Shunzhi

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Qing Shunzhi)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Qing Shunzhi
順治帝
Kiinan keisari
Valtakausi 8. marraskuuta 1644 – 5. helmikuuta 1661
Edeltäjä Kiinan keisarina: Chongzhen,
mantšujen keisarina Hong Taiji
Seuraaja Qing Kangxi
Syntynyt 15. maaliskuuta 1638
Shengjing, Liaodong, Mantšuria
Kuollut 5. helmikuuta 1661 (22 vuotta)
Kielletty kaupunki, Peking, Kiina
Puoliso useita
Suku Aisin-Gioro
Isä Hong Taiji
Äiti Xiaozhuang
Uskonto Zen-buddhalaisuus

Qing Shunzhi (kiin. 順治帝, mong. Eyebeer Zasagch Khaan) (15. maaliskuuta 1638 – 5. helmikuuta 1661) oli mantšulaisen Qing-dynastian kolmas hallitsija ja ensimmäinen tähän sukuun kuuluva Kiinan keisari vuosina 1644–1661. Mantšu­ruhtinaiden asettama työryhmä valitsi hänet isänsä, Hong Taijin (1592–1643) seuraajaksi syyskuussa 1643, jolloin hän oli viisi­vuotias. Ruhtinaat nimittivät myös kaksi kanssa­hallitsijaa: Dorgonin (1612–1650), Qing-dynastian perustajan Nurhacin (1559–1626) neljännen­toista pojan, ja Jirgalangin (1599–1655), yhden Nurchacin veljen­pojista, jotka molemmat kuuluivat Qing-sukuun.

Vuosina 1643–1650 poliittinen valta oli pää­asiassa Dorgonin käsissä. Hänen hallitus­kaudellaan Qing-dynastia valloitti suurimman osan kukistuneelle Ming-dynastialle (1368–1644) kuuluneista alueista, karkotti Ming-dynastian lojaalit kannattajat pitkälle lounaisiin maa­kuntiin ja loi perustan Qing-dynastian vallalle Kiinassa huolimatta eräistä paljon suuttumusta herättäneistä toimen­piteistä kuten vuoden 1645 "hiusten­leikkuu­määräyksestä", jolla Qing-dynastian alamaiset pakotettiin ajamaan otsa­tukkansa pois ja sitomaan jäljelle jäänyt hiuksensa palmikoksi yhden­mukaisesti mantšulaisen hius­mallin kanssa. Dorgonin kuoltua vuoden 1650 viimeisenä päivänä nuori monarkki alkoi itse hallita. Hän yritti vaihtelevalla menestyksellä taistella korruptiota vastaan ja vähentää mantšu­aateliston poliittista vaikutus­valtaa. Vielä 1650-luvulla Ming-dynastialle uskolliset ryhmät tekivät hänelle vasta­rintaa, mutta vuoteen 1661 mennessä hänen armeijansa olivat voittaneet Qing-dynastian viimeiset viholliset kuten merikapteeni Koxingan (1624–1662) ja Guin prinssin (1623–1662), Eteläisen Ming-dynastian hallitsijan, jotka molemmat menehtyivät seuraavana vuonna. Keisari Shunzhi kuoli 22-vuotiaana isorokkoon, hyvin tarttuvaan tautiin, joka oli endeeminen Kiinassa mutta jota vastaan mantšuilla ei ollut immuniteettia. Hänen seuraajansa oli hänen kolmas poikansa Xuanye, joka oli jo selvinnyt hengissä iso­rokosta, ja joka hallitsi seuraavat 60 vuotta nimellä Kangxi. Koska Shunzhin valta­kaudelta on säilynyt vähemmän asiakirjoja kuin Qing-dynastian myöhempien keisarien ajoilta, Shunzhin valtakausi on jokseenkin huonosti tunnettu vaihe Kiinan historiassa.

"Shunzhi" oli tämän keisarin valtakauden kiinalainen nimi. Tällä nimellä on vastineensa mantšun ja mongolin kielissä, koska Qing-dynastia oli mantšulainen ja hallitsi myös monia mongoli­heimoja, mikä auttoi Qing-dynastiaa valloittaman Kiinan. Keisarin oma nimi oli Fulin, ja kuoltuaan hän sai temppeli­nimen Shizu (k-zh|世祖), jolla häntä palvottiin keisarilli­sessa esi-isien temppelissä.

Historiallinen tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkuperäinen kuvateksti selitti, että džurtšenit asuivat lähellä Changbain vuoristoa ja käyttivät peuran­nahkaisia kenkiä ja kalansuomuista tehtyjä vaatteita.[1]

Vielä 1580-luvulla, kun Kiinaa hallitsi Ming-dynastia (1368–1644), džurtšen-kansat asuivat Kiinan koillispuolella alueella, jota nykyään sanotaan Koillis-Kiinaksi tai Mantšuriaksi.[2] Taistelujen tuloksena, joita käytiin 1580-luvulta 1610-luvulle saakka, Nurhaci (1559–1626), Jianzhou-džurtšenien johtaja, yhdisti useimmat džurtšen-heimot valtansa alle.[3] Yksi hänen huomattavimmista uudistuksistaan oli džurtšen-klaanien yhdistäminen neljän eri­värisen, keltaisen, valkoisen, punaisen ja sinisen sota­lipun alle; kukin näistä ryhmistä jaettiin edelleen kahteen ala­ryhmään, jotta saatiin aikaan Kahdeksana lippu­kuntana tunnettu yhteis­kunnallinen ja sotilaallinen järjestelmä,[4] lippu­kunta-armeija.[5] Nurhaci luovutti näiden lippukuntien johdon pojilleen ja pojan­pojilleen.[6] Noin vuonna 1612 Nurhaci antoi omalle klaanilleen uuden nimen Aisin Gioro ("kultainen Gioro") toisaalta erottaakseen oman perheensä muista Gioro-suvun haaroista, toisaalta viitatakseen aikaisempaan džurtšenien perustamaan dynastiaan, Jin-dynastiaan, "kultaiseen dynastiaan", joka oli hallinnut Kiinaa vuosina 1115–1234[7] Vuonna 1616 Nurhaci julisti perustetuksi myöhemmän Jin-dynastian ja julisti täten džurtšenit itsenäisiksi Ming-dynastian alaisuudesta.[8] Muutaman seuraavan vuoden aikana hän valloitti Kiinalta useimmat Liaodongin suurimmat kaupungit.[9] Hänen voitto­kulkunsa päättyi helmi­kuussa 1626 Ningyuanin taisteluun, jossa Ming-komentaja Yuan Chonghuan voitti hänet portugali­laisilta vastikään hankkimansa tykin avulla.[10] Toden­näköisesti taistelussa haavoittuneena Nurhaci kuoli muutamaa kuu­kautta myöhemmin.[11]

Nurhatšin poika ja seuraaja Hong Taiji (1592–1643) jatkoi isänsä toimia valtion rakentamiseksi: hän keskitti vallan omiin käsiinsä, muotoili myöhemmän Jinin hallinnon kiinalaisen mallin mukaiseksi, hankki mongolit liitto­laisiksiin ja värväsi kiinalaisia sotilaita Kahdeksaan lippukuntaan.[12] Vuonna 1629 hän johti sota­retkeä Pekingin läheisyyteen, jossa hän vangitsi kiinalaisia mahti­miehiä, jotka osasivat valaa portugalil­aisen mallin mukaisia tykkejä.[13] Vuonna 1635 Hong Taiji muutti džurtšen-kansan nimen mantšuiksi, ja vuonna 1636 hän antoi dynastialleen uuden nimen Qing. Vuonna 1643, Valloitettuaan loputkin Liadongin kaupungit, hän valmisteli taistelua Ming-dynastiaa vastaan, joka oli suurissa vaikeuksissa, koska valtio oli vararikossa, maassa esiintyi tuhoisia kulku­tauteja ja laajalle levinnyt nälän­hätä oli johtanut kansan­nousuihin.[14][15]

Tulo keisariksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hong Taiji, jonka viisi­vuotias poika Fulin tuli keisariksi vuonna 1643 nimellä Shunzhi.

Kun Hong Taiji kuoli 21. syyskuuta 1643 nimittämättä itselleen seuraajaa, nuori Qing-valtio uhkasi joutua vakavaan kriisiin.[16][17][18] Useat vallan­tavoittelijat, joita Nurhacin toinen ja vanhin elossa ollut poika Daišan, Nurhacin neljästoista ja viidestoista poika Dorgon ja Dodo sekä Hong Taijin vanhin poika Hooge, alkoivat kiistellä keskenään valta­istuimesta.[19] Veljiensä Dodon ja Ajigen ohella 31-vuotias Dorgon johti Valkoisia lippu­kuntia, 60-vuotias Daišan molempia Punaisia, kun taas 34-vuotias Hooge oli lojaali isänsä kahdelle Keltaiselle lippu­kunnalle.[20][21]

Päätös siitä, kenestä tuli uusi Qing-keisari, annettiin tehtäväksi prinssien ja ministerien neuvostolle, joka oli mantšujen tärkein päättävä elin, kunnes 1720-luvulla perustettiin Qing-dynastian suuri neuvosto.[22][23][24] Monet mantšu­prinssit suosittelivat keisariksi Dorgonia, joka oli jo ansioitunut sotilas­johtaja, mutta Dorgon kieltäytyi ja vaati, että yhden Hong Taijin pojista tuli seurata isäänsä.[25] Tunnustaakseen Dorgonin arvo­aseman kruunun pysyessä Hong Taijin jälkeläisten suku­linjassa neuvoston jäsenet valitsivat Hong Taijin yhdeksännen pojan, Fulinin, uudeksi keisariksi, mutta päättivät, että Dorgonin ja Nurhatšin veljen­poika Jirgalangin oli käytettävä valtaa niin kauan kuin silloin vasta viisi­vuotias Fulin oli alaikäinen.[25] Fulin kruunattiin virallisesti Kiinan keisariksi 8. marras­kuuta 1643, jolloin hänelle samalla annettiin kiinalainen hallitsija­nimi Shunzhi.[26]. Koska Shunzhin valta­kaudelta on säilynyt niukasti asia­kirjoja, se on jokseenkin huonosti tunnettu vaihe Qing-dynastian historiassa.[27]

Dorgonin hallituskausi (1643–1650)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Prinssihallitsija Dorgon keisarillisine vallanmerkkeineen. Hän hallitsi keisarin tavoin vuodesta 1643 kuolemaansa saakka 1650, jonka aikana mantšut valloittivat lähes koko Kiinan.

Helmikuun 17. päivänä 1644 Jirgalang, joka oli kyvykäs sotilas­johtaja mutta jota valtion asioiden hoito ei näyttänyt kiinnostavan, luovutti mielihyvin vallan kaikkiin virallisiin asioihin nähden Dorgonille.[28] Sen jälkeen kun saman vuoden toukokuun 6. päivänä paljastui, että Hooge oli juonitellut Dorgonin hallitusta vastaan, Hooge menetti keisarillisen prinssin arvo­nimensä ja muut juonessa mukana olleet teloitettiin[29]

Dorgonin valta­kaudella mantšut valloittivat melkein koko Kiinan lyhyessä ajassa sen jälkeen, kun maassa oli puhjennut laajoja talon­poikais­kapinoita ja Ming-dynastian viimeinen keisari Chongzhen oli 25. huhti­kuuta 1644 tehnyt itsemurhan.

Shunzhin oma valtakausi (1651–1661)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dorgonin kannattajien syrjäyttäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Shunzhi

Dorgon kuoli odottomatta metsästysmatkalla 31. joulukuuta 1650. Tämä johti kiihkeisiin valta­taisteluun ja antoi aihetta syvällisille poliittisille uudistuksille.[30][31] Koska Dorgonin kannattajilla oli hovissa yhä suuri vaikutus­valta, Dorgon sai keisarillisen hautauksen ja postuumisesti keisarillisen arvonimen "Oikeamielinen keisari (yi huangdi 義皇帝).[30]. Samana päivänä tammikuun puoli­välissä 1651 kuitenkin muutamat Dorgonin kannattajan Ubain johtamat Valkoisten lippu­kuntien upseerit vangitsivat Dorgonin veljen Ajigen peläten, että hän saattaisi julistautua uudeksi hallitsijaksi; Ubai ja hänen upseerinsa nimittivät sen sijaan itsensä useiden ministeriöiden puheen­johtajiksi ja valmistautuivat hallitsemaan valta­kuntaa.[30]

Sillä välin Jirgalang, jolta vuonna 1647 oli riistetty hallitsijan arvo, sai kannatusta lippu­kunta-armeijan upseereilta, jotka olivat olleet tyytymättömiä Dorgonin valta­kautena.[32] Saadakseen keisarille tukea Keltaisten lippu­kuntien keskuudesta, jotka olivat kuuluneet Qing-monarkille Hong Taijin ajoista saakka, ja voittaakseen puolelleen seuraajia Dorgonin Täysin Valkoisesta lippu­kunnasta, Jirgalang antoi näille nimen "Ylimmät kolme lippu­kuntaa" (shang san qi 上三旗; Manchu: dergi ilan gūsa), ja siitä lähtien he nämä olivat keisarin hallinnassa ja valvonnassa.[33][32] Oboi ja Suksaha, joista vuonna 1661 keisari Kangxin aikana tuli sijais­hallitsijoita, kuuluivat niihin lippu­kunta-armeijan upseereihin, jotka tukivat Jirgalangia, ja Jirgalang kutsui koolle Neuvottelevien Prinssien Neuvoston palkitakseen heidät.[32]

Jirgalang ilmoitti 1. helmikuuta, että tuolloin 13-vuotias Shinzhi saisi nyt haltuunsa täyden keisarillisen vallan.[32] Holhoojahallitus siis lakkautettiin kokonaan. Helmikuun lopulla tai maaliskuun alussa hän syytti Dorgonia keisarin vallan tavoittelusta: Dorgonia pidettiin syyllisenä, ja häneltä riistettiin postuumisti kaikki hänelle postuumisti myönnetyt arvo- ja kunnia­nimet.[32] Jirgalang jatkoi hallinnon puhdistamista Dorgonin klikin entisistä jäsenistä ja myönsi korkeita arvo­asemia ja aatelis­arvoja kasvavalle joukolle Kolmen Keisarillisen Lippu­kunnan seuraajia, niin että vuonna 1652 kaikki Dorgonin entiset kannattajat oli joko tapettu tai tehokkaasti erotettu viroistaan.[34]

Poliittiset kiistat ja taistelu korruptiota vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vain hieman yli kahden kuukauden kuluttua valtaan­tulostaan, 7. huhtikuuta 1651, Shunzhi antoi julistuksen, jonka mukaan hän tulisi kitkemään korruption virka­mies­kunnasta.[35] Tämä julistus sai aikaan paljon kiistoja oppineiden välillä, jotka antoivat hänelle paljon huolta hänen kuolemaansa saakka.[36] Yhtenä ensimmäisistä toimistaan hän erotti suuren akateemikko Feng Quanin (馮銓; 1595–1672), pohjois­kiinalaisen, joka asetettu syytteeseen valtio­rikoksesta jo vuonna 1645 muuta jonka sijaishallitsijana toiminut Dorgon oli sallinut jäädä virkaansa.[35][37] Fengin tilalle Shunzhi nimitti Chen Mingxian (陳名夏; n. 1601–1654), vaikutus­valtaisen etelä­kiinalaisen, jolla tunnettiin hyvin Jiangnanin kirjallisissa piireissä.[36][37] Vaikka myös Chen joutui vuoden 1651 lopulla erotetuksi syytettynä vaikutusvaltansa väärinkäytöstä, hänet palautettiin virkaansa vuonna 1653, ja pian hänestä tuli Chunzhin läheinen henkilö­kohtainen neuvon­antaja.[38] Hänen sallittiin jopa luonnostella keisarillisia käsky­kirjeitä, kuten Ming-dynastian aikaiset "suuret sihteerit" olivat tehneet.[39] Vielä vuonna 1653 Shunzhi päätti kutsua erotetun Feng Quanin takaisin, mutta sen sijaan että olisi tasa­painottanut etelä- ja pohjois­kiinalaisten virka­miesten määrät hovissa, niin kuin keisari oli tarkoittanut, Fengin paluu vain kiihdytti virka­mies­kunnan sisäisiä riitaisuuksia.[40] Useissa kiistoissa, joita hovissa käytiin vuosina 1653–1654, etelä­kiinalaiset muodostivat oman ryhmittymänsä, joka vastusti pohjois­kiinalaisia ja mantšuja.[41] Huhtikuussa 1654, kun Chen Mingxia puhui pohjoiskiinalaiselle virkamiehelle Ning Wanwolle (寧完我; d. 1665) Ming-dynastian aikaisten hovi­asujen palauttamisesta, Ning antoi Chenin heti ilmi keisarille ja syytti häntä monista rikoksista kuten lahjusten ottamisesta, nepotismista, nurkka­kuntaisuudesta ja keisarillisten eri­oikeuksien uhmaamisesta.[42] Chen teloitettiin kuristamalla 27. huhtikuuta 1654.[43]

Marraskuussa 1657 syntyi suuri lahjus­skandaali Shunzhin maa­kunta­tasoisessa virka­mies­tutkinnossa Pekingissä.[44] Kahdeksan jiangnanilaista kokelasta, jotka olivat Pekingin virka­miesten sukulaisia, lahjoivat kokeen järjestäjiä siinä toivossa, että olisivat saaneet paremmat arvo­sanat tutkinnossa.[45] Seitsemän tutkinnon valvjojaa, jotka todettiin syyllisiksi lahjusten vastaanottoon, teloitettiin, ja useita satoja tuomittiin muihin rangaistuksiin kuten maasta­karkotukseen tai omaisuuden taka­varikointiin.[46] Skandaali, joka pian levisi Nankingin tutkinto­piireihin, paljasti virka­mies­kunnassa laajalle levinneen korruption ja vaikutusvallan väärinkäytön, ja pian monet pohjois­kiinalaiset moralistiset virkamiehet pitivät asiaan syynä sitä, että etelässä oli kirjallisia kerhoja ja että klassinen oppineisuus oli rappeutunut.[47]

Kiinalainen johtamismalli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lyhyen valta­kautensa aikana keisari Shunzhi rohkaisi Han-kiinalaisia osallistumaan hallitus­toimiin ja palautti monia vanhoja kiinalaisia instituutioita, jotka Dorgonin sijais­hallituksen aikana oli poistettu tai menettäneet merkityksensä. Hän keskusteli historiasta, Kiinan klassisesta kirjallisuudesta ja politiikoista suurten akateemikoiden kuten edellä mainitun Chen Mingxian kanssa, jan hänen hoviinsa asettui uusia miehiä kuten Wang Xi (王熙; 1628–1703), nuori pohjois­kiinalainen, joka osasi sujuvasti mantšua.[48] "Kuusi asetusta" (Liu yu 六諭), jotka Shunzhi antoi vuonna 1652, edelsivät Kangxin "pyhiä asetuksia" (Shengyu 聖諭) vuodelta 1670: ne olivat kungfutse­laisen ortodoksian paljaat luut", jotka vaativat maan asukkaita kunnioittamaan vanhempiaan ja esi­vanhempiaan sekä noudattamaan lakeja.[49][50] Toisena askelena kohti kiinalais­mallista hallintoa keisari palautti Hanlinin akatemian ja Suuren kanslian vuonna 1658. Nämä kaksi palautettua Mingin aikaista instituutiota vähensivät vielä mantšulaisen ylä­luokan valtaa ja uhkasivat herättää henkiin oppineiden politikoinnin, joka oli ollut Ming-dynastian loppu­aikojen vaivana, kun keskinään eri­puraiset ryhmittymät yrittivät kilvan vaikuttaa suuren kanslian toimiin.[51]

Vähentääkseen Keisarillisen hovi­viraston ja mantšu­aateliston vaikutus­valtaa Shunzhi perusti heinäkuussa 1653 Kolmetoista Virastoa (十三衙門) eli Kolmentoista Eunukin Toimistot, jotka olivat mantšujen valvonnassa mutta joiden jäsenet eivät olleet mantšuja vaan kiinalaisia eunukkeja.[52][53] Dorgonin aikana eunukit olivat olleet ankarassa valvonnassa, mutta nuori keisari käytti heitä hyväkseen vastus­taakseen muita valta­keskuksia, samoin kuin olivat tehneet hänen äitinsä Dowager Ziaozhuang ja aikaisempi sijais­hallitsija Jirgalang.[51][54] Eunukit saivatkin 1650-luvun lopulla jälleen suuren vaikutus­vallan: he antoivat neuvoja virka­nimitys­asioissa ja jopa kirjoittivat säädöksiä.[52][55] Koska eunukit eristivät keisarin virka­mies­kunnasta, sekä mantšulaiset että kiinalaiset virka­miehet pelkäsivät eunukkien vaikutus­vallan paluuta, joka oli ollut vitsauksena Ming-dynastian loppu­aikoina.[55][56] Vaikka keisari arvostelikin ankarasti eunukkien toimia, Shunzhin suosikki­eunukki Wu Liangfu (吳良輔; k. 1661), joka 1650-luvun alussa oli auttanut häntä voittamaan Dorgonin kannattajat, todettiin syylliseksi korruptio­skandaaliin vuonna 1658.[57][56][58] Koska Wu sai lahjusten vastaan­otosta vain moitteita, mantšu­ylä­luokka alkoi pitää eunukkien kasvavaa vaikutus­valtaa uhkana omalle asemalleen.[54] Pian Shunzhin kuolman jälkeen, maaliskuussa 1661, Oboi ja muut Kanxhin sijais­hallitsijat lakkauttivatkin Kolme­toista virastoa ja määräsivät Wu Liangfun teloitettavaksi.[56][53]

Valtakunnan rajat, alusmaat ja ulkopolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Mogulilähetystö", keski­aasialaisen Mughal-valta­kunnan prinssin lähettiläät, Shunzhin Pekingissä 1656 käyneiden hollantilaisten kuvaamana. Vuonna 1951 italialainen Luciano Petech väitti ensimmäisenä, että nämä lähettiläät saapuivat Turfanista, eivät mogulien hallitsemasta Intiasta.[59][60]

Vuonna 1646, kun Bolon johtamat Qing-armeijat etenivät Fuzhoun kaupunkiin, he olivat kohdanneet Riukiu­saarten ja Annamin kuningaskunnan lähettiläitä sekä Manilan espanjalaisia.[61] Nämä lähetystöt olivat tulleet tapaamaan Eteläisen Mingin jo kukistunutta keisari Longwua, mutta heidät lähetettiin kotiin ja heitä kehotettiin alistumaan Qingin valtaan.[61] Riukiu­saarten kuningas lähetti ensimmäisen Qingin vaatimat verot vuonna 1649, Siam vuonna 1652 ja Annam 1661, sen jälkeen kun viimeiset Mingin vasta­rinnan pesäkkeet oli saatu poistetuksi Yannanista, joka rajoittui suoraan Annamiin.[61]

Myös sulttaani Abu Al-Muhammad Haiji Khan, Mughal-valta­kunnan ruhtinas, joka hallitsi Turfanissa, oli lähettänyt edustajansa pyytämään Kiinan ja Mughal-valta­kunnan välisten kauppa­suhteiden palauttamista, jotka olivat olleet poikki Ming-dynastian kukistuttua.[60] Edustajat oli lähetetty pyytämättä, mutta Qing suostui ottamaan sen vastaan ja salli sen harjoittaa kauppaa Qingin asettamin ehdoin Pekingissä ja Lanzhoussa.[62][63] Tämä sopimus ei kuitenkaan kestäny kauan, vaan sen lopetti luoteis-Kiinassa 1646 puhjennut muslimikapina. Hamin ja Turfanin maksamat verot ja kaupan­käynti niiden kanssa aloitettiin uudestaan vuonna 1656.[64] Vuonna 1655 Qin-hovi kuitenkin päätti, että Turfanin lähetystöjen sallit­taisiin käydä Pekingissä vain joka viides vuosi.[65]

Kupolin muotoinen Valkoinen Dagoba, joka on yhä näkyvissä Beihain puistossa Pekingissä, pystytettiin Shunzhin määräyksestä tiibetiläisen buddhalaisuuden kunnioittamiseksi.

Vuonna 1651 nuori keisari kutsui vierailulle Lozang Gyatson, viidennen Dalai-laman, Tiibetin buddha­laisten uskon­nollisen johtajan, joka oli Khoshot-mongolien hallitsijan Gushri Khanin avustuksella äsekttäin yhdistänyt uskon­nollisen ja maallisen vallan Tiibetissä.[66] Qing-keisarit olivat toimineet Tiibetin buddha­laisten suojelijoina ainakin jo vuodesta 1621, Nurhacin ajoista lähtien, mutta kutsun takana oli myös poliittisia syitä.[67] Tiibet oli nimittäin tulossa mahtavaksi valta­kunnaksi Kiinan länsipuolella, ja Dalai Lamalla oli yhä suuri vaikutus­valta mongoli­heimojen keskuudessa, joista monet eivät olleet alistuneet Qingin valtaan.[68] Valmistautuakseen tämä "elävän Buddhan" kohtaamiseen Shunzhi määräsi eräälle järven saareen Kielletyn kaupungin luoteis­puolelle, entisen Kublai-kaanin palatsin paikalle raken­netta­vaksi valkoisen Dabogan.[69][70] Uusittujen kutsujen ja diplo­maatti­sen kirjeen­vaihdon jälkeen, jossa keskustel­tiin siitä, missä Tiibetin johtajan pitäisi tavata Qing-keisari, Dalai Lama saapui Pekingiin tammikuussa 1653[71], tai toisten lähteiden mukaan jo aikaisemmin.[72] Myöhemmin Dalai Lama sijoitti tätä vierailua esittävän maalauksen Potalan palatsiin Lhasaan.[73]

Samoihin aikoihin mantšujen kotimaan pohjois­puolella venäläiset Vasili Pojarkov (1643–1646) ja Jerofei Khabarov (1649–1653) olivat alkaneet tutkia Amurin laaksoa Venäjän tsaarin toimeksi­annosta. Vuonna 1653 Khabarov kutsuttiin takaisin Moskovaan, ja hänen tilalleen lähetettiin Onufriy Stepanov, joka otti komentoonsa Khabarovin kasakkajoukot.[74] Stepanov jatkoi matkaa etelään Sungari-joelle saakka, jonka varsilla hän peri veroja paikallisilta asukkailta kuten daguureilta ja dutšereilta, mutta nämä heimot tekivät vastarintaa, koska he olivat jo joutuneet maksamaan veroa keisari Shunzhille (venäläisissä lähteissä "Shamshakanille").[75] Vuonna 1654 Stepanov voitti pienen mantšusitajoukon, joka oli lähetetty Ninggutasta ottamaan selvää venä­läisten etenemi­sestä.[74] Vuonna 1655 toinen Qing-komentaja, mongoli Minggadari (k. 1669), voitti Stepanovin joukot Kumarskin linnoi­tuksessa Amurin varrella, mutta tämä ei riittänyt venäläisten karkot­tamiseksi alueelta.[76] Vuonna 1659 kuitenkin mantšu­kenraali Šarhūda (1599–1659) hyökkäsi Stepanovia vastaan ainakin 40 sotalaivalla, jotka surmasivat tai vangitsivat useimmat alueelle saapuneet venäläiset.[74] Tämä Qingin voiton jälkeen kasakat pysyivät jonkin aikaa poissa Amurin laaksosta, mutta venä­läisten ja mantšujen väliset raja­kahakat jatkuivat vuoteen 1689 saakka, jolloin alle­kirjoitettu Nertšinskin rauhansopimus vahvisti Venäjän ja Kiinan välisen rajan.[74]

Jatkuvat taistelut Eteläistä Mingiä vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Yonglin, Eteläisen Mingin viimeisen hallitsijan pako vuosina 1647–1651. Valta­kunnan- ja maa­kunta­rajat kartassa ovat Kiinan kansan­tasa­vallan aikaiset.

Vaikka Qing oli Dorgonin johdolla onnistunut työntämään Eteläisen Mingin Etelä-Kiinaan, Ming-lojalismi ei ollut vielä kuollut. Elokuun alussa 1652 Li Dingguo, joka oli toiminut kenraalina Sichianissa rosvo­kuningas Zhang Zianzhongin alaisuudessa (k. 1647) ja suojeli nyt Eteläisen Mingin keisari Yonglia, valloitti Guilinin takaisin Qingiltä.[77] Kuukauden kuluessa useimmat Qingiä Guangxissa tukeneet sotilas­johtajat siirtyivät Mingin puolelle.[78] Vaikka Li seuraavien kahden vuoden aikana saavuttikin menestystä joissakin sotilaallisissa yhteen­otoissa Huguanissa ja Guangdongissa, hän ei onnistunut valtaamaan tärkeitä kaupunkeja takaisin.[77] Vuonna Qing-hovi antoi Hong Chengchoulle tehtäväksi valloittaa maan lounais­osat.[79] Hän piti päämajaansa Changshassa, joka nykyisin kuuluu Hunanin maakuntaan. Hän kokosi kärsivällisesti sotavoimat, mutta vasta vuoden 1658 lopulla Qing-joukot pystyivät pitkälli­sissä taisteluissa valtaamaan Guizhoun ja Yunnanin.[79] Tammikuun lopulla 1659 mantšu­prinssi Donin johtama Qing-sota­väen­osasto valtasi Yunnanin pää­kaupungin ja karkotti keisari Yonglin maanpakoon Burmaan, jota silloin hallitsi Toungoo-dynastian kuningas Pindale Min.[79] Viimeinen Eteläisen Mingin hallitsija pysyi siellä vuoteen 1662 saakka, jolloin hänet vangitsi ja teloitti Wu Sangui, entinen Ming-kenraali, jonka antautuminen mantšuille oli tehnyt Dorgonille mahdolliseksi Kiinan valloit­tamisen.[80]

Zheng Chenggong ("Koxinga"), jonka keisari Longwu oli vuonna 1646 adoptoinut ja Yongli vuonna 1655 aateloinut, jatkoi myös Eteläisen Mingin puolustamista.[81]. Vuonna 1659, Shunzhin valmis­tautuessa järjestämään erityisen tutkinnon valta­kautensa suurten tekojen ja lounaisilla seuduilla suoritettujen onnistuneiden sota­retkien kunniaksi, Zheng purjehti ylös Jangtse-jokea hyvin aseistetulla laivastolla, valloitti muutamia kaupunkeja Qingiltä ja uhkasi Nankingiakin.[82] Kun keisari kuuli tästä äkillisestä hyökkäyksestä, hänen kerrotaan raivoissaan rikkoneen valta­istuimensa miekalla.[82] Zheng ei kuitenkaan onnistunut valtaamaan Nankingia, ja hän joutui pakenemaan Fujianin maakuntaan Kiinan kaakkois­rannikolle.[83] Qingin laivastojen ahdistamana hän joutui pakenemaan sieltä Taiwaniin huhti­kuussa 1661, mutta hän kuoli jo saman vuoden kesänä.[84] Hänen jälkeläisensä tekivät Qing-hallinnolle vasta­rintaa vuoteen 1683 saakka, jolloin keisari Kangxi onnistui valloit­tamaan saaren.[85]

Luonne ja henkilösuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johann Adam Schall von Bell, jesuiittalähetyssaarnaaja, josta keisari Shunzhi tuttavallisesti käytti nimitystä mafa, joka merkitsee mantšun kielellä isoisää

Sen jälkeen kun Shunzhi vuonna 1651 alkoi itse hallita, hänen äitinsä leskikeisarinna Xiaozhuang järjesti hänelle puolisoksi veljentyttärensä Borjigitin, mutta nuori monarkki hylkäsi uuden keisarinnan vuonna 1653.[86] Seuraavana vuonna Xiaozhuang järjesti toisen keisarillisen avioliiton, ja tällä kertaa hänen poikansa sai puolisokseen äitinsä veljen tyttärenpojan.[86] Vaikka Shunzhi ei pitänyt toisestakaan keisarinnasta, joka postuumisti sai nimen Keisarinna Xiaohuizhang, hänellä ei ollut oikeutta hylätä tätä. Keisarinna ei synnyttänyt yhtään lasta.[87] Vuodesta 1656 lähtien Shunzhi otti toisen puolison, Donggon, joka jesuittojen kertomuksen mukaan oli sitä ennen ollut erään mantšuaatelismiehen vaimo.[88] Hän synnytti Shunzhin neljännen pojan marraskuussa 1657. Keisari olisi halunnut tehdä tästä vallanperijän, mutta tämä kuoli vuoden 1658 alussa, ennen kuin hänelle oli annettu nimeäkään.[89]

Keisari Shunzhi oli mieleltään avoin ja luotti kölniläisen jesuiittalähetyssaarnaajan Johan Adam Schall von Bellin neuvoihin niin tähtitiedettä ja teknologiaa kuin uskontoa ja hallitustakin koskevissa asioissa.[90] Vuoden 1644 lopulla Dorgon oli antanut Schallille tehtäväksi laatia uusi kalenteri, koska tämä oli onnistunut ennustamaan pimennykset luotettavammin kuin viralliset kiinalaiset tähtitieteilijät.[91][92] Dorgonin kuoleman jälkeen Schall pääsi läheisiin väleihin nuoren keisarin kanssa, joka kutsui häntä "isoisäksi" (mantšun kielellä mafa).[90][93] Schallin vaikutus oli suurimmillaan vuosina 1656–1657, ja silloin Shunzhi vieraili usein hänen kotonaan ja keskusteli hänen kanssaan myöhäiseen iltaan saakka.[90] Hän sai erivapauden olla kumartumatta maahan saakka keisarin läsnä ­ollessa, hänelle luovutettiin tontti kirkon rakentamiseksi Pekingiin, ja hän sai keisarilta jopa luvan adoptoida pojan, sillä Shunzhia vaivasi se, ettei Schallilla ollut perillistä. Castoin toiveitaan Schall ei onnistunut käännyttämään Qing-hallitsijaa kristinuskoin, vaan vuonna 1657 keisarista tuli Zen-buddhalaisuuden vannoutunut kannattaja.[90][94]

Keisari oppi hyvin kiinan kieltä, mikä teki hänelle mahdolliseksi hallita valtiollisia asioita ja arvostaa kiinalaisia taiteita kuten kaunokirjoitusta ja draamaa.[95]. Yksi hänen suosikkiteoksistaan oli Gui Zhuangin (歸莊; 1613–1673) Lukemattomien murheiden rapsodia (Wan chou qu 萬愁曲), vaikka tämän kirjoittaja olikin Qingin vastustajien Gu Yanwun ja Wan Shouqin läheinen ystävä.[96] Hän osasi myös ulkoa pitkiä osuuksia suositusta Läntisen kamarin romanssista.[95]

Kuolema ja vallanperimys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isorokkovirus elektroni­mikro­skoopilla katsottuna. Tätä virusta vastaan mantšuilla ei ollut immuniteettia. Keisari Shunzhi kuoli isorokkoon, ja hänen seuraajakseen valittiin nuori prinssi Kangxi, koska tämä oli jo selvinnyt taudista hengissä.

Isorokko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyskuussa 1660 Shunzhin mielivaimo Donggo kuoli äkillisesti surressaan lapsensa menetystä.[82] Syvän surun valtaamana keisari vaipui masennukseen usean kuukauden ajaksi, kunnes hän 2. helmikuuta 1661 sairastui isorokkoon.[82] Kaksi päivää myöhemmin keisarin uskotut virkamiehet Wang Xi (王熙, 1628–1703) ja Margi kutsuttiin keisarin sairas­vuoteen äärelle merkitsemään muistiin hänen viimeisen tahtonsa. Sanama päivänä, 4. helmikuuta, hänen kolmas poikansa Kangxi valittiin hänen seuraajakseen toden­näköisesti siksi, koska hän oli jo selvinnyt hengissä isorokosta.[97] Keisari kuoli Kielletyssä kaupungissa 22-vuotiaana 5. helmikuuta 1661.[82]

Mantšut pelkäsivät isorokkoa enemmän kuin mitään muuta tautia, koska heillä ei ollut sitä vastaan immuniteettia ja jopa 80 prosenttia isorokkoon sairastuneista mantšuista kuoli siihen.[98][99] Viimeistään vuodesta 122 saakka he olivat ylläpitäneet virastoa iso­rokko­tapausten tutkimiseksi ja eristäneet siihen sairastuneet tartunnan välttämiseksi.[100] Epidemioiden sattuessa hallitsija­perheen jäsenet oli totuttu lähettämään "isorokon välttämis­keskuksiin" (bidousuo 避痘所) heidän suojaamiseksi tartunnalta.[101] Keisari Shunzhi pelkäsi tautia erityisesti, koska hän oli nuori ja asui suuressa kaupungissa lähellä tartunnanlähteitä.[101] Hänen valta­kautenaankin isorokkoa oli esiintynyt Pekingissä ainakin yhdeksän kertaa, ja joka kerta keisarin oli ollut pakko mennä suojatulle alueelle kuten "Eteläiseen puistoon" (Nanyuan 南苑), metsästysmaalle Pekingin etelä­puolelle, mihin Dorgon oli 1640-luvulla rakentanut "isorokon välttämiskeskuksen".[102] Lisäksi oli säädetty, että kaupungin kiinalaisten asukkaiden oli muutettava sieltä pois, jos he sairastuivat iso­rokkoon.[103] Tästä ja muista varo­toimen­piteistä huolimatta nuori keisari kuitenkin sairastui siihen.

Keisarin väärennetty testamentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virallinen hovimuotokuva Oboista, joka 5. helmikuuta 1661 nimitettiin vastikään valtaistuimelle nousseen, vasta kuusivuotiaan Kanxin sijaishallitsijaksi

Keisarin viimeinen tahto, joka julkistettiin illalla 5. helmikuuta, oli että hänen nuoren poikansa ollessa alaikäinen oli maata hallitseva neljä sijais­hallitsijaa. Oboi, Sonin, Suksaha ja Ebilun, jotka kaikki olivat auttaneet Jirganangia puhdistamaan hovin Dorgonin kannattajista tämän kuoltua vuoden 1650 lopussa.[104][105] On vaikea päätellä, oliko Shunzhi todella nimittänyt nämä neljä sijais­hallitsijoiksi, sillä he ja leski­keisarinna Xiaozhuang selvästikin muuttelivat keisarin testamenttia ennen kuin vahvistivat sen; eräät tutkijat ovat jopa väittäneet sitä kokonaan väärennetyksi.[106][107][108][109][110] Keisarin testamentin mukaan, sellaisena kuin se julkaistiin, hän olisi myös valitellut alullepanemaansa kiinalaisen mallin mukaista hallintoa, erityisesti eunukkien vaikutusvaltaa ja kiinalaisten virka­miesten suosimista, mantšu­ylimystön ja mantšu­perinteiden laimin­lyömistä sekä ihastumistaan vaimoonsa äitinsä sijasta.[55] Vaikka keisari oli usein kumonnut itse aikaisemmin antamiaan määräyksiä, käytännöt, jotka hän testamentissaan ilmaisi hylänneensä, olivat olleet keskeisellä sijalla hänen hallinnossaan siitä lähtien, kun hän oli 1650-luvun alussa alkanut itse hallita.[111] Testamentti, sellaisena kuin se julkaistiin, myönsi "keisarillisen arvovallan manttelin" neljälle sijais­hallitsijalle, jotka käyttivät sitä tukena mantšuja suosivalle politiikalleen Oboin sijais­hallituksena tunnettuna ajanjaksona 1661–1669[112]

Kuoleman jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Koska hovin lausunnot eivät selvästi ilmaisseet keisarin kuolinsyytä, alkoi pian levitä huhuja, ettei hän ollutkaan kuollut vaan vetäytynyt buddhalaiseen luostariin elääkseen anonyyminä munkkina, joko rakastetun vaimonsa kuoleman aiheuttaman surun vuoksi tai ne mantšuylimykset, jotka hän oli testamentissaan nimennyt sijaishallitsijoiksi, olisivat tehneet vallan­kaappauksen.[97]. Nämä huhut saivat uskottavuutta siitäkin, että keisari oli 1650-luvun lopulla tullut Zen-buddha­laisuuden innokkaaksi kannattajaksi ja jopa antanut buddha­laisten munkkien asua keisarin palatsissa.[94] Ennen pitkää monet seikat kuten erään munkin kertomus keisarin sairastumisesta isorokkoon ja se, että yksi hänen jalka­vaimoistaan ja myös yksi hänen henki­vartijoistaan oli tehnyt itse­murhan seuratakseen keisaria hautaan, viittaavat siihen, että Shunzhi todella oli kuollut.[113]

Keisarin ruumista pidettiin surun­valitteluja varten Kielletyssä kaupungissa 27 päivää, kunnes se 3. maaliskuuta kuljetettiin ylenpalttisessa juhla­kulkueessa Jingshaniin, kukkulalle juuri Kielletyn kaupungin pohjois­puolella, minkän jälkeen suuri määrä arvo­esineitä poltettiin hautajais­uhreina.[114] Vasta kaksi vuotta myöhemmin, 1663, ruumis kuljettiin lopulliseen lepo­sijaansa.[114] Toisin kuin mantšuilla tuohon aikaan oli tapana, ruumista ei poltettu vaan Shunzhi haudattiin maahan.[115] Hänen haudattiin paikkaan, joka myöhemmin tuli tunnetuksi Itäisinä Qing-hautoina, 125 kilometriä koilliseen Pekingistä, toisena Qing-dynastian keisarillisista hautaus­maista.[116]. Hänen hautansa on osa Xiaolingin mausoleumikompleksia, joka tunnetaan mantšun­kielisellä nimellä Hiyoošungga Munggan ja on ensimmäinen kyseiselle alueelle pystytetty mauseoleumi.[116]

Jälkivaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Kangxin kolme eteläistä kierto­matkaa Jiangnanin seudulla vuosina 1684, 1689 (reitti merkitty karttaan) ja 1699 vahvistivat uuden Qing-dynastian arvovaltaa ja luottamusta siihen muutamaa vuotta Kolmen läänin­herran kukistamisen jälkeen.[117]

Väärennetty testamentti, jossa Shunzhi muka pahoitteli mantšu­perinteiden hylkäämistä, näytti tukevan keisari Kangxin aikaisten neljän sijais­hallitsijan nativistista politiikkaa.[118][119] Siihen vedoten Oboi ja muut sijais­hallitsijat pian lakkauttivat Kolmen­toista eunukin toimistot.[120] Muutaman seuraavan vuoden aikana he vahvistivat keisarllisen hovi­viraston asemaa, jota johtivat mantšut ja heidän palvelijansa. He lakkauttivat myös Hanlinin akatemian ja rajoittivat prinssien ja ministerien päättävän neuvoston jäsenyyden mantšuille ja mongoleille.[121][122] Sijais­hallitsijat harjoittivat myös hyökkäävää politiikkaa Qingin kiinalaisia alamaisia kohtaan: he teloittivat tusinoittain ihmisiä ja rankaisivat tuhansia muita Jiangnanin seudulla, jossa kirjailijat olivat esittäneet poikkeavia mieli­piteitä ja verot viivästyivät, ja pakottivat Kaakkois-Kiinan rannikko­seudun väestön muuttamaan sisä­maahan näännyt­tääkseen Taiwanista käsin johdetun Tungningin kuningas­kunnan, jota hallitsivat Koxingan jälkeläiset.[123]

Sen jälkeen kun Kangxi vuonna 1669 vangitsi Oboin, hän palasi monessa asiassa Shunzhin politiikkaan.[124] Hän palautti isänsä suosimat instituutiot kuten Suuren kanslian, jossa kiinalaiset virkamiehet saivat suuren vaikutusvallan valtiollisiin asioihin.[125] Hän kukisti myös Kolmen lääninherran kapinan, jonka olivat aloittaneet kolme kiinalaista sotilasjohtajaa, joilla oli ollut tärkeä osuus mantšujen valloittaessa Kiinan, mutta joista oli tullut kapinallisjohtajia laajoilla alueilla Etelä-Kiinassa.[126] Sisällissota vuosina 1673–1681 koetteli uuden Qing-dynastian alamaisten uskollisuutta, mutta Qing-armeijat selvisivät voittajina.[127] Kun Qingin voitto oli varmistettu, pantiin vuonna 1679 toimeen erityinen tutkinto "korkea-arvoisille monipuolisesti oppineille" laaja-alaisesti oppineille (博學鴻儒 Boxue hongru) kiinalaisten oppineiden houkuttelemiseksi, jotka olivat kieltäytyneet palvelemasta uutta dynastiaa.[128] Tutkinnon onnistuneesti suorittaneet saivat tehtäväkseen laatia kukistuneen Ming-dynastian virallisen historia­teoksen.[126] Kapinat kukistettiin vuonna 1681, samana vuonna, jolloin Kangxi pani alulle inokulaatiot keisari­perheen lasten suojaamiseksi isorokolta.[129] Kun Gungningin kuningas­kunta vuonna 1683 lopullisesti kukistui, Qing-hallinnon sotilaallinen ylivoima oli täydellinen.[126] Dorgonin, Shiunzhin ja Kangxin luoma insti­tutio­naalinen perusta teki Qing-dynastialle mahdolliseksi pystyttää kunnioitettavan suuri ja vakaa keisarihuone ja muuttaa sen "yhdeksi onnis­tuneim­mista keisari­kunnista, jotka maailma on tuntenut."[27][130] Kohtalon ivaa kuitenkin oli, että Kangxin alkuun­panema pitkä­aikainen Pax Manchurica sai aikaan, että Qing-dynastian Kiina oli kohta­lokkaalla tavalla valmis­tautu­ma­ton kohtaamaan 1800-luvulla aggres­siivi­sia ja hyvin aseistettuja eurooppa­laisia suur­valtoja. [131]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisarinna Dowager Xiaozhuang, jolla oli huomattava vaikutus politiikkaan sekä poikansa Shunzhin että pojanpoikansa Kangxin hallitessa

Vanhemmat ja isovanhemmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisari Shunzhi (alkuperäiseltä nimeltään Fulin) syntyi mantšulaiseen Aisin Goron klaaniin, Qingin keisarisukuun.[132]

  • Isä: Hong Taiji (1592–1643), Qing-dynastian keisari, jonka yhdeksäs poika Fulin oli.[133]
  • Äiti: Keisarinna Xiaozhian (Bumbutai, 1613–1688)[134]
  • Äidinisä: Jaisang (寨桑), Borjigit-klaaniin kuulunut Khortšin-mongoliprinssi
Empress Xiaohuizhang, Khortšin-mongoli, josta tuli keisarin toinen puoliso vuonna 1654.
  • Isänisä: Nurhaci (1559–1626), Qing-dynastian perustaja.[132]
  • Isänäiti: Keisarinna Xiaocigao (Monggo, 1573–1603), Yehenara-klaania, Nurhacin jalkavaimo.[135]

Keisarinnat ja vaimot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Aisin Goron virallisessa suku­luettelossa mainitaan vain 19 Shunzhin vaimoa, hautajaisten yhteydessä laaditut asia­kirjat osoittavat, että heitä oli ainakin 23.[136] Heistä 11 synnytti lapsia. Hänen valtakaudellaan kaksi näistä sai keisarinnan arvon, ja he molemmat olivat sukua Shunzhin äidille. Vuoden 1644 valloituksen jälkeen keisarinnat ja muut keisarin vaimot tunnettiin yleensä vain arvo­nimillään ja niiden patri­lineaaristen klaanien nimillä, joihin he olivat syntyneet.[137]

  • Ensimmäinen keisarinna: Borjigit, syntyisin khortšin-mongolien Borjigit-klaanista.[138]. Keisarinna vuodesta 1651, menetti tämän arvonsa vuonna 1653.[86]
  • Toinen keisarinna: Xiaohuizhang (k. 1718), myös Borjigit-klaanista. Keisarinna vuodesta 1654.[86] Keisarin kuoleman jälkeen vuodesta 1661 keisarinna Dowager Ciren (慈仁).[139]

Lapset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Shunzhin 22 puolisosta 11 synnytti hänelle kaikkiaan 14 lasta[140], joista kuitenkin vain neljä poikaa (Fuquan, Xuanye, Changning ja Longxi) sekä yksi tytär (Gongyi Chang) elivät tarpeeksi kauan avioituakseen.

Shunzhin kolmas poika Xuanye sen jälkeen, kun hänestä oli tullut keisari Kangxi (hallitsi 1661–1722).

Pojat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Niuniu 牛鈕 (mantšuksi: Nionio; 13. joulukuuta 1651 – 9. maaliskuuta 1652).[141] Äiti: keisarin puoliso Ba 巴.[142]
  2. Fuquan 福全 (Fuciowan; 8. syyskuuta 1653 – 10. elokuuta 1703).[143][144] Äiti: keisarin puoliso Ningyi 寧懿.[142] Prinssi Yu (裕親王) vuodesta 1667.[145]
  3. Xuanye 玄燁 (Hiowanyei; 4. toukokuuta 1654 – 20. joulukuuta 1722), myöhemmin keisari Kangxi.[146] Äiti: keisarinna Xiaokangzhang.[142]
  4. 4. poika (12. marraskuuta 1657 – 25. helmikuuta 1658), kuoli ennen kuin hänelle oli annettu nimeä.[147]
  5. Changning 常寧 (8. joulukuuta 1657 – 20. heinäkuuta 1703).[148], Shunzhi 14.11.壬寅 (4th). Death:[149], Kangxi 42.6.辛巳 (7th). Born to Consort Chen 陳.[142] Became Prince Gong (恭親王) in 1671.[150]
  6. Qishou 奇授 (Kišeo; 3. tammikuuta 1660 – kuoli 7-vuotiaana, kuolinpäivä tuntematon [151] Äiti: keisarin puoliso Tang 唐.[142]
  7. Longxi 隆禧 (Lunghi; 30. toukokuuta 1660 – 20. elokuuta 1679).[152] Äiti: keisarin puoliso Niu 鈕.[142] Prinssi Chun (純親王) vuodesta 1674; kuolemansa jälkeen Prinssi Chun Jing (純靖親王).[116]
  8. Yonggan 永幹 (Yunggan; 23. tammikuuta 1661 – kuoli 8-vuotiaana, kuolinpäivä tuntematon.[153] Äiti: keisarin puoliso Muktu 穆克圖.[142]

Tyttäret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen kuin Qing-hovi muutti Pekingiin vuonna 1644, mantšunaiset käyttivät omia nimiään, mutta vuoden 1644 jälkeen nämä nimet "häviävät sukutauluista ja arkistoiduista asiakirjoista."[137] Vasta kihlattuina keisarin tyttäret saivat arvonimet, joilla heidät siitä lähtien paremmin tunnettiin.[137] Vaikka viisi Shunzhin kuudesta tyttärestä kuoli lapsina, heidät kaikki mainitaan Aisin Gioron sukuluettelossa.[137]

  • 1. tytär (1652–1653).[154] Äiti: keisarin vaimo Chen 陳.[154]
  • 2. tytär (1654–1685): toisen arvoluokan prinessa (mantšuksi hošoi gungju) Gongyi Chang (kiinaksi: heshuo Gongyi Chang gongzhu 和碩恭懿長公主).[155] Syntyi Shunzhin hallitukauden 10. vuoden 12. kuukautena

eli aikavälillä 18.1.–16.2.1654. Äiti: keisari Shunzhin puoliso Yang 楊.[154] Meni 1667 naimisiin Nerdun kanssa (訥爾杜; k. 1676)[156][154]

  • 3. tytär (1654–1658).[154] Äiti: keisarin vaimo Ba 巴.[154]
  • 4. tytär (1655–1662).[157]
  • 5. tytär (1655–1661).[157]
  • 6. tytär (1655–1662).[157] Äiti: keisarin vaimo Nala 納喇.[157]

Adoptoidut tyttäret[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keisarin adoptoitujen tyttärien nimet, jotka kaikki olivat Qing-hallitsijasukujen jäsenten toisia tyttäriä, ovat arvonimiä, eivät henkilönnimiä.[137]

  • Toisen arvoluokan prinsessa, jonka arvonimeä ei tunneta (1648–1691/92), Shunzhin velipuolen Šosem (硕塞; 1629–1655), Hong Taijin viidennen pojan toinen tytär.[158]
  • Toisen arvoluokan prinsessa Roujia 柔嘉 (1652–1673), Jirgalangin toisen pojan Jidun (濟度; 1633–1660) toinen tytär
  • Toisen arvoluokan prinsessa Duanmin 端敏 (1653–1729), Qing-dynastian perustajan Nurhatši's toisen pojan Abatain seitsemännen pojan Yolon Yolo (岳樂; 1625–1689) toinen tytär.[159]
Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Shunzhi Emperor

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jerry Dennerline: ”The Shun-chih Reign”, Cambridge History of China, Vol. 9, Part 1: The Ch'ing Dynasty to 1800, s. 73–119. Cambridge: Cambridge University Press, 2002. ISBN 0-521-24334-3. Teoksen verkkoversio.
  • Chao-ying Fang: Eminent Chinese of the Ch'ing Period (1644–1912), s. 255–259. United States Government Printing Office, 1943.
  • Lynn Struve: ”The Southern Ming”, Cambridge History of China, Volume 7, The Ming Dynasty, 1368–1644, s. 641-725. Cambridge: Cambridge University Press. ISBN 0-521-24332-7.
  • Frederic Wakeman: The Great Enterprise: The Manchu Reconstruction of Imperial Order in Seventeenth-Century China, s. 34. University of California Press, 1985. ISBN 0-520-04804-0.
  • Beatrice S. Bartlett: Monarchs and Ministers: The Grand Council in Mid-Ch'ing China, 1723–1820. University of California Press, 1991. ISBN 0-520-08645-7. .
  • Elisabeth Benard: ”The Qianlong emperor and Tibetan Buddhism”, New Qing Imperial History: The Making of Inner Asian Empire at Qing Chengde, s. 123–35. RoutledgeCurzon, 2004. ISBN 0-415-32006-2.
  • Anne Chayet: ”Architectural wonderland: an empire of fictions”, New Qing Imperial History: The making of Inner Asian empire at Qing Chengde, s. 33–52. RoutledgeCurzon, 2004. ISBN 0-415-32006-2.
  • Chang Chia-feng: Disease and its Impact on Politics, Diplomacy, and the Military: The Case of Smallpox and the Manchus (1613–1795), s. 177–97. Oxford University Press, 2002. doi:10.1093/jhmas/57.2.177.
  • Michael G. Chang: A Court on Horseback: Imperial Touring and the Construction of Qing Rule, 1680–1785. Harvard University Asia Center, 2007. ISBN 978-0-674-02454-0.
  • Pamela Pamela Kyle Crossley: A Translucent Mirror: History and Identity in Qing Imperial Ideology. University of California Press, 1999. ISBN 0-520-21566-4.
  • dai Yingcong: The Sichuan Frontier and Tibet: Imperial Strategy in the Early Qing. University of Washington Press, 2009. ISBN 978-0-295-98952-5.
  • Mark C. Elliott: The Manchu Way: The Eight Banners and Ethnic Identity in Late Imperial China. Stanford University Press, 2001. ISBN 0-8047-4684-2. Teoksen verkkoversio.
  • Benjamin A. Elman: A Cultural History of Civil Examinations in Late Imperial China. University of California Press, 2001. ISBN 0-520-21509-5.
  • Benjamin A. Elman: ”The Social Roles of Literati in Early to Mid-Ch'ing”, Cambridge History of China, Vol. 9, Part 1: The Ch'ing Dynasty to 1800, s. 360–427. Cambridge University Press, 2002. ISBN 0-521-24334-3.
  • Fang Chao-ying: ”Šarhûda”, Eminent Chinese of the Ch'ing Period (1644–1912), s. 632. United States Government Printing Office, 1943b.
  • Antonia Finnane: ”Yangzhou: A Central Place in the Qing Empire”, Cities of Jiangnan in Late Imperial China, s. 117–50. SUNY Press, 1993. ISBN 0-7914-1423-X.
  • Baoli Gong: Shunzhi shidian 顺治事典 ["Events of the Shunzhi reign"], s. 84. Peking: Zijincheng chubanshe 紫禁城出版社 ["Forbidden City Press"], 2010. ISBN 978-7-5134-0018-3. kiina
  • Charles Hucker: A Dictionary of Official Titles in Imperial China. Stanford University Press, 1985. ISBN 0-8047-1193-3.
  • Lawrence D. Kessler: K'ang-hsi and the Consolidation of Ch'ing Rule, 1661–1684. University of Chicago Press, 1976. ISBN 0-226-43203-3. .
  • Kim Kwangmin: Saintly brokers: Uyghur Muslims, trade, and the making of Central Asia, 1696–1814. Ph.D. diss., History Department, University of California, Berkeley, 2008. ISBN 9781109101263. [vanhentunut linkki]
  • Philip A. Kuhn: Soulstealers: The Chinese Sorcery Scare of 1768. Harvard University Press, 1990. ISBN 0-674-82152-1.
  • Donald F. Lach, Edwin J. van Kley: Asia in the Making of Europe, Volume III, A Century of Advance, Book Four, East Asia. University of Chicago Press, 1994. ISBN 978-0-226-46734-4.
  • Li Wai-yee: ”Early Qing to 1723”, The Cambridge History of Chinese Literature, Volume II: From 1375, s. 152–244. Cambridge University Press, 2010. ISBN 978-0-521-11677-0. (2-volume set).
  • Li Zhiting 李治亭: Qingchao tongshi: Shunzhi fenjuan. Peking: Zijincheng chubanshe 紫禁城出版社 ["Fordidden City Press"], 2003. ISBN 7-80047-380-5/K.177. kiina
  • Frederick W. Mote: Imperial China, 900–1800. Harvard University Press, 1999. ISBN 0-674-44515-5.
  • Peking: Temples and City Life, 1400–1900. University of California Press, 2000. ISBN 0-520-21991-0. .
  • Robert B. Oxnam: Ruling from Horseback: Manchu Politics in the Oboi Regency, 1661–1669. University of Chicago Press, 1975. ISBN 0-226-64244-5.
  • Zhao Erxun: Qingshi gao 清史稿 ["Qing-dynastian historia"]. Peking: , 1927. kiina
  • evelyn S. rlast=Rawski: The Last Emperors: A Social History of Qing Imperial Institutions. University of California Press, 1998. ISBN 0-520-22837-5.
  • Morris Rossabi: ”Muslim and Central Asian Revolts”, From Ming to Ch'ing: Conquest, Region, and Continuity in Seventeenth-Century China, s. 167–99. Yale University Press, 1979. ISBN 0-300-02672-2.
  • Jonathan D. Spence: To Change China: Western Advisors in China, 1620–1960. Little, Brown & Company, 1969. ISBN 0-14-00.5528-2.
  • Jonathan D. Spence: The Search for Modern China. W. W. Norton & Company, 1999. ISBN 0-393-97351-4.
  • Jonathan D. Spence: ”The K'ang-hsi Reign”, Cambridge History of China, Vol. 9, Part 1: The Ch'ing Dynasty to 1800, s. 120–82. Cambridge University Press, 2002. ISBN 0-521-24334-3.
  • Frederic Wakeman: ”Localism and Loyalism During the Ch'ing Conquest of Kiangnan: The Tragedy of Chiang-yin”, Conflict and Control in Late Imperial China, s. 43–85. Center of Chinese Studies, University of California, Berkeley, 1975. ISBN 0-520-02597-0.
  • Romantics, Stoics, and Martyrs in Seventeenth-Century China. Journal of Asian Studies, 1984, 43. vsk, nro 4, s. 631–65. doi:10.2307/2057148.
  • John E. Wills: Embassies and Illusions: Dutch and Portuguese Envoys to K'ang-hsi, 1666–1687. Harvard University Press, 1984. ISBN 0-674-24776-0.
  • Silas H. L. Wu: Passage to Power: K'ang-hsi and His Heir Apparent, 1661–1722. Cambridge, Mass.: Harvard University Press, 1979. ISBN 0-674-65625-3. .
  • Historical Trauma: Anti-Manchuism and Memories of Atrocity in Late Qing China. History and Memory, 2004a, 16. vsk, nro 2, s. 67–107.
  • Peter Zarrow: ”Qianlong's inscription on the founding of the Temple of the Happiness and Longevity of Mt Sumeru (Xumifushou miao)”, New Qing Imperial History: The Making of Inner Asian Empire at Qing Chengde, s. 185–87. Lontoo ja New York: RoutledgeCurzon, 2004b. ISBN 0-415-32006-2.
  • Zhou Ruchang: Between Noble and Humble: Cao Xueqin and the Dream of the Red Chamber, edited by Ronald R. Gray and Mark S. Ferrara, translated by Liangmei Bao and Kyongsook Park. New York: Peter Lang, 2009. ISBN 978-1-4331-0407-7.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Wakeman, 1985, s. 34
  2. ↑ Roth Li, 2002, s. 25–26
  3. ↑ Roth LI, 2002, s. 29–30, 40.
  4. ↑ Roth Li, 2002, s. 34
  5. ↑ Edward L. Shaughnessy: ”Armeija”, Kiehtova Kiina, s. 55. Suomentanut Riitta Bergroth. Gummerus, 2006. ISBN 951-20-7160-6.
  6. ↑ Roth Li, 2002, s. 36
  7. ↑ Roth Li, 2002, s. 28
  8. ↑ Roth Li, 2002, s. 37
  9. ↑ Roth Li, 2002, s. 42
  10. ↑ Roth Li, 2002, s. 46
  11. ↑ Roth Li, 2002, s. 51
  12. ↑ Elliott, 2001, s. 63.
  13. ↑ Roth Li, 2002, s. 29–30.
  14. ↑ Elliott, 2001, s. 64
  15. ↑ Spence, 2999, s. 21–24
  16. ↑ Oxnam, 1975, s. 38
  17. ↑ Wakeman, 1985, s. 297
  18. ↑ Gong, 2010, s. 51
  19. ↑ Rawski, 1998, s. 98
  20. ↑ Rawski, 1998, s. 99
  21. ↑ Dennerline, 2002, s. 79
  22. ↑ Dennerline, 2002, s. 77
  23. ↑ Hucker, 1985, s. 266
  24. ↑ Bartlett, 1991, s. 1
  25. ↑ a b Dennerline, 2002, s. 78
  26. ↑ Fang, 1943a, s. 255
  27. ↑ a b Dennerline, 2002, s. 73
  28. ↑ Wakeman, 1985, s. 299
  29. ↑ Wakeman, 1985, s. 300, alaviite 231.
  30. ↑ a b c Oxnam, 1975, s. 47
  31. ↑ Wakeman, 1985, s. 892, 907
  32. ↑ a b c d e Oxnam, 1975, s. 48
  33. ↑ Elliott, 2001, s. 79
  34. ↑ Oxnam, 1975, s. 49
  35. ↑ a b Dennerline, 2002, s. 106
  36. ↑ a b Dennerline, 2002, s. 107
  37. ↑ a b Wakeman, 1985, s. 865–872}}
  38. ↑ Dennerline, 2002, s. 108–109
  39. ↑ Dennerline, 2002, s. 109
  40. ↑ Wakeman, 1985, s. 958.
  41. ↑ Wakeman, 1985, s. 959–974
  42. ↑ Wakeman, 1985, s. 976–981
  43. ↑ Wakeman, 1985, s. 985–986
  44. ↑ Gong, 2010, s. 295
  45. ↑ Wakeman, 1985, s. 1004, alaviite 38
  46. ↑ Ho Ping-ti Ho: The Ladder of Success in Imperial China: Aspects of Social Mobility, 1368–1911. New York: Columbia University Press, 1962. ISBN 0-231-05161-1.
  47. ↑ Wakeman, 1985, s. 1004–1005
  48. ↑ Dennerline, 2002, s. 109, 112
  49. ↑ Victor H. Mair: Language and Ideology in the Written Popularization of the Sacred Edict, s. 325-359. Teoksessa Popular Culture in Late Imperial China. University of California Press, 1985. ISBN 0-520-06172-1. .
  50. ↑ Oxnam, 1975, s. 115–116
  51. ↑ a b Dennerline, 2002, s. 113
  52. ↑ a b Wakeman, 1985, s. 931
  53. ↑ a b Rawski, 1998, s. 163
  54. ↑ a b Oxnam, 1975, s. 52–53
  55. ↑ a b c Oxnam, 1975, s. 52
  56. ↑ a b c Kessler, 1976, s. 27
  57. ↑ Wakeman, 1985, s. 1016
  58. ↑ Osnam, 1975, s. 54
  59. ↑ La pretesa ambasciata di Shah Jahan alla Cina ["Shah Jahanin väitetty suurlähetystö Kiinassa"]. Rivista degli studi orientali, 1951, nro XXVI, s. 124–127.
  60. ↑ a b Kim, 2008, s. 109
  61. ↑ a b c Wills, 1984, s. 40
  62. ↑ Kim. 2008, s. 109
  63. ↑ Rossabi, 1979, s. 190
  64. ↑ Rossabi, 1979, s. 192
  65. ↑ Kim, 2008, s. 111
  66. ↑ Rawski, 1998, s. 250
  67. ↑ Rawski, 1998, s. 261
  68. ↑ Zarrow, 2004, s. 197
  69. ↑ Wakeman, 1985, s. 929
  70. ↑ Naquin, 2000, s. 309
  71. ↑ Rawski, 1998, s. 252
  72. ↑ Crossley, 1999, s. 239
  73. ↑ Naquin, 2000, s. 473
  74. ↑ a b c d Fang, 1943b, s. 632
  75. ↑ Vadim Turajev: ”О ХАРАКТЕРЕ КУПЮР В ПУБЛИКАЦИЯХ ДОКУМЕНТОВ РУССКИХ ЗЕМЛЕПРОХОДЦЕВ XVII ('Puutteita 1600-luvun venäläisten tutkimusmatkailijoiden asiakirjojen julkaisemisessa')”, Русские первопроходцы на Дальнем Востоке в XVII — XIX вв. (Историко-археологические исследования) ('Venäläiset tutkimusmatkailijat Kaukoidässä 1600-1800-luvuilla; historiallista ja arkeologista tutkimusta'), osa 2. Vladivostok: Julkaisija = Rossiĭskaia akademiia nauk, Dalʹnevostochnoe otd-nie, 1995. ISBN 5744204024. Venäjä
  76. ↑ George A. Kennedy: ”Minggadari”, Eminent Chinese of the Ch'ing Period (1644–1912), s. 576. Washington: United States Government Printing Office, 1943.
  77. ↑ a b Struve, 1988, s. 704.
  78. ↑ Wakeman, 1985, s. 973, alaviite 194.
  79. ↑ a b c Dennerline, 2002, s. 117
  80. ↑ Struve, 1988, s. 710
  81. ↑ Spende, 2002, s. 136
  82. ↑ a b c d e Dennerline, 2002, s. 118
  83. ↑ Wakeman, 1985, s. 1048–1049.
  84. ↑ Spence, 2002, s. 136–137
  85. ↑ Spence, 2002, s. 146
  86. ↑ a b c d M. Jean Gates, Fang Chao-ying: ”Hsiao-chuang Wên Huang-hou”, Eminent Chinese of the Ch'ing Period (1644–1912), s. 300–301. Washington: United States Government Printing Office, 1943.
  87. ↑ Wu, 1979, s. 36
  88. ↑ Wu, 1979, s. 15–16
  89. ↑ Wu, 1979, s. 16
  90. ↑ a b c d Spence, 1969, s. 19
  91. ↑ Oxnam, 1975, s. 54
  92. ↑ Wakeman, 1985, s. 858
  93. ↑ Wakeman, 1985, s. 929, alaviite 82
  94. ↑ a b Fang, 1943a, s. 258
  95. ↑ a b Zhou, 2009, s. 12
  96. ↑ Wakeman, 1984, s. 631
  97. ↑ a b Spence, 2002, s. 125
  98. ↑ Peter C. Perdue: China Marches West: The Qing Conquest of Central Eurasia. The Belknap Press of Harvard University Press, 2005. ISBN 0-674-01684-X.
  99. ↑ Chang, 2002, s. 196
  100. ↑ Chang, 2002, s. 180
  101. ↑ a b Chang, 2002, s. 181
  102. ↑ Naquin, 2000, s. 181, 192, 311
  103. ↑ Naquin, 2000, s. 296
  104. ↑ Oxnam, 1975, s. 48, 60, 62
  105. ↑ Kessler, 1976, s. 21
  106. ↑ Oxnam, 1975, s. 62-63, 205-207
  107. ↑ Kessler, 1976, s. 20
  108. ↑ Wakeman, 1985, s. 1015
  109. ↑ Dennerline, 2002, s. 119
  110. ↑ Spence, 2002, s. 126
  111. ↑ Oxnam, 1975, s. 51–52
  112. ↑ Oxnam, 1975, s. 63
  113. ↑ Oxnam, 2002, s. 205
  114. ↑ a b Nicolas Standaert: The Interweaving of Rituals: Funerals in the Cultural Exchange Between China and Europe. Seattle: University of Washington Press. ISBN 978-0-295-98810-8.
  115. ↑ Elliott, 2001, s. 477
  116. ↑ a b c Fang, 1943a, s. 258
  117. ↑ Chang, 2007. s. 86
  118. ↑ Kessler, 1976, s. 26
  119. ↑ Oznam, 1975, s. 63
  120. ↑ Oxnam, 1975, s. 65
  121. ↑ Oxnam, 1975, s. 71
  122. ↑ Spence, 2002, s. 126-127
  123. ↑ Kessler, 1976 s. 31-46
  124. ↑ Spence, 2002, s. 133
  125. ↑ Kessler, 1976, s. 60
  126. ↑ a b c Spence, 2002, s. 122
  127. ↑ Spence, 2002, s. 140–143
  128. ↑ Li, 2010, s. 153
  129. ↑ Rawski, 1998, s. 113
  130. ↑ Wakeman, 1985, s. 1125
  131. ↑ Wakeman, 1985, s. 1127
  132. ↑ a b Rawski, 1998, s. 113
  133. ↑ Dennerline, 2002, s. 75
  134. ↑ Rawski, 1998, s. 135
  135. ↑ Gingshi gao, kappale 214, s. 8899.
  136. ↑ Rawski, 1998, s. 141
  137. ↑ a b c d e Rawski, 1998, s. 129
  138. ↑ Qinshi gao, kappale 214, s. 8905
  139. ↑ Qinshi gao, kappale 214, s. 8906.
  140. ↑ Rawski, 1998, s. 142
  141. ↑ Qinshi gao, luku 5, s. 127, 128
  142. ↑ a b c d e f g Keisarin kaikkien poikien äidit mainitaan teoksessa Qingshi gao, kappale 219, s. 9052.
  143. ↑ Qinshi gao, luku 5, s. 135
  144. ↑ Qingshi gao, kappale 8, s. 263
  145. ↑ Qingshi gao, luku 6, s. 174
  146. ↑ Qingshi gao, s. 8908
  147. ↑ Qingshi gao, luku 5, s. 150
  148. ↑ Qingshi gao, luku, s. 150
  149. ↑ Qingshi gao, ch. 8, p. 263
  150. ↑ Qingshi gao, ch. 6, p. 180: Kangxi 10.1.癸酉 (21st), i.e., 1 March 1671.
  151. ↑ Qingshi gao, luku 5, s. 150; luku 214, s. 8910.
  152. ↑ Qingshi gao, luku 5, s. 158–159, luku 6, s. 200
  153. ↑ Qingshi gao, luku 5, s. 161; luku 214, s. 8910
  154. ↑ a b c d e f Qingshi gao, luku 166, s. 5278.
  155. ↑ Qingshi gao, kappale. 166, s. 5278
  156. ↑ Rawski, 1998, s. 148
  157. ↑ a b c d Qingshi gao, luku 166, s. 5279
  158. ↑ Qingshi gao, luku 166, s. 5279.
  159. ↑ Qinshi gao, s. 5280
Edeltäjä:
Chongzhen 		Kiinan keisari
1644–1661 		Seuraaja:
Qing Kangxi
Kansainväliset
Kansalliset
Taiteenala
Henkilöt
Muut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Shunzhi&oldid=22191413”