Emil Aaltonen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Emil Aaltonen
Emil Aaltonen
Emil Aaltonen
Syntynyt 29. elokuuta 1869
Metsäkansa, Sääksmäki
Kuollut 16. joulukuuta 1949
Tampere
Arvonimi teollisuusmies ja merkittävä lahjoittaja
Kansalaisuus Suomen lippu suomalainen
Siviilisääty Naimisissa
Puoliso Olga Malinen
Vanhemmat Juho Widell ja Amanda Kallio

Vuorineuvos Emil Aaltonen (sukunimi vuoteen 1888 Widell; 29. elokuuta 1869 Metsäkansa, Sääksmäki16. joulukuuta 1949 Tampere) oli tunnettu teollisuusmies ja merkittävä lahjoittaja.

Lapsuus ja nuoruusvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Emil Aaltosen vanhemmat olivat pienviljelijä Juho Widell ja Amanda Kallio; Emil oli kolmas perheen seitsemästä lapsesta. Juho Widell menetti tilansa katovuosien aiheuttamien menetysten takia ja joutui menemään työhön rautatietyömaalle Toijalaan. Juho Widellin kuoltua Amanda Widell meni uusiin naimisiin puuseppä Adolf Mattsonin kanssa. 1883 Emil lähti perheensä tahdosta suutarinoppilaaksi paikallisen talosta toiseen kiertävän suutarimestarin Eemeli Sohlmanin luokse. Itse Emil olisi halunnut sepäksi, mutta oli liian heiveröinen ruumiinrakenteeltaan siihen ammattiin.

Saatuaan 1887 kisällin pätevyyden Emil siirtyi työskentelemään suutarimestari Oskar Grönlundin verstaaseen Hattulan Nihattulan kylään. Siellä hän hankki itselleen hyvän ammattitaidon erityisesti valmistaessaan jalkineita Parolan leirialueella palvelleille venäläisille upseereille ja heidän perheenjäsenilleen. Oltuaan kaksi vuotta Grönlundin palveluksessa Emil Aaltonen perusti 1889 oman suutarinliikkeen Nihattulaan. Aluksi hän teki töitä yksin, mutta sai sitten pian nuoremman veljensä oppipojakseen. Liikkeessä oli käytössä yksi ompelukone, mutta muuten kaikki työ tehtiin käsin ja talvisin kierrettiin vielä perinteiseen tapaan talosta toiseen tekemässä uusia kenkiä ja korjaamassa vanhoja.

Aaltonen kenkätehtailijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aaltosen entinen kenkätehdas Tampereen Tammelassa

Koneet ja jalkineiden valmistuksen koneellistaminen kiinnostivat Aaltosta jo alusta saakka. Hän luki alan kirjallisuutta ja lehtiä sekä tutki perusteellisesti hankkimiaan teollisesti valmistettuja kenkiä saadakseen selville, miten ne oli tehty. Siirrettyään liikkeensä suurempiin tiloihin Hattulan Linnamäkeen Vähä-Luolajan kylään Aaltonen hankki ompelukoneita, joilla ommeltiin kenkien päällisiä sekä myös nahan jätepaloista rukkasia ja kukkaroita. Itse kenkien valmistus tapahtui kuitenkin vielä pääosin käsityönä. 1902 Aaltonen hankki helsinkiläisen Uno Pelanderin kenkätehtaan amerikkalaisvalmisteiset koneet Pelanderin kuoltua. Saatuaan ne asennetuksi omalle tehtaalleen hän saattoi aloittaa teollisen kenkien valmistuksen. Uuden kenkätehtaan nimeksi tuli Hattulan Jalintehdas ja se lähti heti hyvin liikkeelle, koska tehtaan valmistamat kengät olivat hyvälaatuisia ja edullisia. 1904 tehdas muutti uuteen kaksikerroksiseen hirsirakennukseen ja parhaimmillaan sieltä valmistui 50 kenkäparia päivässä 50 työntekijän voimin. Tehtaan päätuotteena oli musta varsikenkä.

Helmikuussa 1905 tulipalo tuhosi vastavalmistuneen tehdasrakennuksen ja vain osa koneista saatiin pelastettua. Aaltonen päätti siirtää tehtaansa Hattulasta Tampereelle ja osti kesällä 1905 tehdastaan varten konkurssiin joutuneen Tampereen keppitehtaan kiinteistön Kyllikinkatu 19:sta Tammelan kaupunginosasta läheltä Tammelantoria. Vuonna 1906 uudessa Tampereen kenkätehtaassa oli jo työssä 160 henkilöä ja kenkiä valmistettiin vuoden aikana 20 000 paria. Aaltosen tehdas oli aluksi ainoa kenkätehdas Tampereella, mutta pian kaupunkiin alettiin perustaa muitakin kenkätehtaita ja jo vuonna 1910 puolet Suomen teollisesti valmistetuista kengistä tehtiin Tampereella. 1910 Aaltosen tehdas siirtyi Tammelantorin pohjoislaidalla sijainneeseen kortteliin, jonka Aaltonen oli ostanut 1909 Tampereen Tapettitehdas Osakeyhtiöltä. Tässä vaiheessa tehtaassa siirryttiin järjestelmällisesti sähkökäyttöisiin amerikkalaisiin vuokrakoneisiin. 1913 uuden tehtaan tuotanto nousi jo 212 000 kenkäpariin vuodessa; mallistossa oli tällöin noin parikymmentä erilaista kenkää ja tärkein tuotemerkki oli Vakuuskenkä.

Aaltosen omistamaan kortteliin rakennettiin uusi arkkitehti Lambert Petterssonin suunnittelema 4–5-kerroksinen tehdasrakennus useassa eri vaiheessa vuosien 19131928 välillä. Ensimmäisen maailmansodan alettua Aaltosen tehdas sai suuria saapastilauksia Venäjän armeijalta ja tehtaan työntekijämäärä kasvoi 270:stä vuonna 1914 450:een vuonna 1917. Toukokuussa 1917 Aaltonen muutti Tampereen Kenkätehtaan nimellä kulkeneen tehtaansa osakeyhtiöksi, jonka nimeksi tuli Aaltosen Kenkätehdas Oy. Yhtiön osakepääoma oli 3 miljoonaa markkaa ja tehtaan 3000 osakkeesta 2980 oli Emil Aaltosen hallussa.

Suomen sisällissodasta Aaltosen tehdas selvisi suhteellisen pienin vaurioin, vaikka Tampereella käytiinkin ankara taistelu maalis-huhtikuussa 1918. Tehtaan tuotanto oli kuitenkin sodan aikana pysähdyksissä. 1920-luvulla koko Suomen kenkäteollisuuden tuotanto kasvoi nopeasti ja oli huippuvuonna 1928 2,8 miljoonaa jalkineparia. Aaltosen Kenkätehtaan palveluksessa oli samana vuonna 700 työntekijää ja siellä valmistettiin 586 000 kenkäparia. Aaltonen teki myös yritysostoja 1920-luvulla. 1925 hän osti myyntiin tulleen Viialan Nahkatehdas Oy:n, joka tuotti tämän jälkeen suurimman osan Aaltosen kenkätehtaiden käyttämästä nahasta. 1926 hän osti Korkeakoskella sijainneen, alan kiristyneestä kilpailusta kärsineen Suomen Nahka– ja Kenkätehdas Oy:n, jonka nimeksi muutettiin oston jälkeen Korkeakosken Kenkätehdas Oy.

1930-luvun pulakauden aikana Aaltosen tehtaan tuotanto supistui ja tehdasta jouduttiin pitämään välillä suljettuna menekkivaikeuksien takia, mutta yleisesti ottaen tehtaan taloudellinen asema ei ollut uhattuna. Aaltonen osti 1931 toisen tamperelaisen kenkätehtaan Attila Oy:n, jolla oli myös nahkatehdas Pyynikillä. 1934 ostettiin Solena-merkkisiä naisten kenkiä valmistanut tamperelainen, 1920 perustettu, Karisto & Kumpp:n kenkätehdas, joka oli joutunut laman takia vararikkoon. Kumpikin ostettu yhtiö jatkoi toimintaansa, Karisto & Kumpp:n kenkätehtaan nimeksi vaihtui kuitenkin Kenkätehdas Oy Solena. Aaltosen hankkimien kenkätehtaiden välille tehtiin työnjako niin, että Solena valmisti kevyitä naisten kenkiä, Attila miesten ja naisten reunoskenkiä ja Korkeakoski miesten kenkiä ja saappaita. Vuonna 1936 Aaltonen osti lisäksi erilaisia kemiallisia tuotteita, muun muassa kenkävärejä valmistaneen Oy Teknika:n. 1930-luvun lopulla Aaltosen Kenkätehtaan mallistossa oli 4500 eri kenkämallia ja noin 600 erilaista värivivahdetta.

1940 yrityksen organisaatiota muutettiin niin, että kaikista kolmesta kenkätehtaasta ja yhdestä nahkatehtaasta tuli muodollisestikin osa Aaltosen Kenkätehdas Oy:tä, jossa oli nyt yli 1300 työntekijää. Vuorineuvoksen arvonimen 1939 saanut Emil Aaltonen jatkoi yhtiönsä toimitusjohtajana vuoteen 1947 saakka. Sen jälkeen hänen seuraajakseen paikalle tuli hänen vävynsä varatuomari Lauri J. Kivekäs.

Emil Aaltonen kuoli 80-vuotiaana vuonna 1949. Hänet on haudattu Kalevankankaan hautausmaalle.

Aaltosen muu liiketoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarvis Oy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aaltonen oli mukana osakkeenomistajana ja johtokunnan puheenjohtajana vuonna 1921 perustetussa Sarvis Oy:ssä, jota voidaan pitää Suomen muoviteollisuuden pioneerina. Tampereen Hatanpään alueella sijainnut Sarvis Oy valmisti kuoritusta maidosta valmistetusta kaseiinista galaliitti-nimistä ainetta ja käytti sitä nappien, kampojen, kynänvarsien, lampunvarjostimien ja muiden vastaavien esineiden valmistuksessa. Yhtiön toiminta oli aluksi tappiollista ja muut osakkeenomistajat menettivät uskonsa sen menestykseen, niin että Aaltosen haltuun siirtyi lopulta 14 000 yhtiön 15 000 osakkeesta. Vuodesta 1927 lähtien yhtiö alkoikin tuottaa voittoa joka vuosi.

Lokomo Oy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lokomo Oy oli 1916 perustettu konepaja, jonka tuotantolaitokset sijaitsivat Tampereen Hatanpäällä. Lokomo valmisti höyryvetureita ja muita vastaavia raskaan metalliteollisuuden tuotteita. Aaltonen oli tässä yhtiössä mukana osakkeenomistajana ja ajoittain johtokunnan puheenjohtajana. Samoin kun Sarviksellakin Lokomolla oli alkuvaiheessa ongelmia, mutta Aaltonen uskoi sen kehitysmahdollisuuksiin ja kasvatti osuuttaan yhtiössä, niin että hänellä oli vuonna 1926 hallussaan 40 000 osaketta yhtiön 50 000 osakkeesta. 1930-luvulla Lokomo sai huomattavia tilauksia selluloosateollisuudelta ja Suomen puolustusvoimilta, sota-aikana sitä työllistivät sotatarviketilaukset ja sodan jälkeen sotakorvaustoimitukset.

Maatalous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aaltonen osti maaliskuussa 1914 vähän yli 200 hehtaarin Ketaran maatilan läheltä Tamperetta. Tilalla oli laaja puutarha ja noin 20 hehtaaria viljeltyä maata. Aaltonen ryhtyi viljelemään tilaa ja se toimi myös Aaltosen perheen kesäasuntona. Aaltonen myi tilan vuonna 1918 kilpailijalleen kenkätehtailija Hyppöselle.

Muutamia vuosia Ketaran tilan oston jälkeen 1917 Aaltosen haltuun siirtyi Mäntsälän Ylikartanon nimellä tunnettu 2600 hehtaarin Andersbergin rappiotila Mäntsälässä. Vuoden 1918 torpparivapautuslaki pienensi tilan kokoa 2160 hehtaariin, josta peltoa oli 850 hehtaaria. Aaltonen aloitti tilalla 1920-luvulla mittavan uudistusohjelman, johon kuului peltojen salaojitus. Tiilisten salaojaputkien valmistusta varten perustettiin tilalle 1924 oma tiilitehdas. Peltojen salaojitus saatiin päätökseen 1937. Tilan meijeristä saatu kaseiini vietiin Sarviksen tehtaan raaka-aineeksi ja Aaltonen rakensi tilalle myös neljä kilometriä pitkän kapearaiteisen rautatien tilan sisäisiä kuljetuksia varten. Ketaran tilan myynnin jälkeen Aaltonen vietti suuren osan vapaa-ajastaan Ylikartanon tilalla.

Emil Aaltonen lahjoittajana ja taiteen kerääjänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Emil Aaltosen museo kesällä 2006

Emil Aaltonen lahjoitti varoja vuonna 1925 valmistuneen Tampereen Kirjastotalon rakentamiseen ja lahjoitti myös kirjastotalon edessä olevan Wäinö Aaltosen tekemän Aleksis Kiven patsaan. Vuonna 1937 hän perusti nimeään kantavan Emil Aaltosen säätiön luovan tieteellisen työn tukemiseksi. Aaltonen rakennutti myös kirkon synnyinkyläänsä Sääksmäen Metsäkansaan ja avusti rahallisesti Korkeakosken ja Viialan kirkkojen rakentamista.

Emil Aaltosen ja hänen jälkeläistensä pitkäaikainen koti Tampereella, Aaltosen 1932 ostama Pyynikinlinna, toimii nykyään taide- ja teollisuusmuseona. Siellä on näytteillä osa Emil Aaltosen keräämästä 250 teoksen taidekokoelmasta.

Muuta Emil Aaltosesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Emil Aaltonen oli naimisissa Olga Malisen kanssa vuodesta 1896 lähtien. Pariskunnalla oli neljä tytärtä, joista esikoistytär ja nuorin tytär kuolivat jo lapsina.

Tampereella on Emil Aaltosen mukaan nimetty puisto Tammelantorin kupeessa.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rafael Koskimies ja Pentti Poukka: Emil Aaltonen. Tampereen Kirjapaino-Osakeyhtiö 1969.
  • Aaltosen Kenkätehdas O.Y., Muutamia piirteitä 50-vuotistaipaleelta. Otava 1939.
  • Vesa Vares: Emil Aaltonen, Teollisuusjohtaja ja suurlahjoittaja. Otava 2007. ISBN 9511223798.
  • Mika Törmä: Aaltonen: kenkä- ja nahkateollisuutta 1889–1984. Vammala 2008. ISBN 9529935129.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]