Daguurit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Daguurit
Merkittävät asuinalueet
Kiina 121 627 (v. 1990)
Sisä-Mongolia
Heilongjiang
Xinjiang
Kazakstan
Kielet daguuri
Uskonnot šamanismi
Sukulaiskansat mongolit

Daguurit ovat Kiinassa asuva mongolilaista daguurin kieltä puhuva kansa. Daguurit asuvat Sisä-Mongolian itäosassa, Hailarin kaupungin ympäristössä, Heilongjiangin maakunnan pohjoisosassa sekä Xinjiangissa.[1] Muutamia daguureja asuu myös Kazakstanin kaakkoisnurkassa[2]. Vuonna 1985 heitä laskettiin olevan 94 100 henkeä[3] ja vuonna 1990 yhteensä 121 627[2]. 1600-luvulle saakka daguurit asuivat Amurin keskijuoksulla, josta Kiinan hallitus siirsi heidät vuonna 1654 Mantšurian sisäosiin. Tärkeimmät elinkeinot ovat kyntöviljely, vihannesten kasvatus ja karjanhoito. Lisäksi harjoitetaan metsästystä ja kalastusta. Perinteinen uskonto on šamanismi. Sivistyskielinään daguurit käyttävät mongolia ja kiinaa.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Daguurinainen.

Daguurien nimitys juontaa juurensa kitaanin kielen sanasta daur. Kitaanit kutsuivat 900-luvulta 1100-luvulle olemassa ollutta valtakuntaansa nimellä Daur Gurun, eli Daur-valtakunta. Daguurin kielessä onkin joitakin piirteitä nyt jo hävinneestä kitaanin kielestä. Onkin mahdollista, että daguurit polveutuvat Mongolivaltakunnan aikana mongolistuneista kitaaneista. Omana ryhmänään daguurit ilmaantuvat historiankirjoihin kuitenkin vasta vuonna 1616, jolloin laajeneva mantšujen valtakunta kohtasi soloneiksi kutsutut heimot Amurjoella. Solonit koostuivat maata viljelleistä daguureista sekä metsästystä ja viljelyä harjoittaneista evenkeistä. Nämä kaksi ryhmää elivät toistensa kanssa kanssakäyden, mutta säilyttäen silti omat kielensä. Tuolloin solonien alaimaisuuteen kuuluivat myös bargamongolit.[4]

Mantšut kukistivat daguuri- ja evenkiheimot vuoteen 1643 mennessä ja seuraavan vuoden puolella solonien kyliin alkoivat hyökätä venäläiset kasakat. Hyökkäysten ja Qing-dynastian kasakoita vastaan käyttämän poltetun maan taktiikan takia daguureja muutti alkuperäisiltä alueiltaan etelään Nenjoen alueelle. Qing-dynastian viranomaiset siirtivät daurisotilaita sittemmin myös Hulun Buirin tasankoalueelle vuonna 1732 ja Xinjiangiin vuonna 1763. Daguureja asuu edelleen näillä alueilla. Qing-dynastiaa hallinneiden mantšujen kieli ja kulttuuri vaikutti daguureihin ja daguurit alkoivat esimerkiksi kirjoittaa mantšun kielellä.[4]

Mantšujen kiinalaistuminen, Qing-dynastian reuna-alueiden politiikka ja kiinalaisten muuttoliike daguurien alueelle ajoi daguurit etenkin Hailarin alueella omaksumaan mongoli-identiteetin mantšuidentiteetin sijaan. Venäläisten rakennettua Mantšuriaan rautatien daguureja pääsi myös opiskelemaan Tokioon, Moskovaan ja Pietariin. Sittemmin monet daguurit toimivat kiinalaisvastaisessa panmongolialaisessa liikkeessä. He yrittivät muun muassa liittää Sisä-Mongolian alueen itsenäistyneeseen Ulko-Mongoliaan. Japanin miehitysaikana vuosina 1932-1945 Hulun Buirista ja Buthasta tuli autonomisia mongoliprovinsseja. Daguurit laskettiin virallisesti mongoleihin ja he toimivat johtavissa asemissa paikallishallinnossa. Japani hävisi sodan ja Kiinan sisällissota jatkui vuonna 1945. Kiinan kommunistit voittivat daguurit puolelleen jatkamalla heidän autonomiaansa.[4]

Kiinan kommunistihallinto alkoi erottaa daguureja mongoleista luoden näille autonomisia kuntiaan vuonna 1952 Heilongjiangiin ja vuonna 1954 Xinjiangiin. Sisä-Mongoliassa erottelu oli vaikeampaa, sillä se johti siihen että daguurit joutuivat luopumaan perinteisestä johtavasta asemastaan mongoleihin nähden Hulun Buirissa. Tästä huolimatta daguurien autonomisia kuntia perustettiin myös Sisä-Mongoliaan vuonna 1956. Vaatimuksia esitettiin sittemmin myös suuremman daguurien prefektuurin perustamisesta alueelle, joka olisi kattanut muun muassa Hailarin ja Qiqiharin, vaikka daguurit olisivatkin jääneet alueella pieneksi vähemmistöksi. Hanketta ei sittemmin toteutettu, mutta autonomisia kuntia perustettiin yhteensä seitsemän daguurien asuinalueille.[4]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaksi daguuripainijaa Sisä-Mongoliassa.

Buthan daguurit kasvattivat perinteisesti lähinnä hirssiä, tattaria ja vihanneksia. Kun kiinalaisia alkoi muuttaa alueelle, maanviljelyn ohella alettiin harjoittaa metsästystä ja metsänhoitoa. Hailarin daguurien elinkeinot olivat paljolti samat, paitsi että karjanhoito korvasi sittemmin maanviljelyn pääelinkeinona. Daguurien talot ovat kiinalaistyylisiä. Monista muista mongolikansoista poiketen daguurit eivät harjoita buddhalaisuutta, vaan noudattavat edelleen šamanistista uskoaan. Šamaanit eli yadganit ovat miehiä tai naisia ja he muun muassa parantavat fyysisiä ja henkisiä sairauksia.[4]

Daguurin kieli on mogolin ohella mongolikielistä arkaaisimpia. Vaikutteita kieleen on tullut jo hävinneestä kitaanin kielestä ja erityisen voimakkaita vaikutteita mantšusta.[4] Jotkut tutkijat ovatkin pitäneet daguuria mantšun tavoin pikemminkin tunguusikielenä kuin mongolikielenä. Suurin osa pitää sitä kuitenkin mongolikielenä. Kieli jakautuu Buthan, Qiqiharin, Hailarin ja Ilin murteisiin. Qiqiharin murteella on noin 40 000 puhujaa, Buthan murteella saman verran, Hailarin murteella noin 15 500 ja Xinjiangissa puhutulla Ilin murteella on noin 5 000 puhujaa.[2] Suurin osa daguureista puhuu myös muita kieliä, kuten mongolia, kiinaa tai evenkiä. Daguurinkielinen kirjallisuus syntyi 1800-luvulla ja sitä kirjoitettiin aluksi mantšulaisin kirjaimin. Changshing (1809-1885?) kirjoitti runoja ja matkakertomuksia, Mamegchi kritisoi kirjoituksissaan buddhalaista taikauskoa ja Qin Tongpu (1865?-1940?) kertoi lauluissaan tavallisesta elämästä.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Narody mira: istoriko-etnografitšeski spravotšnik, s. 152. Moskva: Sovetskaja entsiklopedija, 1988.
  2. a b c James S. Olson: An ethnohistorical dictionary of China, s. 55-58. Greenwood Press, 1998. ISBN 0–313–28853–4. (englanniksi)
  3. Entsiklopedija novogo Kitaja, s. 31. Moskva: Progress, 1989. ISBN 5-01-002298-2.
  4. a b c d e f g Christopher P. Atwood: Encyclopedia of Mongolia and the Mongol Empire, s. 135-137. Facts On File, 2004. ISBN 0-8160-4671-9. (englanniksi)