Johan Molander

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Johan Molander
Tre hiippakunta-00010192-9.jpg
Syntynyt 25. toukokuuta 1762
Kesälahti
Kuollut 28. tammikuuta 1837
Kansallisuus Suomen
Ammatti piispa
Siviilisääty naimisissa (kahdesti)
Puoliso Fredrika Lovisa Tawast
Fredrika Charlotta Aminoff

Johan Molander (25. toukokuuta 1762 Kesälahti28. tammikuuta 1837 )[1] toimi Porvoon piispana 1821 alkaen kuolemaansa saakka.

Molander kohosi piispaksi etevyytensä, mutta myös poliittisen notkeutensa ja diplomaattisen varovaisuutensa takia.[2]Jälkikäteen Molander onkin saanut keisarin uskollisen alamaisen leiman[3], eikä hänen ole katsottu nousseen edeltäjiensä tasolle kirkon itsenäisyyden puolustajana.[4] Hänen piispankautensa kuitenkin osui ajanjaksolle, jota leimasivat suurvaltojen taantumuksellisuus, eurooppalaisten kansojen itsenäisyyspyrkimykset[5] sekä taistelu perustuslain puolesta niin itsevaltaisella Venäjällä kuin muissakin manner-Euroopan johtavissa valtioissa.[6] Valinta Porvoon piispaksi oli sikäli onnistunut, että Molander oli Ilomantsin vuosinaan jo Ruotsin vallan aikana joutunut tekemisiin ortodoksien kanssa ja hänellä oli toimessa tarvittavaa diplomaattista kykyä.[7]

Opiskelu ja vuodet Ilomantsin kirkkoherrana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syntymä, opiskelu ja ensimmäiset työt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johan Molanderin isä Klas Johan oli Kesälahdella kirkkoherrana, kun Johan syntyi. Klas Johan valittiin 1776 Ilomantsin kirkkoherraksi,[8] mutta varsinaisesti ilomantsilaista ei pojasta vielä tällöin tullut, vaan häntä pidettiin kaupunkilaisena.[9]

Johan Molander kävi 1776–1781 Porvoon lukiota, ja ylioppilaaksi hän valmistui Turussa 1781. Hän sai pappisvihkimyksen Porvoon hiippakunnassa 1784. Filosofian maisteri hänestä tuli 1786 ja teologian tohtori 1827.[10] Vuonna 1834 Molander liittyi Pohjoismaiseen historialliseen seuraan Kongelige Nordiske oldskriftselskab maksamalla ainaisjäsenyyteen vaadittavat 100 ruplaa.[11] [12]

Ensimmäinen työpaikka Molanderilla oli 1784 Porvoon tuomiorovastin apulaisena. Hän siirtyi 1787 Rantasalmen triviaalikoulun konrehtoriksi[13] ja muutti Kuopioon, kun koulu siirrettiin sinne. Kuopion-aikana Molander toimi Kuopion kaupunkiseurakunnan kappalaisena 1788–1795 ja Savon ja Savonlinnan läänin jalkaväkirykmentin rykmentinpastorina 1795–1800.[14][15]

Valinta Ilomantsin kirkkoherraksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Klas Johan Molanderin kuoltua 1799 ilomantsilaiset ja enolaiset halusivat kirkkoherraksi tämän pojan Johan Molanderin.[16] Vaalissa ääniä saivat Johan Molander 26 63/250, kappalainen Carl Adolf Hougberg 13 17/32 ja kappalainen maisteri Johan Henrik Norring 5 30/80.[17] Vuonna 1800 Molanderista tuli isänsä seuraaja Ilomantsin kirkkoherrana.[18] Pappila pysyi nyt kansalle vieraampana,[19] sillä uusi kirkkoherra oli varsin itsetietoinen herrasmies.[20] Myöhemmät vuodet muodostuivat kuitenkin molemmin puolin rakentaviksi: Molander lähestyi seurakuntalaisiaan ja viileähköt välit muuttuivat lämpimämmiksi.[21]

Kirkkoherran tehtävät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1723 papiston erioikeudet määräsivät, että papiston tuli pitää kaksi pitäjänkokousta vuodessa, tarvittaessa useamminkin. Kirkkoherran merkittävä asema kokouksen puheenjohtajana johti siihen, että kirkkoherrasta tuli pitäjän tosiasiallinen johtaja.[22] Molanderin aikana 1800-luvun alussa alkoivat äänestykset lisääntyä ja enemmistöperiaate löi itsensä lopullisesti läpi.[23]

Ilomantsissa oli 77 pitäjänkokousta 1801–1821, ja niissä puitiin 227 asiaa.[24] Pitäjänkokouksen toimialue oli laaja. Niissä päätettiin yhteisistä rakennushankkeista, jokien perkauksista, teiden aurauksista, kirkon ja pappilan kunnostuksista, köyhien ja sairaiden hoidosta, käsiteltiin viinanpolttoasiat, huolehdittiin seurakunnan taloudesta ja valittiin papit, lukkarit, suntiot ja edustajat eri tehtäviin. 1801–1821 pitäjän makasiineja käsiteltiin 31 kertaa. Usein aiheina olivat myös verotus, köyhät, sairaat[25] ja rokotukset.[26] Kirkon ja tapulin korjausta käsiteltiin 28 kertaa:[27] uusi kello ja tapuli rakennettiin jo 1801.[28] Molander joutui myös tekemään selkoa metsästyksestä [29] sekä huolehtimaan petoeläinten aiheuttamista tuhoista.[30] Makasiinirakennus sijaitsi kirkonmäellä[31] ja myös sen hoidosta neuvoteltiin kirkkoherran kanssa.[32]

Molanderin kirkollista ennakkoluulottomuutta kuvaa hyvin se, että hän järjesti kesäkirkon ulkoilmaan Koitereelle[33] kuultuaan runolaulaja Mateli Kuivalatarta.[34] Kesäkirkkoperinne jatkui 1900-luvun alkuun.[35] Sen sijaan yrittäessään uuden lain mukaisesti antaa viinikassan luottamusmiesten hoidettavaksi[36] Molander kohtasi vahvempansa, sillä asian vaikeuden vuoksi joutui lopulta itse sen hoitamaan.[37] Havaitessaan uskonnollisia epäkohtia ja järjestyshäriöitä Molander kävi voimalla niiden kimppuun.[38] Lisäksi luterilainen kirkkoherra oli ortodoksipappien esimies.[39] Molanderin aikana suhteet kirkkojen välillä olivat hyvät,[40] vaikka ajoittain esiin nousi kiista pappien kantamista maksuista.[41]

Pappila oli pitäjän kulttuurikeskus[42], ja juhannusaattona vallasväki kokoontui onnittelemaan juhannuspäivän sankaria.[43] Tällöin kuultiin isännän puhe,[44] suvivirren ja eläköönhuutojen jälkeen sytytettiin kokko ja järjestettiin tanssit eli karkelot.[45]

Suomen sodan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkossa luettiin 6. helmikuuta 1808 kuninkaan kuulutus, jossa asekelpoisia miehiä kehotettiin pestautumaan sotaväkeen.[46] Ilomantsin miehet ottivat vastaan kirkkoherran nuorempi veli, Tohmajärven komppanian kapteeni Adolf Molander.[47] Ilomantsin, Enon ja Tohmajärven edustajat kokoontuivat 1. maaliskuuta Enon kappelille pohtimaan tilannetta rovasti Johan Molanderin ja kruununvouti Gabriel Wallenius nuoremman johdolla. Kokouksessa oltiin yksimielisiä siitä, ettei armeijalle luovutettaisi nostomiehiä. Sovittiin, että 150 miehen suojakomppania asetetaan vartioimaan omia rajoja,[48] kuten 18 vuotta aikaisemmin oli tehty. Miehet oli tarkoitus muonittaa omin eväin ja heidän piti vuorotella rajavartioinnissa.[49] Molander ja Wallenius lähettivät ilomantsilaisen Juho Kontturin Kuopioon saamaan aseita ja valtuutus johtaa sotajoukkoja.[50]

Mönnin taistelussa 30. heinäkuuta venäläiset ajettiin pakoon ja Ilomantsin miehet ahdistivat pakenevia. Kuukauden kuluttua, 31. elokuuta, venäläiset voittivat ilomantsilaiset Konnunniemen taistelussa ja sota päättyi pitäjäläisten osalta. Sandels vetäytyi syyskuussa Ilomantsin pohjoispuolelle.[51]

Sodan loputtua Enossa kiiteltiin keisari Aleksanterin menestystä ja Ilomantsissa Johan Molander puolestaan loi laajemman yleiskatsauksen Euroopan tapahtumiin.[52] Sota ei ohittanut kuntaa ilman vahinkoja,[53] ja sen aikana myös kirkollisella rintamalla oli syntynyt kitkaa. Molander katsoi isänsä tulleen hyvin toimeen ortodoksipapiston kanssa, kuten itsekin Johannes Stefanovin (k. 1807) kanssa, mutta tämän seuraaja Johannes (Ivan) Petrov tulisi Molanderin mukaan varmasti olemaan kantona kaskessa.[54]

Petrov tuli 1808 papiksi Ilomantsin ortodoksiseurakuntaan.[55] Sodan aikana kenraali Aleksejevin johtama sotilasosasto tunkeutui rajan yli Ilomantsiin[56] ja osa kunnan ortodokseista tuki venäläisiä.[57] Petrov toimi kenraali Mihail Dolgorukovin, Aleksejevin ja Nikolai Tutškovin tulkkina, ”suomalaisten rauhoittajana” ja seurasi ilomantsilaisia jäljittänyttä eversti Grengrossia, joten määrättyä varovaisuutta tarvittiin hänen suhteensa.[58] Keväällä 1809 Petrov jätti valituksen, jossa hän syytti Liperin, Kiteen, Tohmajärven ja Pälkjärven luterilaisia pappeja ortodoksipappien tehtävien hoidosta ja kansan käännyttämisestä. Kenraalikuvernööri Spregtporten tutki asian ja lopulta Petrov sai itse muistutuksen 1811.[59] Esimiestään Molanderia vastaan Petrov ei käräjöinyt.[60]

Kirjeessään Walleniukselle Molander arvioi sodan aikaa. Kiitettyään pitäjän rahvasta ja virkamiehiä ”siivosta käytöksestä ja arvokkaasta esiintymisestä” sodan aikana Molander lausui, että tästä tekee poikkeuksen pastori Petrov: ”Ilman valtakirjaa hän on luvattomasti papintoimessa ja saa aikaan seurakunnassa levottomuutta. Hän on ottanut haltuunsa seurakunnan omaisuuden ja kalleudet, tuhlannut salaisesti seurakunnanvaroja, säikyttänyt ymmärtämätöntä kansaa ja tehnyt heidän olonsa epävarmaksi”.[59]

Heikki Kukkonen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virkaan astuttuaan hän lopetti isänsä tavan pitää koulua ilman eri korvausta. Johan Molander halusi keskittyä mieluummin varsinaiseen papintyöhön, mutta ilomantsilaiset tahtoivat jättää myös opetuksen papin tehtäväksi, sillä he pelkäsivät varsinaisen koulumestarin tulevan kalliiksi. Kun Molander lupasi valvoa pitäjänkoulun asioita ja sen luotettavuutta, päättivät kuntalaiset valita pitäjään koulumestarin.[61]

Ilomantsin vuosinaan Molander tutustui talonpojan poikaan Heikki Kukkoseen. Molander oli hankkinut kahdelle pojalleen kotiopettajan, ja kolmanneksi oppia saamaan hän otti lahjakkaan Kukkosen.[2][62] Ilomantsin pappilassa pojat oppivat ulkoa ruotsalaisen katekismuksen, kirjoitustaidon ja latinan kielioppia. Molander järjesti Kukkosen myös Kuopion triviaalikouluun[63] ja tarjoutui kustantamaan opiskelun alkutaipaleen.[64]Vauraassa pappilasta opiskelusta ja huolimatta pojasta ei koskaan tullut herraskaista.[65] Myöhemmin Kukkonen muutti nimekseen Henrik Renqvist, "puhdas oksa", ja tämän nimisenä hänen ja Molanderin tiet jälleen kohtasivat.

Molander jättää Ilomantsin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porvoossa hiippakunnan papisto oli kokoontunut maaliskuussa 1817 viettämään uskonpuhdistuksen 300-vuotisjuhlaa.[58] Kaunopuheinen ja viehättävä Johan Molander esiintyi juhlassa useaan kertaan. Hänen johtamiskykynsä tunnettiin niin Porvoon kuin Kuopion ajoilta. Ei siis ihme, jos häntä ajateltiin Magnus Jacob Alopaeuksen seuraajaksi 1818, todennäköisesti piispavainajan omasta esityksestä.[66] Johan Molander sai 21. elokuuta 1818 Porvoon tuomiokapitulin välityksellä Armollisen Majesteetin suoman professorin arvonimen, mikä enteili uutta virkaa.[58]

Lyhyen Zacharias Cygnaeus nuoremman piispankauden jälkeen Molanderin virallinen nimitys Porvoon piispaksi tapahtui 21. tammikuuta 1821 ja muutto huhtikuun aikana. Marianpäivänä hän piti lähtösaarnansa. Kirkolla pidetyssä pitäjänkokouksessa lautamies Adam Ryynänen merkitytti puheen pöytäkirjaan:

»Sen eropuheen johdosta, jonka kontrahtirovasti, professori ja ritari Molander on meille pitänyt – ehkä viimeisen Ilomantsin kirkossa – nyt saatuaan keisarilta määräyksen korkeampaan virkaan, on murheellista kadottaa opettaja, joka kaksi vuosikymmentä kuin hellä isä on käsitellyt, lohduttanut onnettomia, puolustanut syyttömästi vainottuja, pelastanut hätää kärsiviä ja ollut köyhien ja orpojen varma turva.[67]Moni meistä on nauttinut näistä hyvistä töistä ja olisimme kiittämättömiä, ellemme tunnustaisi sitä huolenpitoa ja monenlaista uhrausta, jota herra professori on osoittanut seurakuntaa ja pitäjää kohtaan.[68]»

Tämän jälkeen seurakuntalaiset sanoivat yhtyvänsä Ryynäsen sanoihin sanoen, ”etteivät osanneet olla kyllin kiitollisia.”[69]

Valinta Porvoon piispaksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

"Kokenut, hyväntahtoinen ja työtovereiden kunnioittama"[70] Molander valittiin piispaksi papiston melkein yksimielisellä tuella 21.1.1821[71]. Vaikka hän olikin autonomian ajan Pohjois-Karjalan merkittävimpiä pappeja,[72] piispana hän kuitenkaan ei itsenäisyydeltään kohonnut edeltäjiensä Magnus Jacob Alopaeuksen ja Zacharias Cygnaeus nuoremman tasolle vaan pyrki olemaan valtion uskollinen alamainen ja toteutti niitä käskyjä, joita sai Pietarista. Tämä asenne tulee hyvin esille hänen suhteessaan Savon herätysliikkeisiin, joihin hän suhtautui korostetun nuivasti[73] ja joita hän virkaintoisesti hän asettui vastustamaan. [74]

Uskonnollista kuohuntaa Savossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paavo Ruotsalaisen ja Henrik Renqvistin toiminta aiheutti kuohuntaa Savossa ja Pohjois-Karjalassa. Liperiin 1817 kirkkoherran apulaiseksi nimitetty Renqvist oli joutunut riitoihin esimiehensä rovasti Peranderin kanssa,[75] jonka valituksista alkoi 1820 prosessi Porvoon tuomiokapitulissa,[76] Tällöin rovasti pyysi Porvoon tuomiokapitulilta apulaisen vaihtamista.[77] Tuomiokapituli määräsi Ylä-Karjalan lääninrovastin Samuel Kiljanderin panemaan 1821 Liperissä toimeen rovastintarkastuksen Renqvistin asiassa.[78] Kiljanderin arvio Renqvistista oli kielteinen, samoin nimismies Steniuksen.[79]

Nilsiässä puolestaan heränneet valittivat piispalle kappalainen Arvid Sireliuksen toimista. Valituskirjelmän oli allekirjoittanut neljä talonpoikaa, ensimmäisenä Paavo Ruotsalainen. Kirjelmässä vedottiin keisariin, joka oli antanut oikeuden luterilaisen uskon harjoittamiseen. Sireliusta syytettiin oikeitten kristittyjen häpäisemisestä, sillä hän oli saarnoissaan ja lukukinkereillä panetellut ja sadatellut heränneitä ja oli jopa eräissä kinkereissä käynyt kiinni ruotivaivaiseen Juhana Martikaiseen ja puistellut häntä siksi, että tämä kuului heränneisiin.[80]

Molander tuomiokapitulissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiljander piti lausunnossaan Renqvistä sopimattomana papin tehtäviin ja epäili heränneiden liikkeen saattavan helposti hairahtua rikollisuuteen.[81] Tähän Renqvist vastasi kirjelmällä, jonka kaksi liperiläistä talonpoikaa toi 11.4.1821 tuomiokapitulin istuntoon. Kirjoituksissaan hän hyökkäsi selvin sanoin Peranderia vastaan sekä vaati parempaa tarkastusta.[82] Perander puolestaan vihjaisi Renqvistin liikkeen olevan kasvamassa hallitsemattomaksi kansanliikkeeksi.[83] Kun siis tuomiokapitulin istunnossa 24.10.1821 Renqvistin asian käsittelyä johti ensi kerran Porvoon uusi piispa Johan Molander[84] oli uskonnollinen asia saanut myös yhteiskunnallisen luonteen[85] [86] ja myöhemmin piispa pelkäsi jopa mahdollista kapinan puhkeamista.[87] Vaikka Renqvista kuultiin tuomiokapitulissa, se päätti tutkituttaa syytteet myös käräjillä, sillä tuomiokapitulilla ei ollut oikeutta itse kuulla todistajia.[88][89]

Liperistä oli myös tihkunut huhuja luterilaisen papiston sekaantumisesta ortodoksiseen sielunhoitoon. Molander piti tähän toimintaan syyllisenä Renqvistiä ja kutsui tämän 1822 puhutteluun.[90]

Piispantarkastus Savossa ja Pohjois-Karjalassa 1823[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Renqvist oli vaatinut uutta tarkastusta ja sen hän myös sai, joskin toisissa merkeissä kuin oli tarkoittanut.[91] Porvoon hiippakunnan pohjoisosien herätysliikkeet olivat aiheuttaneet levottomuutta korkeissa viranomaisissa, ja niin piispa Molander teki tarkastusmatkan niihin seurakuntiin, jotka olivat joutuneet viranomaisten huomion kohteiksi.[92] Tarkastuksessa heränneet puolustivat päättäväisesti asiaansa, toisin kuin ainakin ulkoisesti taipuisammat Paavo Ruotsalaisen kannattajat.[93] Liperissä piispaa saattoi pelottaa enemmän päättäväisten talonpoikien liikehdintä kuin Renqvistin väitetty harhaoppinen lahkolaisuus,[94] mutta taktiset syyt kehottivat kohdistamaan toimenpiteet apupappiin, ei talonpoikiin.[95]

Paavo Ruotsalainen

Nilsiässä heränneet valittivat piispalle kappalainen Arvid Sireliuksen toimista. Valituskirjelmän oli allekirjoittanut neljä talonpoikaa, ensimmäisenä Paavo Ruotsalainen. Savon heränneet pyysivät keisarin nimissä piispaa palauttamaan heille vapauden ja oikeuden, jonka keisari oli kansalaisille luvannut. Piispa Molander keskusteli tarkastuksen aikana asianosaisten kanssa ja keskustelun pohjalta syntyi sovinto, joka oli heränneille edullinen. Piispa kysyi heränneiltä: "Vaatisitteko te pappia johonkin edesvastuuseen? Ettekö paremmin saattaisi antaa hänelle anteeksi niin kuin Kristus käskee vihamiehilleen antaa anteeksi?" Paavo Ruotsalainen vastasi: "Hyvin mielellään, herra piispa, kun hän vaan rauhan meille antaa."[96] Sirelius ja Ruotsalainen löivät tämän jälkeen kättä ja lupasivat ikuista rauhaa ja sovintoa.[97]

Piispan tarkastusmatka jatkui tämän jälkeen Iisalmeen, jonka heränneet myös valittivat papistaan. Piispa kysyi Iisalmen kirkossa, oliko kenelläkään huomauttamista papistoa vastaan. Vastaväitteitä ei kuulunut, mutta kuulemistilaisuuden jälkeen L. J. Niskanen ojensi useiden talonpoikien allekirjoittaman valituskirjeen, jossa valitettiin vainosta ja kerrottiin, että "tästä asiasta käytiin viimeis kesänä Pietarissa ja oltiin piispa Cygnaeuksen puheilla, joka vakuutti, ettei kirjan lukemisen ja veisaamisen tähden pidä heränneitten päästä hiuskarvankaan pudota". Piispa näyttää hämmästyneen talonpoikien oma-aloitteisuutta ja kysyi hieman loukkaantuneena heiltä: "Miksi ette kääntyneet valituksillanne oman piispanne puoleen, vaan lähditte Pietariin asiaa hoitamaan?"[98] Piispa pyrki tasoittamaan papiston ja talonpoikien välejä, mutta Iisalmen rovasti oli kannassaan taipumaton.[99]

Maallikoiden vahva asema herännäisyydessä uhkasi papiston valtaa ja Molander piti liikettä yhteiskunnallisesti vaarallisena.[100] Piispa myös havaitsi, että Renqvistin pyrkimys elämäntavan muutokseen oli voimassa olleelle uhka vallitsevalle paternalistiselle järjestelmälle. Puheet ahneudesta ja köyhäinhoidosta olivat jo alkua yhteiskunnallisesta ohjelmasta.[101] Heinäkuussa 1823 Molander kirjoitti keisarille tapaamisesta tavalla, mistä saa kuvan piispan ja heränneiden vastakkainasettelusta:

»Renqvist ja hänen kannattajansa leimaavat kaikenlaiset oikaisut ja hartaudenharjoitusten rajoitukset uskonvainoksi - - - minua Renqvist on jo kuvaillut herjaavasti kaikesta myöntyväisyydestäni huolimatta.[102]»

Lopulta juuri Molanderin toiminta johti Renqvistin kohtelun ankaruuteen ja saattoi herätysjohtajan perheen taloudellisesti tukalaan tilaan.[103]

Piispantarkastuksen seurauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iisalmeen, Nilsiään ja Liperiin tekemänsä tarkastusretken jälkeen piispa Molander korjasi omakätisesti tarkastuspöytäkirjan[104] ja lähetti raportin valtiosihteeri Rehbinderille Pietariin.[105][103] Piispa ehdotti, että harhaan johdettuja seurakuntalaisia kohdeltaisiin lempeästi, mutta Renqvist pitäisi siirtää pois seurakunnasta.[106] Kun Molander vielä huomautti, että apupappi tulisi aiheuttamaan levottomuutta, mihin tahansa seurakuntaan hänet siirrettäisiin, hän itse asiassa vihjaisi, että Svartholman linnan saarnaajan toimi olisi Renqvistille sopiva.[107]

Rehbinder esitteli asian keisarille 2.8.1823 Molanderin linjan mukaisesti.[108] 3.9.1823 keisarillinen kirje saapui Porvooseen ja tuomiokapituli peruutti hallinnollisena asiana Renqvistin virkanimityksen Liperiin,[109] mutta uudeksi sijoituspaikaksi keisari määräsi Porvoon, jossa Renqvist olisi tuomiokapitulin ja piispan välittömässä valvonnassa.[110] Käskykirjeen toimeenpano kuitenkin viivästyi useita kuukausia,[111]sillä Molander ei ollut kovin innokas ottamaan vaikeasti valvottavaa apupappia Porvooseen.[112]

Muutoin piispa noudatti Pietarista saamaansa ohjetta suhtautua ymmärtävästi Pohjois-Savon heränneisiin, mutta sitäkin ankarammin Liperin apupappiin Henrik Renqvistiin, jonka toiminnan katsottiin murentavan papiston arvovaltaa ja synnyttävän pelättyä epäjärjestystä seurakunnassa.[113]

Renqvistin juttu jatkuu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jouduttuaan Liperin käräjille Renqvist tuomittiin 6.10.1823[114] vangittavaksi ja toimitettavaksi Kuopion lääninvankilaan.[115]Renqvist vei asian 17.11. Vaasan hovioikeuteen,[116] mutta jo sitä ennen 12.11. oli myös kirkon tuomiovallan rajoja puolustanut ja papin vangitsemiseen reagoinut Porvoon tuomiokapituli vedonnut hovioikeuteen.[117] Valitusten seurauksena Renqvist vapautettiin joulukuun alussa, jonka jälkeen hän ilmoitti tuomiokapitulille, ettei voinut sairauden vuoksi lähteä Porvooseen.[118] Tänne hän saapui vasta 25.2.1824 ja tuomiokapitulin kokouksessa hänelle ilmoitettiin, ettei häntä voitaisi nimittää virkaan Porvoossa niin kauan kuin virkarikossyyte oli ratkaisematta. Renqvist puolustautui tämän jälkeen kirjeitse arkkipiispa Jakob Tengströmille, mutta saamaansa tuomiota tai piispa Molanderia hän ei rohjennut arvostella.[119] Sen sijaan hän valitti, että piispa Molanderille oli syötetty valheita.[120]

Vaikka Renqvist oli vapautettu vankeudesta, hänen juttunsa Vaasan hovioikeudessa sai päätöksen vasta 14.7.1824. Se kumosi kihlakunnanoikeuden päätöksen. Samana päivänä tuomiokapituli totesi Renqvistin olevan jälleen kelvollinen papinvirkaan muualla kuin Liperissä.[121] Jotta hänet voitiin palkata keisarin ohjeen mukaisesti Porvooseen, keisarilta anottiin tarkoitukseen palkkarahoja 750 ruplaa. Valtiosihteeri pyysi palkka-asiasta lisää tietoja ja elokuussa Molander luki tuomiokapitulille kenraalikuvernöörille osoittamansa vastauksen.[122] Kerrattuaan asian pääpiirteet piispa lisäsi, että Renqvist oli tuomiokapitulissa syytteessä tottelemattomuudesta esimiestään kohtaan ja että hänet tunnettiin levottomuuksien lietsojana Liperissä. Näin Molander toi esiin kantansa, jonka mukaan Renqvistin kutsuminen Porvooseen oli hänelle epämieluisaa.[123]

Porvoossa syyskuussa 1824 Renqvist työllistettiin pedagogion vt. rehtoriksi, mutta tähänkin Molander suhtautui varauksella, sillä hänen mielestään oli arveluttavaa uskoa kasvavat lapset Renqvistin opetettaviksi.[124] Lokakuussa Renqvist sai virkavapautta matkustaakseen Liperiin käräjille, mutta tällä matkalla hän viipyi odotettua kauemmin. Helmikuussa 1825 kruununvouti kertoi Renqvistin kiertävän kylillä herätyskokouksia pitämässä ja kun hän puolen vuoden poissaolon jälkeen 20.4.1825 palasi takaisin Porvooseen, joutui hän selittämään viipymistään tuomiokapitulille. 4.6. piispan poika Karl August Molander ilmiantoi Renqvistin kotipitäjässään pitämistä hartaustilaisuuksista.[125] Tämä tarjosi piispa Molanderille puolestaan tilaisuuden ilmoittautua jääviksi Renqvistin virkarikossyytteen käsittelyssä,[126] mistä piispa oli pelkästään huojentunut.[127]

Elokuussa 1825 Porvooseen tekemällään tarkastusmatkalla kenraalikuvernööri Zakrevski sai tietää Renqvistin pitäneen hartaustilaisuuksia sekä kaupungissa että maaseudulla. Kenraalikuvernööri tivasi tuomiokapitulilta selitystä ja teroitti mieliin, että tuomiokapituli oli vastuussa koulunuorison suojelemisesta lahkolaisuudelta.[128] Näin myös itse piispa Molander joutui vaikeuksiin keisarin antaman valvontatehtävän huonosta hoidosta.[129] Molander pelkäsi keisarin täkäläistä edustajaa, [130] syystäkin, sillä jyrkkäluntoinen Zakrevski antoi Suomen lainsäädännölle piutpaut. [131] Piispa ja tuomiokapituli puolustautuivat sanomalla Renqvistin rikkoneen keisarin käskyä, minkä jälkeen tuomiokapituli ryhtyi välittömästi toimiin: Renqvistin kouluvirka peruttiin, eikä hänelle ollut Porvoossa osoittaa muuta työtä.[132]Molander oli osallistunut asian valmisteluun, vaikka totesikin olevansa jäävi asiasta päätettäessä.[133]

Käräjöinti Renqvistia vastaan jatkui. Puolustaessaan oikeuksia entinen apupappi ja Porvoon erotettu koulunjohtaja ei tietenkään voinut arvostella keisarin käskykirjettä,[134], vaan sen tulkitsijoita. Molanderista syytetty antoi seuraavan arvion:

»Piispa oli muutamien pahantahtoisten panettelijoiden perusteettomien, laillisesti tutkimattomien ja todistamattomien ilmoitusten nojalla leimannut hänet suoraa päätä syylliseksi korkeimman vallan tykönä. Tällainen menettely oli sopimatonta aikakaudella, jolloin valistuksen soihdun olisi pitänyt hajottaa suvaitsemattomuuden synkät pilvet eikä omantunnonrauhan olla uskonkiistojen ja vainon kohteena.[135]»

Aleksanteri I kuoli joulukuussa 1825 ja Molander muiden suomalaisten joukossa riensi esittämään uskollisuutensa uudelle hallitsijalle.[136] Vallanvaihdoksen aiheuttamassa epävarmassa tilassa Zakrevski esitti uudelle keisarille Nikolai I:lle ratkaisua Renqvistin tapaukseen.[137] Molander oli jo 1823 huhtikuussa esittänyt Renqvistin sijoittamista Svartholmaan. Tämän ehdotuksen kenraalikuvernööri oli ilmeisesti kuullut piispalta itseltään,[138] ja 16. kesäkuuta 1826 saavutti Porvoon Pietarista saapunut käsky, joka teki Henrik Renqvististä saarnaajan, itse asiassa vangin, Svartholman linnoitukseen.[139][140] Johan Molanderille Renqvistin siirto pois Porvoosta oli mieleinen,[141] mutta samalla hän pelkäsi tämän kirjoittamien uskonnollisten kirjoitusten leviämistä.[142]

Kun Renqvist 1831 haki Orimattilan kappalaisen virkaa, Molander puolsi hakemusta vedoten Renqvistin osoittamaan vakauteen elämän ja opin puolesta. Tuomiokapituli kuitenkin äänesti piispan tahtoa vastaan.[143]

Heikki Ylikankaan mukaan Henrik Renqvistiin kohdistetut varotoimet näyttävät antaneen sen tuloksen, mihin niillä oli tähdättykin. Kirkonmiehet pysyivät tiukasti kirkon ja valtion viitoittamalla tiellä.[144]

Piispa ja kuuliaisuus keisarille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piispa Molanderin toiminta Savon piispantarkastuksen aikana ja sen jälkeen oli ollut Renqvistin oikeutta loukkaava,[86] varsinkin kun joukossa oli todistamattomia syytöksiä. Hänen toimintansa ei kuitenkaan ollut laitonta, sillä piispa oli vastuussa keisarille hiippakuntansa papiston ja kansa lojaalisuudesta.[145] Molanderin suosittama ratkaisu (Svatrholmin vankeus) saattoi olla valtioviisasta,[146] mutta samalla siinä uhrattiin Renqvistin oikeusturva, kun hänellä ei ollut mahdollisuuksia puolustautua syytöksiä vastaan.[147] Kauko Pirisen mukaan piispan toiminta ei kuitenkaan ollut laitonta,[145] vaikka Molanderin suositusten mukaisesti Renqvistista tehtiin toisille papeille varoittava esimerkki.[148] Molander kirjoitti kenraalikuvernööri Zakrevskille Renqvistin tulleen tunnetuksi "uskonnollisten levottomuuksien johtajana", mikä lausuma dekabristikapinan jälkeisenä aikana aiheutti epäluuloa ja herätti kysymyksen, oliko Renqvist rukoilevaisten salaseuralainen vai vallankumouksellinen.[149] Venäjällä asenne lahkolaisia vastaan oli jyrkän kielteinen, sillä monet keisarikunnan liikkeet olivat kääntyneet valtiovaltaa vastaan.[100]

Pyrkiessään osoittamaan auliuttaan kenraalikuvernöörille piispa ajautui huomaamattaan umpikujaan. Molander sai lokakuussa 1825 Zakrevskilta salaisen määräyksen, ettei Renqvist saanut poistua Porvoosta. Koska kapitulilla ei kuitenkaan ollut oikeutta määrätä virantoimituserossa olevan pappismiehen olinpaikkaa, Renqvist kutsuttiin tammikuussa 1826 ainoastaan saamaan tiedon kenraalikuvernöörin kirjeestä. Näin piispan ja kapitulin ei tarvinnut ottaa vastuuta määräyksen laillisuudesta.[150] Zakrevskin toimintaa leimaa tuona aikana muukin lainvastaisuus, jolla hän yritti päästä eroon ministerivaltiosihteeri Rehbinderistä.[151]

1830 Johan Molander piti Helsingin Nikolainkirkon (nyk. tuomiokirkko) peruskiven muuraustilaisuudessa puheen, josta kiteytyneesti on luettavissa hänen suhteensa maalliseen valtaan. Ajan poliittinen kuohunta Euroopassa oli kiihkeää, ja piispa korostikin kirkon vastavallankumouksellista tehtävää. Etelä-Euroopan katolisissa maissa ilmenevää kuohuntaa Molander piti selvänä osoituksena katolisen kirkon pyrkimyksestä vääränlaiseen poliittiseen valtaan. Luterilaisuuden tunnusomaiseksi piirteeksi hän esitti esivallan kunnioittamisen ja uskollisuuden hallitsijaa kohtaan.[152][153]

Molander suhteutettuna aikaansa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piispa Molanderin toimintaa voi hyvällä syyllä kritisoida liiasta myöntyväisyydestä hallitsijaa kohtaan. 1800-luvun alun vuosikymmeninä hän ei ollut kuitenkaan ainoa, joka huolestui herätysliikkeiden vaikutuksesta. Lönnrot kävi hyökkäykseen heränneitä vastaan, koska nationalistisesta näkökulmasta körttiläisyys kävi yhä vaarallisemmaksi. Joulukuussa 1837 itse kansallisrunoilija Runeberg yhtyi tähän. Hän kirjoitti kansallismielisten äänenkannattajaan Helsingfors Morgonblad -lehteen artikkelisarjan "Vanhan puutarhurin kirjeitä". Ilmiannot Raamatun väärintulkitsijoista työllistivät niin kenraalikuvernööri Mensikovia kuin sisäasiainministeri Bludoviakin.

Fredrik Cygnaeus kirjoitti vuonna 1837 Molanderia ylistävän muistorunon.[154]

Perhesuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piispa Molanderin ansioista hänen vanhin poikansa korotettiin 14.8.1830 aatelissäätyyn.[155] Molander oli kahdesti naimisissa. Ensimmäinen puoliso oli serkku Fredrika Lovisa Tawast (k. 1827), Magnus Fr. Tawastin ja Maria Elisab. Molanderin tytär. Toinen puoliso 1829 ensimmäisen vaimonsa sisarentytär Fredrika Charlotta Aminoff (k. 1872).[10] Hänellä oli ensimmäisestä avioliitosta viisi lasta: Runoilija- ja taidemaalariveljesten Lennart Forsténin ja Torsten Wilhelm Forsténin äiti Maria Charlotta Molander (1790–1857),[156] asessori Johan Fredrik Molander (1793–1842), Ilomantsin kappalainen ja vuodesta 1837 kirkkoherra Karl August Molander (1795–1858)[157], Aurora Fredrika Järnefelt, os. Molander (1800–1868) ja Sulkavan seurakunnan kirkkoherra Klas Magnus Molander (1803–1886).[10]

Edeltäjä:
Zacharias Cygnaeus nuorempi
Viipurin piispa
1821-1837
Seuraaja:
Carl Gustaf Ottelin


Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aarsberetning. Tanska: Kongelige Nordiske oldskriftselskab, 1835. Teoksen verkkoversio.
  • Akiander, M: Skolverket inom fordna Wibogs. Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk, Nionde Häftet. Helsinki: Finska Vetenskaps-Societeten, 1866.
  • Annaler for nordisk oldkyndighed. Kongelige Nordiske oldskriftselskab, 1837. Teoksen verkkoversio.
  • Bergholm, A.: Sukukirja. näköispainos 1984. Helsinki: , 1901.
  • Björn, I.: Suur-Ilomantsin Historia. Enon, Ilomantsin ja Tuupovaaran historia vuoteen 1860. Pieksämäki: Enon, Ilomantsin ja Tuupovaaran paikallishistoriatoimikunta, 1991. ISBN 952-90-2104-6.
  • Cygnaeus, F.: Skaldestycken. Helsinki: Finska Litteratur-Sällskapet, 1851. Teoksen verkkoversio.
  • Heininen, S. & Heikkilä, M.: Suomen kirkkohistoria. Helsinki: Edita, 1996. ISBN 951-37-1839-5.
  • Junnila, O.: Suomen historia 5. toim. Yrjö Blomstedt. Espoo: Weiling & Göös, 1986.
  • Kataja, K. & Juvonen, J.: Maakunnan synty, Pohjois-Karjalan historia 1809-1939. Hämeenlinna: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, HKI, 2006. ISBN 951-746-844-X.
  • Klinge, M.: Keisarin Suomi. Helsinki: , 1997.
  • Kotivuori, Y.: Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852 Helsingin yliopisto.
  • Lindeqvist, K.O.: Yleinen historia IV. Porvoo: , 1915.
  • Meri, V.: Huonot tiet, hyvät hevoset, Suomen suurruhtinaskunta vuoteen 1870. Keuruu: , 1994.
  • Palmén, E.G: Tietokirja Suomen kodeille. Nide 1. W.Söderström Osakeyhtiö, 1907.
  • Pelkonen, E.: Runon maisemia. Kulttuurikuvia Ilomantsista I. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1967.
  • Pirinen, K.: Henrik Renqvist –pappi ja herätysjohtaja. Toimittanut Ilkka Huhta. Keuruu: Kustannusosakeyhtiö Otava, 2003. ISBN 951-1-19102-0.
  • Pohjolan-Pirhonen, H., Aalto, T. & Virtanen K.O.: Kansakunnan historia 2. Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1984.
  • Reenpää, H.A.: Pojanpoika. Keuruu: Otava, 1998.
  • Remes, Viljo: Herännäisyyden nousu ja hajoaminen. Lapua: Herättäjä-Yhdistys, 1995. ISBN 951-878-069-2.
  • Ruokanen, T.: Ukko-Paavo, Paavo Ruotsalainen ja 1800-luvun heräävä Suomi. Otava, 2002.
  • Salomies, I.: Henrik Renqvist. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1930.
  • Turpeinen, O.: Keisarin maa. Hämeenlinna: Oy Amanita Ltd, 2004. ISBN 951-31-2758-3.
  • Ylikangas, H.: Körttiläiset tuomiolla. Keuruu: , 1979.

Lähdeviitteet ja huomautukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ylioppilasmatrikkeli, viitattu 7.5.2009
  2. a b Meri, s. 25
  3. Murtorinne, s. 19
  4. Murtorinne, s. 30
  5. Lindeqvist, s. 125
  6. Lindeqvist, s. 312
  7. Björn, s.417
  8. Björn, s. 416.
  9. Pelkonen, s. 232.
  10. a b c Bergholm, s. 894.
  11. Aarsberetning, s. 11
  12. Annaler for nordisk oldkyndighed, s.383-386. Hänen kuolinvuotenaan yhdistyksen kaksi muuta suomalaisjäsentä olivat kenraalikuvernööri Menšikov 150 ruplan maksulla ja Kajaanilainen lääkäri Lönnrot 52 ruplan maksulla.
  13. Akiander s. 276.
  14. Akiander, s. 275
  15. Pelkonen, s. 303.
  16. Björn, s. 416.
  17. Björn, s. 741.
  18. Palmén, s. 352.
  19. Pelkonen, s.184
  20. Pelkonen, s. 182.
  21. Pelkonen, s.240 Isän ohje oli ollut: ”Ota toinen ihminen itsesi tasolle, kuuntele häntä. Vasta kun näet hänessä lähimmäisesi, sitten puhele lempeästi, nuhtele ja ojenna.”
  22. Björn, s.495
  23. Björn, s. 497. Ilomantsissa kokoonnuttiin yleensä kirkossa. Syksyllä 1816 oli Ilomantsin pitäjänkokouksessa tarkoitus käsitellä uutta Koveron ja Tohmajärven välistä tietä, mutta kun asianosaisten matka kirkolle estyi kelirikon vuoksi, järjestettiin uusi kokous joulukuun puoliväliin, jotta kaikki asianosaiset tulivat kuulluiksi.
  24. Björn, s. 496.
  25. Björn, s. 516. Ilomantsi oli eräs Suomen synkimmistä kuppa-alueista. Tauti ilmestyi pitäjään syksyllä 1805, kun kuppari Anna Makkonen sai tartunnan Venäjältä. Myös muut kulkutaudit vaivasivat kuntalaisia. Molander kirjoitti 1814 Kuopioon hinkuyskäepidemiasta, joka oli tullut kuntaan kerjäläisten mukana.Kuntaan perustettiin sairashuoneita eri puolille pitäjää.
  26. Björn, s. 517 ja 753. Vuonna 1796 englantilainen Edward Jenner keksi isorokkorokotteen, joka otettiin nopeasti käyttöön myös Suomessa. Ilomantsilaiset kuitenkin vastustivat rokotuksia, sillä heidän mukaansa herran sairauksien tappavaa myrkkyä ei ihmisviisaudella voinut estää. 1803 Suomea kohtasi paha isorokkoepidemia ja pitäjänkokous päätti 23.9.1804 aloittaa rokotukset
  27. Björn, s. 498.
  28. Björn, s. 405. Ilomantsin kirkon palossa tuhoutui myös kellotapuli ja sen kaksi kelloa. Kellojen sulanut malmi kaivettiin maasta ja lähetettiin Porvooseen Eric Solitanderille puhdistettavaksi. Sieltä malmi lähetettiin edelleen Tukholmaan, missä siitä oli tarkoitus valaa uusi kello. Kirkonkellon valoi turkulainen Paul Björkström. Etupuolelle tuli teksti” Warjele jalkas koskas menet Jumalan Huoneeseen ja tule kuulemaan. Se on parembi kuin tyhmäin uhri. Salom. Saarnaaja 4.17.” Takana luki ”Ilomantsin emäkirkon kello vastaudesti valettu Turussa vv 1801 koska oli seurakunnan provasti ja kirkkoherra Magister Joh. Molander vise pastor ja kappalainen Christian Hjerppe”. Korkeaääninen kello tuli maksamaan 145taalaria 37 äyriä.
  29. Björn, s. 209. Kirkkoherran mukaan Ilomantsissa metsästettiin vielä 1800-luvun alussa karhuja, kettuja, oravia ja jäniksiä. Sen sijaan lintuja oli tullut huonosti.
  30. Björn, s.212. Talvella 1802 Molander luetteli petojen aiheuttamia tuhoja. Hänen mukaansa ”pitäjä kärsi susista ja karhuista, joita oli erityisen paljon kesäaikana. Noin kaksikymmentä hevosta, sata lehmää ja lukemattomia lampaita ovat metsän tyrannit vieneet”. Petojen liikkumiseen oli syynä poikkeuksellisen korkealla ollut vesi, joka tulvi soille ja korpiin niin että metsässä pystyi soutamaan.
  31. Björn, s. 507.
  32. Björn, s.504Talvella 1802 ilomantsilalaiset valitsivat edustajat neuvottelemaan makasiininhoidosta kirkkoherran kanssa makasiininhoitaja Nygreniä vastaan. Makasiinin lainausmerkinnöissä ei löytynyt huomautettavaa, mutta silti kuntalaiset olivat häneen tyytymättömiä ja hän joutui eroamaan.
  33. Pelkonen, s. 212. Tilaisuus pidettiin ulkoilmassa ja saarnastuolina oli Ikosten pirtistä kannettu pöytä ja sen eteen maahan lyöty havuristi.
  34. Björn, s. 220 ja 584–585. Molander ei ollut ainoa Matelin lauluun ihastunut. Myöhemmin Lönnrot merkitsi muistiin 94 tämän runoa ja Mateli on ainoa nimeltä mainittu Kantelettaren laulaja.
  35. Pelkonen, s.222. Kun Gregorius Montell-Mononen tuli kappalaiseksi Ilomantsiin, hän elvytti rovasti Molanderin kerran Koitareella pitämän jumalanpalveluksen jokakesäiseksi. Perinne jatkui vielä 1900-luvun alussa, jolloin Koitareen kesäkirkko pidettiin Siitavirran rinteessä.
  36. Björn, s. 447. Ilomantsissa viinikassan hoito kuului kirkkoherralle aina 1800-luvun alkuun saakka, jolloin tuomiokapituli määräsi, että viininhankkijan tuli pitää tiliä saamistaan maksuista ja tekemistään ostoksista. Molander kysyi jokaiselta yksitellen, kuka haluaisi ottaa viinikassan hoitaakseen. Kaikki kieltäytyivät ja selittivät, etteivät halunneet maksaa viinimaksuja muille kuin rippikirjoitukset suorittaneelle papille. Kun kirkkoherra vakuutti vanhan tavan lainvastaisuutta, ehdotti pitäjänkokous 1.4.1804 kapitulilta pyydettäväksi erivapautta. Seuraavassa kokouksessa ilomantsilaiset jälleen itsepintaisesti vakuuttivat, ettei mitään laskuja tarvinnut tehdä, vaan kirkkoherra voisi hoitaa asian vanhaan malliin. Kun kirkkoherra kieltäytyi, syntyi niin suuri puheen sorina ja levottomuus, että papin oli taivuttava.
  37. Björn, s. 448. Molander lupasi ottaa hankinnat hoitaakseen tilinpidon mukaan ja määräsi kassanhoidon kuudennusmies Samuel Monoselle. Talonpojalle tehtävä oli kuitenkin niin vaativa, että lopulta kirkkoherran oli se itse tehtävä.
  38. Pelkonen, s. 304. 1821 Enon pastori Jonas Lindström oli täysin sokea pitäessään viimeistä kokousta 16.4.21 vanhassa kirkossa. Siinä tilaisuudessa riehaantuivat muuten maltilliset kuntalaiset. Kun Molander oli tuomiokapitulille ilmoittanut, että entisessä kirkossa oli pidetty huonoa elämää ja harrastettu taikuutta, tuomiokapituli määräsi kirkon myytäväksi huutokaupalla. Kyläläiset vastustivat hanketta ja 1832 juhannusyönä joku sytytti hylätyn kirkon ja kylä hyväksyi tämän.
  39. Pelkonen, s. 287, viite 22
  40. Björn, s. 456. Piispantarkastuksessa 1815 eri kirkkojen välit todettiin hyviksi. Luterilaisilla ja ortodokseilla oli Ilomantsissa yhteinen pitäjänkokous, köyhäinhoito ja viljamakasiini. Myös kirkoissa vierailtiin puolin ja toisin.
  41. Björn, s. 452. Ruotsin lakien mukaan jokaiselta tilalta oli maksettava saatavat luterilaisille papeille. Käytännössä ortodoksit maksoivat omille papeilleen ja luterilaiset omilleen. 1790 kuningas antoi selvän määräyksen ortodoksien maksuvelvollisuudesta luterilaisille papeille. Ilomantsissa ei asetusta pantu toimeen koko laajuudessa, vaan kirkkoherrat sopivat keskenään saatavien jakamisesta eräillä kiistanalaisilla tiloilla. Kun luterilaiset anoivat saataviaan niiltä ortodokseilta, jotka asuivat entisissä luterilaisissa taloissa. Ortodoksit selittivät tilojen aina kuuluneen ortodokseille, jolloin Molander selitti, että useat ortodoksitalot olivat asutetut vasta 1741 venäjän sodan jälkeen, jolloin ortodokseja tuli rajan yli Venäjältä. Päätös neuvotteluiden jälkeen oli Molanderin kannan mukainen, että luterilaiset ottivat saatavansa kaikista ortodoksien asuttamista uudistiloista.
  42. Björn, s. 412.
  43. Pelkonen, s. 232. Juhannusaattona 1809 Ilomantsin vallasväki kokoontui kirkkoherransa pappilaan, jonka Johan Molander oli tulonsa jälkeen seurakuntaa rasittamatta perinpohjaisesti kunnostanut. Vuosisadan alusta he olivat pitäneet tapanaan tulla onnittelemaan juhannuspäivän sankaria.
  44. Pelkonen, s. 233. Molanderin taidollinen, monia näkökantoja avartava puhe huipentui aina suven ylistykseen. Laulua ja klaveerinsoittoakin oli tarjolla.
  45. Pelkonen, s.234
  46. Pelkonen, s. 226.
  47. Pelkonen, s.298
  48. Pelkonen, s. 226–227.
  49. Björn, s. 557.
  50. Pelkonen, s. 227.
  51. Björn, s. 558.
  52. Björn, s. 560.
  53. Björn, s. 558–559.
  54. Pelkonen, s. 237.
  55. Björn, s 391.
  56. Björn, s. 557.
  57. Björn, s. 558.
  58. a b c Pelkonen, s. 238.
  59. a b Pelkonen, s. 302.
  60. Pelkonen, s. 236.
  61. Björn, s. 526.
  62. Reenpää, s. 44.
  63. Meri, s. 26.
  64. Pelkonen, s. 185.
  65. Reenpää, s. 42.
  66. Pelkonen, s. 239.
  67. Pelkonen, s. 241.
  68. Pelkonen, s. 304.
  69. Pelkonen, s. 305.
  70. Pohjolan-Pirhonen, s. 11
  71. A. Bergholm: Sukukirja
  72. Kataja&Juvonen, s. 187
  73. Salomies, s. 168
  74. Pelkonen, s.303
  75. Pirinen s. 33
  76. Pirinen, s. 15
  77. Pirinen, s.34
  78. Pirinen, s.35
  79. Pirinen, s.36
  80. Remes, s.114
  81. Pirinen, s. 36
  82. Pirinen, s. 37
  83. Pirinen, s.40
  84. Pirinen, s. 41
  85. Pirinen, s. 130
  86. a b Pirinen, s. 132
  87. Pirinen, s.54
  88. Pirinen, s. 129
  89. Pirinen, s. 43-44
  90. Pirinen, s. 58
  91. Pirinen, s.45
  92. Pirinen, s. 130
  93. Pirinen, s.46
  94. Pirinen, s. 52
  95. Pirinen, s. 53
  96. Meri, s. 21
  97. Ruokanen, s. 109
  98. Meri:, s.22
  99. Ruokanen, s. 111
  100. a b Junnila, s. 114
  101. Pirinen, s. 147
  102. Heininen & Heikkinen, s. 176
  103. a b Pohjolan-Pirhinen, s. 122
  104. Pirinen, s.54 ja 151
  105. Ruokanen, s. 113
  106. Pirinen, s.55
  107. Pirinen, s.56
  108. Pirinen, s. 56
  109. Pirinen, s. 58
  110. Pirinen, s.57
  111. Pirinen, s.59
  112. Pirinen, s. 60
  113. Meri, s. 23
  114. Pirinen, s. 61
  115. Pirinen, s. 63
  116. Pirinen, s. 66
  117. Pirinen, s. 68
  118. Pirinen, s. 69
  119. Pirinen, s.70
  120. Pirinen, s. 71
  121. Pirinen, s. 72
  122. Pirinen, s. 73
  123. Pirinen, s. 74
  124. Pirinen, s. 75
  125. Pirinen, s. 76
  126. Pirinen, s. 77
  127. Meri, s. 35
  128. Pirinen, s. 79
  129. Pirinen, s. 135
  130. Pirinen, s. 81
  131. Meri, s. 156
  132. Pirinen, s. 80, 135-136
  133. Pirinen, s. 80
  134. Pirinen, s.81
  135. Pirinen, s. 83
  136. Klinge, s. 78.Molander kohtasi keisarin Pietarissa. Aleksanteri I:n kuoltua koottiin Suomesta valtuuskunta uuden keisarin Nikolain kruunajaisiin. Valtuuskunta ei kuitenkaan matkustanut Moskovaan saakka, vaan tyytyi esittämään nöyrän alamaisuutensa Pietarissa. Keisarin ja valtuuskunnan tapaaminen ei kuitenkaan ollut loistokas. Kreivi Aminoff hukkasi puheensa konseptin eikä piispa Molander ymmärtänyt keisarin ranskaa eikä osannut puhua monarkille ymmärrettävästi.
  137. Pirinen, s.87
  138. Pirinen, s. 88
  139. Meri, s. 36
  140. Pirinen, s. 137
  141. Pirinen, s. 139
  142. Pirinen, s. 119
  143. Pirinen, s. 117
  144. Ylikangas, s.
  145. a b Pirinen, s. 133
  146. Pirinen, s. 57
  147. Pirinen, s. 146
  148. Pirinen, s. 57
  149. Turpeinen, s.125
  150. Pirinen, s. 136
  151. Meri, s. 161
  152. Murtorinne, s. 194
  153. Heininen & Heikkilä, s. 167
  154. Cygnaeus, s. 27-29. Runo nimeltä Johan Molander ilmestyi vasta vuonna 1851.
  155. Ylioppilasmatrikkeli, luettu 7.5.2009
  156. Bergholm, s. 464
  157. Björn, s.417 ja 419