Dusty Springfield

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Dusty Springfield vuonna 1968.

Dusty Springfield OBE (oik. Mary Isobel Catherine Bernadette O’Brien, 16. huhtikuuta 19392. maaliskuuta 1999) oli englantilainen pop- ja soulmuusikko, jonka ura jatkui neljällä vuosikymmenellä. Hän saavutti suurimmat menestyksensä 1960-luvulla ja teki 1980-luvun lopulla onnistuneen comebackin.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vaiheet ja yhtye[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mary O’Brien syntyi Lontoon West Hampsteadissa ja kasvoi Ealingissa. Hän sai lempinimen ”Dusty” jo lapsena kenties varhaisen poikatytön maineensa ansiosta. Lapsena hän ihaili Peggy Leen musiikkia. 11-vuotiaana hän meni paikalliseen levykauppaan ja teki ensimmäisen äänityksensä, harrastelijamaisen imitaation Peggy Leestä laulamalla Irving Berlinin laulun ”When The Midnight Choo Choo Leaves For Alabam’”.

Ammattiuransa Springfield aloitti vuonna 1958 liittymällä yhtyeeseen The Lana Sisters. Vuonna 1960 hän ryhtyi yhteistyöhön veljensä Dion O’Brienin sekä Tim Feildin kanssa ja oli näin mukana muodostamassa The Springfields -folktrioa. Tim Feildin mukaan nimi keksittiin treenien yhteydessä somersetilaisella pellolla. Mary käytti tästä lähtien taiteilijanimeä Dusty Springfield, ja hänen veljensä Dion otti käyttöön taiteilijanimen Tom Springfield. Yhtye sai levytyssopimuksen Philips Recordsilta. Feild jätti yhtyeen ja tuli korvatuksi Mike Hurstilla. The Springfields sai Isossa-Britanniassa mainetta singleillään, joihin kuuluivat ”Breakaway” ja ”Bambino” sekä kokoonpanon suurin hitti ”Island of Dreams”. Vuonna 1962 yhtye sai menestystä myös Yhdysvalloissa hitillä ”Silver Threads and Golden Needles”. Ajalla ennen The Beatlesin kansainvälistä menestystä tämä oli brittiläiseltä yhtyeeltä harvinaislaatuinen saavutus.

Springfieldsin jäsenet matkustivat Nashvilleen, Tennesseehen levyttämään ensimmäistä albumiaan. Springfield kuuli ensimmäistä kertaa New Yorkissa The Excitersin ”Tell Himin” ja vaikuttui välittömästi. Hän ihastui Motown-soundiin ja varsinkin Martha & The Vandellasin sekä The Shirellesin kaltaisiin tyttöbändeihin. Hän halusi täysin itse päättää oman musiikkiuransa suunnan ja päätti jättää yhtyeensä loppuvuodesta 1963. Trion muista jäsenistä tuli myöhemmin tunnettuja tuottajia.

Sooloura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Springfieldin ensimmäinen single ilmestyi kolme viikkoa yhtyeestä lähtemisen jälkeen. ”I Only Want to Be With You” oli menestys sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Suomessa laulu tunnetaan myös Rauli Badding Somerjoen käännöscoverina ”Jykevää on rakkaus”, ja lisäksi samaisen kappaleen on tulkinnut muun muassa The Tourists. Springfield julkaisi useita menestyksekkäitä singlejä, joihin kuuluivat ”Stay Awhile”, ”I Just Don’t Know What to Do with Myself”, ”All Cried Out” ja ”Losing You”. Hänestä tuli Burt Bacharachin fani ”Don’t Make Me Overin” kuulemisen jälkeen vuonna 1962. Hän levytti muutamia Bacharachin ja Hal Davidin hittejä, joihin kuuluivat vuonna 1964 Top 10 -listalle noussut ”Wishin’ and Hopin’” sekä ”The Look of Love”.

Vuonna 1964 Springfield oli johtavia sooloartisteja. Suosittuihin singleihin kuuluivat ”Your Hurtin’ Kinda Love” ja ”In the Middle of Nowhere” sekä hänen ainoa Ison-Britannian listaykkössinglensä ”You Don’t Have to Say You Love Me”. Springfield oli kuullut laulun San Remon musiikkijuhlilla, ja sille käänsivät englanninkieliset sanoitukset Vicki Wickham ja Simon Napier-Bell kertoman mukaan taksissa äänitystä edeltäneenä yönä. Laulu nousi Yhdysvaltain listojen neljännelle sijalle.

Springfield kieltäytyi esiintymästä Etelä-Afrikassa erotellun yleisön edessä, sillä sopimuksen mukaan hän sai esiintyä ainoastaan sekayleisölle. Hän piti näin kaksi konserttia ja sai Etelä-Afrikan hallitukselta määräyksen poistua maasta.

Springfield oli tulevan managerinsa Vicki Wickhamin Ready Steady Go! -musiikkishow’n ensimmäinen vieras. Hänet valittiin vuonna 1965 juontamaan The Sound of Motownia. Vuoden 1994 elämäkertavideolla Dusty – Full Circle Martha Reeves ja muut muusikot kiittivät Springfieldiä nousemisestaan brittiläisille poplistoille. Springfield pääsi pääosaan BBC:n televisiosarjassa Dusty (1966–1967) ja ITV-sarjassa It Must Be Dusty (1968). Hän palasi BBC:lle viimeistä sarjaansa Definitely Dustya varten 1969.

Springfield ei kirjoittanut itse omaa musiikkiaan, joten hänen menestyksensä oli pitkälti riippuvainen siitä, minkä laatuista materiaalia hänen oli mahdollista hankkia. Carole King, joka oli kirjoittanut kappaleet ”Some of Your Lovin’” ja ”Goin’ Back”, keskittyi laulajanuraan, ja Bacharach–Davidin yhteistyösuhde rakoili. Aiemmin melko yhtenäinen popgenre alkoi myös jakautua lukuisiin tyylisuuntauksiin ja Springfield alkoi jäädä pois muodista.

Springfield sai uuden levytyssopimuksen Atlantic Recordsilta. Hän alkoi levyttää albumia Memphisissä Jerry Wexlerin, Arif Mardinin sekä Tom Dowdin tuottamana, ja laulajan studioalbumi Dusty in Memphis ilmestyi lopulta vuonna 1969. Albumin ”Son of a Preacher Man” nousi hitiksi sekä Yhdysvalloissa että Isossa-Britanniassa. Albumi itse oli kuitenkin kaupallisesti pettymys. ”Son of a Preacher Man” sisältyi myöhemmin Pulp Fiction – tarinoita väkivallasta -elokuvan (1994) soundtrackiin. Laulua oli alun perin tarjottu Aretha Franklinille, joka tuolloin kieltäytyi levyttämästä sitä.

1970–1980-luvut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

From Dusty With Love (1970) oli kaupallisesti heikosti menestynyt albumi. Se kuului varhaisimpiin Gamble and Huffin tuottamiin teoksiin. Yhdysvalloissa levy julkaistiin nimellä A Brand New Me. See All Her Faces (1972) julkaistiin ainoastaan Britanniassa; 1973 Springfield sai levytyssopimuksen ABC Dunhill Recordsilta ja julkaisi vähäisellä menestyksellä levyn Cameo.

Springfield alkoi äänittää uutta albumia Elements (myöhemmin Longing), joka jäi julkaisematta. Suuri osa kappaleista julkaistiin kuitenkin vuoden 2001 kokoelmalla Beautiful Soul.

Springfieldin oma ura keskeytyi 1970-luvun puolivälissä. Hän kuitenkin toimi yhteistyössä muun muassa Anne Murrayn ja Elton Johnin kanssa. Hän lauloi taustalaulut jälkimmäisen kappaleella ”The Bitch Is Back”. Springfield alkoi työstää uutta materiaalia United Artists Recordsille ja sai aikaan albumit It Begins Again (1978) ja Living Without Your Love (1979). Kriitikot ylistivät albumeita, jotka kuitenkaan eivät olleet yleisön keskuudessa suosittuja. Ainoastaan It Begins Again nousi edes lyhyesti listoille Isossa-Britanniassa. Hänen singlensä eivät enää menestyneet.

Springfield julkaisi singlet ”Baby Blue” sekä ”Your Love Still Brings Me to My Knees” ja sen jälkeen albumin White Heat (1982). White Heat oli merkittävä siinä mielessä, että se merkitsi siirtoa Springfieldin alkuperäisestä tyylistä Uuden aallon musiikkiin. Vuonna 1985 Springfield solmi levytyssopimuksen Peter Stringfellow’n Hippodrome Recordsin kanssa. Yhtiön julkaisi singlen Sometimes Like Butterflies vastoin Springfieldin tahtoa harjoitusversiona ajalta, jolloin laulaja oli kärsinyt kurkunpäätulehduksesta. Tästä tuohtuneena Springfield jätti yhtiön.

Comeback[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Springfield nousi jälleen suosioon vuonna 1987. Pet Shop Boys pyysi häntä yhteistyöhön singlellä ”What Have I Done to Deserve This?” joka nousi sekä Yhdysvalloissa että Isossa-Britanniassa listakakkoseksi. Laulu julkaistiin Pet Shop Boysin albumilla Actually (1987) ja kahdella greatest hits -kokoelmalla sekä Dusty Springfieldin levytyksellä The Dusty Springfield Anthology (1997).

Vuonna 1987 Springfield lauloi myös Richard Carpenterin singlellä Something In Your Eyes. Springfieldin The Silver Collection nousi listoille vuonna 1988. Hän jatkoi yhteistyötä Pet Shop Boysin kanssa ja palasi pian Kaliforniasta Eurooppaan, aluksi Amsterdamiin, sitten Buckinghamshireen. Vuonna 1993 hän teki dueton Cilla Blackin kanssa. Springfield sai jälleen suosioon noustuaan levytyssopimuksen Sony Recordsilta ja julkaisi viimeisen albuminsa, countryvaikutteisen A Very Fine Loven (1995). Springfieldin kaikkein viimeiseksi levytykseksi jäi ”Someone to Watch Over Me”, joka julkaistiin kokoelmalla Simply Dusty laulajan kuoleman jälkeen.

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Springfield sairastui rintasyöpään ennen A Very Fine Loven julkaisua. Oireiltuaan Yhdysvalloissa hän palasi kotiinsa Englantiin ja kuuli diagnoosin. Syöpä saatiin hallintaan, ja Springfield kykeni esittämään BBC:n musiikkishow’ssa esityksen yhdestä albumin kappaleesta, ”Where is a Woman To Go?”

Rintasyöpä uusiutui vuonna 1997. Hän menehtyi sairauteen 59 vuoden iässä 2. maaliskuuta 1999, samana päivänä, kun hänen olisi pitänyt ottaa vastaan Brittiläisen imperiumin upseerin arvo Buckinghamin palatsissa, sekä kymmenen päivää Rock and Roll Hall of Fameen ottoa aiemmin.

Springfieldin hautajaisiin St. Mary the Virgin Churchissa Henley-on-Thamesissa osallistui lukuisia faneja sekä julkisuuden henkilöitä, kuten Elvis Costello, Lulu ja Pet Shop Boysin jäsenet. Hänet tuhkattiin, ja kirkon ulkopuolelta löytyy hänelle omistettu muistokirjoitus. Osa tuhkista haudattiin Henleyssä, ja loput hänen veljensä Tom sirotteli Cliffs of Moheriin Irlannissa.

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Springfield kasvatettiin ankaran katolilaiseen uskoon, ja hän omaksui pian äitinsä tavan heitellä esineitä raivostuessaan. Springfield tunnettiin varsinkin studiossa perfektionistina. Hän kärsi 1970-luvulla mielenterveysongelmista, itsetuhoisuudesta ja päihderiippuvuudesta; hän joutui sairaalaan useaan otteeseen.

Springfield oli vuodesta 1970 saakka avoimesti biseksuaalinen. Hän ei ollut kertaakaan naimisissa.

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • A Girl Called Dusty (1964)
  • Stay Awhile/I Only Want To Be With You (1964)
  • Dusty (1964)
  • Ooooooweeee!!! (1965)
  • Ev’rything’s Coming Up Dusty (1965)
  • You Don’t Have to Say You Love Me (1966)
  • Where Am I Going? (1967)
  • The Look of Love (1967)
  • Dusty… Definitely (1968)
  • Dusty in Memphis (1969)
  • From Dusty With Love (1970)
  • A Brand New Me (1970)
  • See All Her Faces (1972)
  • Cameo (1973)
  • Longing (1974, kokonaan julkaisematon)
  • It Begins Again (1978)
  • Living Without Your Love (1979)
  • White Heat (1982)
  • Reputation (1990)
  • A Very Fine Love (1995)

Singlet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • ”I Only Want To Be With You” (1963)
  • ”Stay Awhile” (1964)
  • ”All Cried Out” (1964)
  • ”Wishin’ and Hopin’” (1964)
  • ”I Just Don’t Know What to Do With Myself” (1964)
  • ”Losing You” (1965)
  • ”Your HurtinV Kind of Love” (1965)
  • ”In the Middle of Nowhere” (1965)
  • ”Some of Your Lovin’” (1965)
  • ”Little By Little” (1966)
  • ”You Don’t Have To Say You Love Me” (1966)
  • ”Goin’ Back” (1966)
  • ”All I See Is You” (1966)
  • ”Give Me Time” (1967)
  • ”I’ll Try Anything” (1967)
  • ”What’s It Gonna Be?” (1967)
  • ”The Look of Love” (1967)
  • ”I Close My Eyes and Count to Ten” (1968)
  • ”Breakfast in Bed” (1969)
  • ”Don’t Forget About Me” (1969)
  • ”Son of a Preacher Man” (1969)
  • ”Willie & Lauramae Jones” (1969)
  • ”The Windmills of Your Mind” (1969)
  • ”Am I The Same Girl” (1969)
  • ”How Can I Be Sure?” (1970)
  • ”Brand New Me” (1970)
  • ”Silly, Silly Fool” (1970)
  • ”Morning Please Don’t Come” (1970)
  • ”Yesterday When I Was Young” (1972)
  • ”Who Gets Your Love” (1973)
  • ”Learn to Say Goodbye” (1973)
  • ”A Love Like Yours” (1978)
  • ”That’s the Kind of Love I’ve Got for You” (1978)
  • ”I’m Coming Home Again” (1979)
  • ”Living Without Your Love” (1979)
  • ”Baby Blue” (1979)
  • ”Your Love Still Brings Me to My Knees” (1979)
  • ”It Goes Like It Goes” (1980)
  • ”Private Number” (1984)
  • ”Sometimes Like Butterflies” (1985)
  • ”What Have I Done to Deserve This?” (1987)
  • ”Something In Your Eyes” (1987)
  • ”I Only Want To Be With You” (1988)
  • ”Nothing Has Been Proved” (1989)
  • ”In Private” (1989)
  • ”Reputation” (1990)
  • ”Arrested By You” (1990)
  • ”Heart and Soul” (1993)
  • ”Goin Back/Son of a Preacher Manv (1994)
  • ”Wherever Would I Be?” (1995)
  • ”Roll Away” (1995)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]