Saattue PQ 17

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Osa saattue PQ 17:stä Islannissa

Saattue PQ 17 oli toisen maailmansodan brittiläinen huoltosaattue Jäämerellä Islannista Arkangeliin kesällä 1942. Se oli viemässä sotatarvikkeita Neuvostoliittoon. Saksan taistelulaiva Tirpitzin uhkan takia saattueen käskettiin hajaantua, jolloin sen rahtilaivat jäivät ilman suojaa ja useimmat niistä tuhoutuivat.[1]

Saattueessa oli myös pelastusaluksia, joista yksi oli Rathlin.

Operaatio Rösselsprung[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pohjoisen huoltokuljetukset oli aloitettu elokuussa 1941, ja aluksi ne kulkivat turvallisesti perille. Yhdeksän kuukauden aikana menetettiin vain yksi 103 laivasta. Saksalaiset oivalsivat niiden tärkeän merkityksen toukokuussa 1942. Saattue PQ 16 menetti kahdeksan alusta, ja Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimien esikuntapäällikkö vaati kuljetusten lopettamista. Pääministeri Churchill piti kiinni toiminnasta: ”Ymmärrän epäilynne, mutta katson saattueiden olevan velvollisuutemme.[1]

Saattue PQ 17 lähti liikkeelle 27. kesäkuuta 1942. Sen turvana oli koko matkan ajan mukana kulkeva ”lähivarmistus” johtajanaan komentaja (myöh. kommodori) Jack Broome sekä lisäksi vaarallisimmaksi arvioidulla osuudella ”kaukovarmistus” johtajanaan kontra-amiraali Louis Hamilton. Saksalaiset paikansivat saattueen kolme päivää lähdön jälkeen. Heidän tarkoituksensa oli tuhota saattue täydellisesti Norjaan sijoitettujen taisteluyksiköiden voimin. Tämä toiminta oli saanut nimen operaatio Rösselsprung. Saksalaisten Pohjois-Norjan yksiköistä voimakkain oli taistelulaiva Tirpitz, mutta myös raskaat risteilijät Admiral Scheer ja Admiral Hipper sekä 20 sukellusvenettä ja Luftwaffen 5. ilma-armeija olivat käytettävissä. Toisaalta myös saksalaiset pelkäsivät vastustajaa, sillä brittien lentotukialuksen tiedettiin olevan alueella. Tämän vuoksi Adolf Hitler kielsi Tirpitzin käyttämisen operaatio Rösselsprungissa.[1]

Operaatio tapahtui Huippuvuorten ja Novaja Zemljan välisellä alueella.

Hyökkäys ja Tirpizin uhka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisten hyökkäys alkoi 2. heinäkuuta klo 19, jolloin Luftwaffe iski saattueen pelastusalusten kimppuun. Myös sukellusveneet lähtivät liikkeelle. Toinen ja suurempi hyökkäys tuli kaksi päivää myöhemmin pelastuslaiva Zamalekia vastaan. Kolme alusta upposi, mutta Zamalek pysyi pinnalla. Samaan aikaan Lontoossa britit sieppasivat saksalaisten viestin, että Tirpitz olisi lähtenyt liikkeelle. Tiedustelu antoi kuitenkin vakuutuksen, että se ei olisi edes lähtövalmiina. Merivoimien komentaja Dudley Pound uskoi siepattua viestiä ja laski, että Tirpitz pystyisi iskemään saattueen kimppuun kuudessa tunnissa satamasta lähtönsä jälkeen.[1]

Komentaja Pound laskelmoi, että taistelu voitettaisiin houkuttelemalla Tirpitz ansaan. Hän antoi avustajiensa vastustuksesta huolimatta 4. heinäkuuta klo 21 käskyn, että saattueen tulee hajaantua. Suojaksi asetetut sota-alukset kääntyivät länteen, jossa Tirpitzin arveltiin olevan.[1]

Hajaantuminen ja tuho[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jotkin rahtilaivat yrittivät aluksi pysyä sotalaivojen mukana. Niiden vauhti ei kuitenkaan riittänyt siihen. Annettua käskyä uhmasi miinanraivaaja Ayshiren päällikkö luutnantti Gradwell, joka jäi suojaamaan osaa rahtilaivoista. Kaikki Gradwellin ryhmän alukset pääsivät perille saksalaisia vältellen. Saksalaiset hyökkäsivät 5. heinäkuuta klo 17 lentokoneilla suojattomia rahtilaivoja kohti. Puolessa tunnissa menetettiin seitsemän alusta, joiden miehistöt siirtyivät pelastusveneisiin. Tilanteen muututtua Hitler salli myös Tirpitzin liikkeelle lähtemisen, mikä tapahtui 5. heinäkuuta klo 10. Brittien sotalaivat puolestaan saivat käskyn välttää tuhoja, mutta mennä pelastamaan rahtialusten henkiin jääneitä, kun se olisi turvallista. Saksalaiset luulivat, että sotalaivastot iskisivät yhteen, mutta mitään yhteenottoja ei tapahtunut.[1]

Seuraavina päivinä Saksan sukellusveneet upottivat seitsemän alusta. Operaatio lopetettiin, kun upotettavia ei enää löytynyt. Saattueen 35 rahtilaivasta 11 pääsi perille. Paluumatkalla menetettiin vielä kaksi alusta. Kaikkiaan tappiot olivat: 153 merimiestä, 22 rahtialusta, yksi pelastusalus, laivaston säiliölaiva, tonnistoa 142 518 t, 3 350 moottoriajoneuvoa, 430 panssarivaunua, 210 pommikonetta, 99 316 tonnia varaosia, ampumatarvikkeita, panssarilevyjä ym.[1]

Menetyksistä huolimatta britit jatkoivat huoltokuljetuksia.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Christiansen, Else: PQ-17, saattue suoraan surman suuhun. Tieteen Kuvalehti Historia, , 2009. vsk, nro 2, s. 14-21. Bonnier. ISSN 0806-5209.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]