Kurt Zeitzler

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kurt Zeitzler
Everstin arvoinen Kurt Zeitzler vuonna 1941.
Everstin arvoinen Kurt Zeitzler vuonna 1941.
Henkilötiedot
Syntynyt 9. kesäkuuta 1895
Saksan keisarikunnan lippu Cossmar-Luckau, Saksa
Kuollut 25. syyskuuta 1963 (68 vuotta)
Saksan lippu Hohenaschau, Saksa
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t) Saksan keisarikunnan lippu Saksan keisarikunta
Saksan lippu Weimarin tasavalta
Natsi-Saksan lippu Natsi-Saksa
Palveluvuodet 1914–1945
Taistelut ja sodat
Sotilasarvo Kenraalieversti
Kunniamerkit Rautaristin ritariristi

Kurt Zeitzler (9. kesäkuuta 1895 Cossmar-Luckau, Saksa25. syyskuuta 1963 Hohenaschau, Saksa) oli saksalainen kenraalieversti toisen maailmansodan aikana. Hän toimi maavoimien yleisesikunnan esikuntapäällikkönä 1942–1944.[1]

Sotilasura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baijerilaisen papin perheeseen 1895 syntynyt Zeitzler liittyi kadetiksi Saksan keisarikunnan armeijaan keväällä 1914 puoli vuotta ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Hän palveli länsirintamalla 4. thüringenilaisessa jalkaväkirykmentissä nro 72 ja ylennettiin luutnantiksi joulukuussa 1914. Hän toimi eri tehtävissä rykmentissään sodan ajan ja yleni yliluutnantiksi vuonna 1918. Hän haavoittui samana vuonna. Sotapalveluksestaan hänet palkittiin muun muassa 1. ja 2. luokan rautaristeillä.[2]

Sotien välinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Zeitzler jäi palvelukseen 100 000 miehen vahvuiseen Weimarin tasavallan armeijaan Reichswehriin. Hän toimi esikuntatehtävissä ja adjutanttina. Hänet ylennettiin kapteeniksi vuonna 1928. Zeitzler kannatti Saksan kansallissosialistista työväenpuoluetta, jonka valtaannosuun myötä armeijaa alettiin kasvattaa sekä koossa että varustuksessa. Upseereille avautui uusia paikkoja ja Zeitzlerkin yleni majuriksi 1934. Seuraavana vuonna kansallissosialistit muuttivat Weimarin aikaisen Reichswehrin Wehrmachtiksi, jonka everstiluutnantiksi Zeitzler yleni vuoden 1937 alussa.[2]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen maailmansota alkoi, kun Saksa hyökkäsi Puolaan ilman sodanjulistusta 1. syyskuuta 1939. Everstin arvoinen Zeitzler toimi tuolloin esikuntapäällikkönä XXII armeijakunnassa, joka oli mukana Puolan offensiivissa. Noihin aikoihin hän onnistui kiinnittämään Adolf Hitlerin huomion itseensä.

Keväällä 1940 hänet siirrettiin länsivallille lähelle Ranskan ja Belgian rajaa, jossa hän toimi Ewald von Kleistin johtaman panssariosasto A:n, tulevan 1. panssariarmeijan esikuntapäällikkönä. Tässä tehtävässä hän osallistui myös taisteluun Ranskasta kevät-kesällä 1940. Zeitzler palveli Kleistin alaisuudessa Saksan hyökkäyksissä Jugoslaviaan ja Kreikkaan keväällä 1941. Palveluksestaan Balkanin operaatioissa hänet palkittiin rautaristin ritariristillä. Zeitzler oli yhä Kleistin panssariarmeijan esikunnassa kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon saman vuoden kesäkuussa. Helmikuussa 1942 Zeitzler ylennettiin kenraalimajuriksi.[2]

Huhtikuussa 1942 hänestä tuli Ranskaan sijoitetun Gerd von Rundstedtin alaisenarmeijaryhmä D:n esikuntapäällikkö. Tässä tehtävässä hän torjui liittoutuneiden maihinnousun Dieppeen saman vuoden elokuussa. Syyskuussa tyytyväinen Hitler ylensi Zeitzlerin suoraan jalkaväenkenraaliksi jättäen kenraaliluutnantin arvon väliin. Zeitzler suhtautui positiivisesti natseihin. Tämä miellytti Hitleriä, joka oli päättänyt tehdä Zeitzlerista maavoimien esikuntapäällikön epäluotettavana pitämänsä Franz Halderin tilalle.

Maavoimien esikuntapäällikkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pahoin paleltunut saksalainen sotavanki Stalingradissa tammikuussa 1943

Aktiivinen ja ruumiinrakenteeltaan tukeva ”Kenraali Pallosalamana”[3] tunnettu Zeitzler ei ollut Erwin Rommelin tai Gerd von Rundstedtin kaltainen loistava strategi eikä nerokas komentaja, mutta hän oli innokas ja pätevä. Hitlerin ottaessa yhä enemmän ohjia haltuunsa ja esittäessä mielettömiä vaatimuksia armeijalleen Zeitzlerin aloitekyky kärsi.

Zeitzler kannatti vetäytymistä Stalingradista heti kun Friedrich Pauluksen johtama 6. armeija jäi saarroksiin kaupungissa. Monet Zeitzlerin kollegoista pyysivät häntä määräämään vetäytymisen oma-aloitteisesti, mutta tätä Zeitzler ei uskaltanut tehdä. Sen sijaan hän vaati toistuvasti Hitleriä määräämään 6. armeijan vetäytymisen. Solidaarisuudesta saarrettuja kohtaan Zeitzler söi yhtä pieniä ruoka-annoksia kuin hekin.[1] Zeitzler joutui huonoihin väleihin Hitlerin kanssa, joka piti fanaattisesti kiinni kaupungista määräten saarretun armeijan taistelemaan viimeiseen mieheen. Stalingradin taistelu päättyi katastrofiin keväällä 1943. [4]

Stalingradin katastrofin jälkeen itärintaman komentajat Erich von Manstein ja Heinz Guderian ehdottivat Hitlerille strategiaksi joustavaa kulutustaistelua, jossa saksalaisjoukot yrittäisivät aiheuttaa puna-armeijalle liikkuvan sodankäynnin avulla mahdollisimman suuria tappioita. Epäröityään Hitler päätyi kuitenkin Zeitzlerin ehdotoman perinteisen preussilaisen tuhoamistaistelun kannalle. Sen mukaisesti vastusta tulisi lyödä keskittämällä voimat yhteen suureen ratkaisutaisteluun. Seurauksena tästä valinnasta oli Kurskin taistelu.[5]

Erottaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zeitzler oli menettänyt halukkuutensa jatkaa tehtävässään ja pyysi siirtoa alkuvuonna 1944. Hän otti yhteen usein Hitlerin kanssa ja vihdoin heinäkuun alussa Zeitzler sai hermoromahduksen kiihkeiden riitojen jälkeen Obersalzbergissa. Hitler ei puhunut Zeitzlerille enää koskaan ja siirsi hänet Wehrmachtin komentajareserviin vedoten terveydellisiin syihin. Se saattoi olla Zeitzlerille onneksi, sillä hän ei tämän vuoksi ollut mukana Itä-Preussissa 20. heinäkuuta pidetyssä kokouksessa, jossa eversti Claus von Stauffenberg räjäytti pommin yrittäen tappaa Hitlerin.[1] Hänen tilalleen oli nimitetty kenraali Adolf Heusinger, joka loukkaantui viisi henkeä vaatineessa räjähdyksessä. Heusinger korvattiin Heinz Guderianilla.

Seuraavan vuoden tammikuussa Zeitzler erotettiin kokonaan aktiivipalveluksesta.[1]

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zeitzler jäi Britannian armeijan sotavangiksi toukokuussa 1945. Hänet vapautettiin helmikuussa 1947. Zeitzler kuoli Hohenaschaussa Baijerissa 1963.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Louis L. Snyder: Encyclopedia of the Third Reich. Wordsworth Editions, 1998. ISBN 1-85326-684-1.
  • George Victor: Hitler - The Pathology of Evil. Potomac Books, 2000. ISBN 9781574882285.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Drakenlordh, Rikard: Toisen maailmansodan avainhenkilöt, s. 181. Suom. Kortesuo, Petri. Karisto, 2005. ISBN 951-23-4674-5.
  2. a b c Lexikon der Wehrmacht
  3. Greg Goebel, The Battle For Stalingrad
  4. Victor s. 206-208
  5. Apunen, Osmo & Wolff, Corinna: Pettureita ja patriootteja. Taistelu Suomen ulko- ja puolustuspolitiikan suunnasta 1938-1948, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2009, s. 234