toisen albumin A Saucerful of Secrets viimeisiin nauhoituksiin, vaikka hän tulikin istuskelemaan studion vastaanottohuoneeseen.[18] Joillakin sitä ennen nauhoitetuilla kappaleilla Barrettin kitaransoittoa kuullaan.[19] Sessioissa nauhoitetuista Barrettin kappaleista ”Jugband Blues” julkaistiin albumilla, mutta kappaleita ”Vegetable Man” ja ”Scream Thy Last Scream” ei julkaistu.[20]

Sooloura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Barrett vaihtoi vuoden 1968 aikana asuntoa tiuhaan ja asui yleensä muiden hippien sekä siipeilijöiden ja huumeidenkäyttäjien kanssa.[21]

Toukokuun ja heinäkuun 1968 välillä Barrett nauhoitti Abbey Roadin studiolla tuottaja Peter Jennerin ja tuntemattomiksi jääneiden studiomuusikoiden kanssa muutaman kappaleensa raakaversiot.[22] Levy-yhtiö piti niitä kuitenkin liian outoina julkaistavaksi.[23]

Maaliskuussa 1969 Barrett ilmoitti Abbey Roadin studiolle haluavansa jälleen levyttää. Hän vaikutti melko normaalilta, joten levytyssessiot aloitettiin 10. huhtikuuta.[24] Barrett nauhoitti studiossa monia uusia kappaleita sekä uusia versioita edellisenä vuonna nauhoittamistaan. Hänen kerrotaan usein käyttäytyneen tuolloin hankalasti studiossa, mutta tuottaja Malcolm Jonesin mukaan Barrett oli hyväntuulinen ja hyvässä kunnossa. Levyn nauhoitukset kuitenkin venyivät, joten levy-yhtiö EMI kutsui David Gilmourin ja Roger Watersin Pink Floydista tuottamaan levyn nopeasti loppuun. Gilmour sanoo jättäneensä levylle tarkoituksellisesti esityksiä, joissa Barrett ei ole parhaimmillaan, jotta tämän henkinen tila tulisi totuudenmukaisesti esille.[25] Tammikuussa 1970 nimellä The Madcap Laughs ilmestynyt albumi on melko hajanainen, mutta se sai hyvät arvostelut. Menestyksestään huojentunut Barrett antoi julkaisun jälkeen joitain selväjärkisiä haastattelujakin.[24]

The Madcap Laughs myi melko vähän, mutta EMI tilasi Barrettilta toisenkin albumin. Barrettin toinen soololevy Barrett nauhoitettiin helmikuun ja heinäkuun 1970 välillä, ja se ilmestyi marraskuussa 1970. Albumi on edeltäjäänsäkin hajanaisempi, ja epätasaisesti laulaneen Barrettin käytös studiolla ”painajaismaista” tuottajille ja muusikoille.[26] Tuottaja David Gilmour kursi levyn kokoon Barrettin kitaralla säestämien ja laadultaan hyvin epätasaisten esitysten osista.[27] Heinäkuun 1970 nauhoitukset kappaleista ”Word Song” ja ”It Is Obvious” jäivät Barrettin viimeisiksi studioäänityksiksi.[28]

Toisen sooloalbuminsa levytyksen aikana Barrett esiintyi 6. kesäkuuta 1970 Lontoossa Olympia-teatterissa yhdessä rumpali Jerry Shirleyn ja David Gilmourin kanssa.[29] Helmikuussa 1970 Barrett esiintyi John Peelin Top Gear -ohjelmassa ja esitti viisi laulua, jotka on julkaistu nimellä The Peel Session. Barrettin ainoa julkinen esiintyminen vuonna 1971 oli levyn julkaisun jälkeen helmikuussa Bob Harrisin radio-ohjelmassa, jossa hän esitti kolme laulua.[30]

Barrett muutti 1971 Lontoosta takaisin Cambridgeen, missä hänen äitinsä luultavasti lähetti hänet hoitolaan useiksi kuukausiksi.[31]

Pink Fairies -yhtyeen rumpali Twink ja basisti Jack Monck muodostivat 1972 Syd Barrettin kanssa yhtyeen, joka keikkaili satunnaisesti Cambridgessa. Lyhytikäiseksi jääneen Stars-yhtyeen ura päättyi epäonnistuneeseen konserttiin, ja ilmeisesti osittain sen saaman kritiikin seurauksena Barrett jätti sen.[32]

Vuonna 1972 perustettu Syd Barrett Appreciation Society -seura julkaisi Barrettin laulun mukaan nimettyä Terrapin-lehteä. Matalaa profiilia pitäneestä Barrettista julkaistiin lehdissä havaintoja. Barrett sai vuonna 1974 suuret rojaltitulot, kun David Bowie levytti Barrettin varhaisen Pink Floyd -kappaleen ”See Emily Play” ja Pink Floydin kaksi ensimmäistä albumia julkaistiin uudelleen. Vuonna 1974 Barrett palasi jälleen Lontooseen asumaan Chelsea Cloisters -hotelliin. Siellä hän pysytteli verhojen takana katsomassa televisiota, lihoi lähes satakiloiseksi ja ajeli päänsä kaljuksi.[33]

Elokuussa 1974 Peter Jenner houkutteli Barrettin vielä levytysstudioon, mutta nauhoituksista ei syntynyt mitään julkaisemisen arvoista. Barrett soitti miten sattuu eikä ollut kirjoittanut lainkaan sanoituksia. Hän ei edes näyttänyt ymmärtävän miksi oli studiossa, ja neljännen päivän jälkeen hän ei enää saapunut paikalle. Nauhoille kertyi joitakin bluesjammailuja, päällekkäisäänityksiä kitaroilla ja ”If You Go, Don’t Be Slow” -niminen kappale.[34]

Uran jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkisuudesta vetäytymisensä jälkeen Barrett alettiin nähdä tyypillisenä nuorena palasiksi hajonneena romanttisena hahmona, ja hän sai legendan aseman. Hänestä levitettiin julkisuuteen monenlaisia värikkäitä tarinoita, jotka eivät yleensä olleet tosia. Yhdessä tunnetuimmista hänen väitettiin hieroneen vuonna 1967 tai 1968 ennen keikkaa hiuksiinsa Brylcreemiä ja Mandrax-tabletteja, jotka sulivat konsertin aikana hänen päähänsä kuumien lamppujen alla.[35]

Pink Floyd teki vuonna 1975 Barrettin kunniaksi yli 26 minuuttia kestävän, yhdeksästä osasta koostuvan kappaleen ”Shine On You Crazy Diamond”. Barrett ilmestyi kesäkuussa 1975 seuraamaan yhtyeen Wish You Were Here -albumin tekoa. Häntä ei aluksi tunnistettu hänen muuttuneen ulkonäkönsä vuoksi, ja kohtaamisesta on useita erilaisia kertomuksia. Kaikkien paikalla olleiden mukaan Barrett käyttäytyi häiritsevästi ja oli kuin lääkkeiden vaikutuksen alainen. Tunnetun tarinan mukaan Barrett kommentoi yhtyeen sillä hetkellä harjoittelemaa kappaletta ”vanhanaikaiseksi”.[36] Roger Watersin luoman The Wall -tuplalevyn (1979) ja elokuvan Pink Floyd – The Wall (1982) hulluksi tuleva päähenkilö Pink on saanut vaikutteita Barrettin kohtalosta.[37]

1970-luvun lopulla Barrett muutti Lontoosta takaisin Cambridgeen.[38] Hän asui vielä kerran lyhyesti Lontoossa mutta muutti Cambridgeen lopullisesti 1982. Hän käveli koko matkan Cambridgeen.[39] Barrett vältteli julkisuutta, mutta keskusteli 1982 lyhyesti kahden ranskalaisen toimittajan kanssa.[38][37] Hän otti käyttöön oikean nimensä Roger ja asui paritaloasunnossa aluksi äitinsä kanssa ja sen jälkeen yksin. Barrett harrasti maalaamista ja puutarhanhoitoa eikä pitänyt paljoa yhteyttä ulkomaailmaan. Hän ei koskaan toipunut mielenterveysongelmistaan, ja hänen äitinsä ja sisaruksensa pitivät hänestä huolta.[15] Barrett ja hänen läheisensä kärsivät vuosien ajan tungettelevista faneista, jotka tulivat katselemaan Barrettia tämän kotipihalla ja puhumaan hänen kanssaan.[40]

Vuonna 1988 EMI julkaisi Barrett-kokoelman Opel, jossa oli hylättyjä ottoja vanhoista levytyssessioista.[41]

Sairaudet ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Barrett juopotteli ja poltti runsaasti, ja hänellä oli 1980-luvulta alkaen psyykkisten ongelmiensa lisäksi myös muita sairauksia. Hänellä oli toistuvia vatsavaivoja, ja hän sai 1980-luvun alussa mahahaavan. Hänelle diagnosoitiin vuonna 1998 aikuistyypin diabetes, minkä seurauksena häneltä amputoitiin myöhemmin kolme sormea.[42]

Barrett kuoli kotonaan 7. heinäkuuta 2006 haimasyöpään, joka hänellä oli luultavasti ollut yli vuoden ajan.[42][43][44] Hänen hautajaisensa olivat pienimuotoiset ja uskonnottomat, mutta hänen kuolemastaan uutisoitiin näkyvästi Britanniassa.[42] Barrettiin lähes 1,7 miljoonan punnan omaisuus jaettiin hänen neljän sisaruksensa kesken.[15]

Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syd Barrettia on pidetty lyhyestä urastaan huolimatta merkittävänä muusikkona. Esimerkiksi David Bowie, R.E.M., Phish ja Pearl Jam ovat kertoneet saaneensa Barrettilta vaikutteita.[45] Barrettin brittiläinen laulutapa oli myös tärkeä tekijä brittirockin omaleimaisessa kehityksessä 1960-luvulla.[46]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • The Madcap Laughs (1970)
  • Barrett (1970)
  • Opel (julkaistu 1988, aikaisemmin julkaisemattomia otoksia The Madcap Laughs ja Barrett-albumien äänityksistä)

Livealbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Octopus / Golden Hair (1969)

[47]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Chapman, Rob: Syd Barrett – A Very Irregular Head. Faber and Faber, 2010. ISBN 978-0-571-23854-5.
  • Schaffner, Nicholas: Pink Floydin odysseia. (Saucerful of Secrets: The Pink Floyd Odyssey, 1991/2005.) Jälkisanat: Michael Heatley. Suomentanut J. Pekka Mäkelä. Helsinki: Johnny Kniga, 2006. ISBN 951-0-31836-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Schaffner 2006, s. 43–44.
  2. ↑ Chapman 2010, s. 11–12.
  3. ↑ Chapman 2010, s. 11.
  4. ↑ Schaffner 2006, s. 45–46.
  5. ↑ Schaffner 2006, s. 52–55.
  6. ↑ Schaffner 2006, s. 68.
  7. ↑ Pink Floyd: The Piper at the Gates of Dawn AllMusic. Viitattu 25.3.2015. (englanniksi)
  8. ↑ Schaffner 2006, s. 67.
  9. ↑ Schaffner 2006, s. 69.
  10. ↑ Schaffner 2006, s. 111.
  11. ↑ Schaffner 2006, s. 70.
  12. ↑ Schaffner 2006, s. 84.
  13. ↑ a b c Syd Barrett 12.7.2006. Schizofrenia.com. Viitattu 26.12.2014. (englanniksi)
  14. ↑ Schaffner 2006, s. 144–147.
  15. ↑ a b c Simpson, Richard: Poverty-stricken Syd Barrett and the £1.7m inheritance 17.5.2007. Daily Mail. Viitattu 26.12.2014. (englanniksi)
  16. ↑ a b Campanella, Mario: Syd Barrett: was he suffering from schizophrenia or Asperger's syndrome? Clinical Neuropsychiatry. Kesäkuu 2015. Arkistoitu 7.8.2015. Viitattu 24.8.2015.
  17. ↑ Schaffner 2006, s. 128.
  18. ↑ Schaffner 2006, s. 16–17.
  19. ↑ Chapman, s. 211.
  20. ↑ Chapman, s. 190–192.
  21. ↑ Schaffner 2006, s. 174.
  22. ↑ Chapman 2010, s. 213.
  23. ↑ Schaffner 2006, s. 172.
  24. ↑ a b Schaffner 2006, s. 176–179.
  25. ↑ Chapman 2010, s. 232–235.
  26. ↑ Schaffner 2006, s. 179–180.
  27. ↑ Chapman 2010, s. 249–251.
  28. ↑ Chapman 2010, s. 261.
  29. ↑ Schaffner 2006, s. 180–181.
  30. ↑ Chapman 2010, s. 268–269.
  31. ↑ Schaffner 2006, s. 182–183.
  32. ↑ Schaffner 2006, s. 183–184.
  33. ↑ Schaffner 2006, s. 185–186.
  34. ↑ Chapman 2010, s. 291–293.
  35. ↑ Chapman 2010, s. 328–331, 352.
  36. ↑ Chapman 2010, s. 342–343.
  37. ↑ a b Assayas, Michka & Johnson, Thomas: 1982 - Actuel Magazine www.Brain-Damage.co.uk. Viitattu 25.3.2015. (englanniksi)
  38. ↑ a b Schaffner 2006, s. 188.
  39. ↑ Chapman 2010, s. 353–354.
  40. ↑ Chapman 2010, s. 389.
  41. ↑ Schaffner 2006, s. 191.
  42. ↑ a b c Chapman 2010, s. 394–395.
  43. ↑ Syd Barrett Biography Rolling Stone. Viitattu 25.12.2014.
  44. ↑ Syd Barrett Obituary The Guardian. Viitattu 25.12.2014. (englanniksi)
  45. ↑ Obituary: Syd Barrett 11.7.2006. BBC News. Viitattu 25.3.2015. (englanniksi)
  46. ↑ The Piper Called The Tunes This Day in Music. Arkistoitu 16.3.2015. Viitattu 25.3.2015. (englanniksi)
  47. ↑ Syd Barrett Discogs. Viitattu 25.3.2015.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Julian Palacios, Lost In The Woods: Syd Barrett and the Pink Floyd (Boxtree, 1997) ISBN 0-7522-2328-3
  • Mike Watkinson ja Pete Anderson, Crazy Diamond: Syd Barrett and the Dawn of "Pink Floyd" ISBN 0-7119-8835-8 (sisältää kuvia joistakin Barrettin maalauksista).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Syd Barrett.
Kansainväliset
Kansalliset
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Syd_Barrett&oldid=22338457”