Dehumanizer

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Dehumanizer
Black Sabbath
Studioalbumin Dehumanizer kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Nauhoitettu  1991 loppupuoli –
1992 alkupuoli
 Julkaistu Yhdistyneen kuningaskunnan lippu 22. kesäkuuta 1992
Yhdysvaltain lippu 30. kesäkuuta 1992
 Formaatti LP, CD
 Tuottaja(t) Reinhold Mack
 Tyylilaji heavy metal, doom metal[1]
 Kesto 51.50
 Levy-yhtiö Yhdistyneen kuningaskunnan lippu I.R.S. Records
Yhdysvaltain lippu Reprise Records
Listasijoitukset

Itävallan lippu 7. (2. elokuuta 1992)[2]
Ruotsin lippu 12. (8. heinäkuuta 1992)[3]
Sveitsin lippu 13. (12. heinäkuuta 1992)[4]
Saksan lippu 14. (viikko 28, 1992)[5]
Suomen lippu 15. (heinäkuu 1992)[6]
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu 28. (heinäkuu 1992)[7]
Yhdysvaltain lippu 44. (1992)[8]

Black Sabbathin muut julkaisut
Tyr
1990
Dehumanizer
1992
Cross Purposes
1994

Dehumanizer on Black Sabbathin vuonna 1992 julkaistu kuudestoista studioalbumi. Laulaja Ronnie James Dio palasi yhdessä rumpali Vinnie Appicen kanssa yhtyeeseen ennen albumin äänityksiä. Musiikillisesti albumi on yhtyeen raskaimpia niin soitannollisesti kuin sanoituksellisestikin. Albumin tunnetuimpia kappaleita ovat singlenä ja videona julkaistu "TV Crimes" ja Wayne's World-elokuvan soundtrackilla kuultu "Time Machine".

Albumi ei kuitenkaan menestynyt aivan odotetunlaisesti, vaikkakin sitä on kehuttu niin kriitikoiden kuin fanienkin toimesta. Albumin julkaisun aikoihin perinteisen heavy metal-musiikin suosio oli laskusuunnassa ja valtavirtaan olivat nousseet grunge- ja alternative rock-yhtyeet. Lisäksi albumin tekoa varjostivat yhtyeen sisäiset ongelmat, sillä laulaja Dion ja muun yhtyeen välit eivät olleet uudelleenpaluusta huolimatta parhaat mahdolliset.[9] Onkin sanottu, että albumi tehtiin lähinnä levy-yhtiön siihen sijoittaman suuren summan vuoksi ja halusta palauttaa Black Sabbath yleisön tietouteen Pohjois-Amerikassa.[9]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Butler ja Dio palaavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1989-1990 Black Sabbath oli palannut yleisön tietoisuuteen albumeilla Headless Cross ja Tyr ja kokoonpano oli vakiintunut muutaman aiemman vuoden lukuisien miehistönvaihdoksien jälkeen. Kitaristi Tony Iommin lisäksi yhtyeessä tuolloin soittivat rumpali Cozy Powell, laulaja Tony Martin, basisti Neil Murray ja taustajäsenenä kosketinsoittaja Geoff Nicholls. Albumit menestyivät hyvin Britanniassa ja Euroopassa, mutta Pohjois-Amerikassa ja Yhdysvalloissa menestys jäi lähes olemattomaksi ja tämä vaivasi Iommia ja Powellia, jotka olivat saaneet menestystä aiemmin uudella mantereella eri yhteyksissä.[9] Yhtyeen mukaan levy-yhtiö I.R.S. Records ei promotoinut yhtyettä tarpeeksi vahvasti ja lisäksi huhuttiin ex-vokalisti Ozzy Osbournen leirin sabotoivan yhtyeen mahdollisuuksia Yhdysvalloissa.[9]

Alkuperäinen basisti Geezer Butler oli vieraillut lavalla lokakuussa 1990 yhtyeen konsertissa Hammersmith Odeonilla ja joulukuussa hän liittyi yhtyeeseen Murrayn tilalle.[10] Murray itse on todennut hyväksyneensä Butlerin paluun, olihan tämä yhtyeen alkuperäisjäsen ja monien mielestä ainoa oikea basisti.[9][10] Butler oli myös vieraillut ex-vokalisti Ronnie James Dion Dio-yhtyeen konsertissa elokuussa 1990 ja miehet olivat tuolloin keskustelleet mahdollisesta yhteistyöstä.[11] Myös Dion silloinen ja Sabbathin entinen levy-yhtiö Warner Bros. näki Dion ja Sabbathin yhtälössä mahdollisuuden suureen menestykseen, olivathan 1980-luvun alun Dion aikaiset Sabbath-albumit myyneet kultaa ja platinaa.[9] Lisäksi Dion sooloura oli tuolloin hienoisessa laskussa kolmen ensimmäisen albumin menestyksen jälkeen. Näin ollen seuraavana siirtona vokalisti Tony Martin sai lähteä yhtyeestä, tosin omien sanojensa mukaan häntä "ei koskaan varsinaisesti erotettu, vaan kiellettiin tulemasta treeneihin".[9] Vahvasta äänestä huolimatta Martinin uskottavuutta heavy-laulajana oli epäilty[9] ja joidenkin mielestä Sabbath tarvitsi karismaattisemman etumiehen.

Powell lähtee, vuosien 1980-1982 kokoonpano takaisin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rumpalina jatkoi alkuvaiheessa Cozy Powell, vaikkakin Dion ja Powellin välien tiedettiin olevan kireät jo miesten soittaessa Rainbow-yhtyeessä 1970-luvulla.[10] Dio oli ehdottanut silloista rumpaliaan Simon Wrightia Sabbathin uudeksi rumpaliksi, mutta Iommin ja Butlerin mielestä tämä oli "liian AC/DC:mainen".[11] Wright oli soittanut aiemmin juuri AC/DC:ssä. Iommi: "Ronnie ehdotti Simon Wrightia, mutta sanoin että miksemme pitäisi Cozya? Tiesin että Ronniella ja Cozylla oli ollut kismaa Rainbow-aikoinaan, mutta päätimme kokeilla miten homma toimii".[12] Harjoituksien alkaessa tunnelma alkoi pian olla nihkeä; Powell ja Dio eivät tulleet toimeen ja Geoff Nichollsin mukaan he olivat "kuin tuli ja jää".[11] Lisäksi Dion työskentelymetodit herättivät hämmennystä tämän halutessa työstää vokaaleita ja kappaleita yksin ilman muuta yhtyettä.[9] Juopaa aiheutti myös Iommin vaatimus, jonka mukaan Dion tulisi hylätä "fantasia ja sateenkaari"-aiheiset sanoitukset.[12][10] Dio on kertonut olleensa aluksi närkästynyt tästä, mutta alkoi sittemmin kirjoittamaan synkempiä ja tosielämään perustuvia sanoituksia.[9]

Kun levytyksessä pidettiin tauko keväällä 1991, ilmapiiriltään hankala tilanne johti siihen, että Tony Martin sai Iommin toimesta kutsun takaisin yhtyeeseen ja Sabbath alkoi harjoittelemaan hänen kanssaan Dion tietämättä.[9][11] Warner Bros. oli kuitenkin sijoittanut suuren summan rahaa albumiin ja tästä syystä albumi päätettiin tehdä loppuun Dion kanssa.[9][11] Rumpali Cozy Powell jäi pois kokoonpanosta syyskuussa 1991 sattuneen ratsastusonnettomuuden takia[11], jossa hän loukkaantui vakavasti ja joutui pitkälle toipumislomalle.[9] Powellin tilalle tuli ex-rumpali Vinnie Appice, joten kokoonpanosta muodostui lopulta vuosien 1980-1982 Mob Rules ja Live Evil-albumien kokoonpano. "Oli luonnollinen vaihtoehto pyytää Vinny takaisin", kertoi Iommi myöhemmin. Hommat alkoivat jälleen sujua paremmin ja laulut rupesivat hahmottumaan".[12] Demonauhoituksia näiltä ajoilta, joissa Powell on mukana, on julkaistu myöhemmin bootlegeina.

Albumin sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nauhoitukset ja säveltäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumi nauhoitettiin Rockfield-studioilla Walesissa 1991-1992 ja miksattiin Musicland-studioilla Munchenissa. Tuottajana toimi mm. Queen-yhtyeen kanssa aiemmin toiminut saksalainen Reinhold Mack (tunnetaan nimellä Mack). Myös mm. Ozzy Osbournea aiemmin tuottanutta Max Normania oli harkittu, mutta yhtye päätyi Mackiin.[9] "En muista kenen idea oli pyytää Mack tuottamaan albumi", muisteli Iommi. "Idea saattoi tulla levy-yhtiöltä tai managereilta. Kaikki meni kuitenkin hyvin ja tulimme loistavasti toimeen keskenämme".[12] Mack oli 1970-luvulla toiminut Martin Birchin apulaisena, kun Birch tuotti mm. Rainbowta, jossa Dio oli tuolloin laulajana.[13] Albumin tuotannossa rummut ovat hyvin pinnassa: "En ollut miksauksen aikana enää paikalla", kertoi Vinnie Appice myöhemmin. "Muut olivat luulleet, että rummut eivät ole tarpeeksi kovalla ja olivat miksanneet ne korkeammalle. Itse olisin varmaan pyytänyt laittamaan niitä pienemmälle. Kun kuuntelin myöhemmin levyä Ronnien kanssa, totesimme että rummut ovat helvetin kovalla!".[14]

Niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti Dehumanizer on yhtyeen raskaimpia albumeja. Laulaja Dion mukaan yhtye ei palannut vanhoihin kaavoihin ja albumista tehtiin tietoisesti moderni ja raskas.[9] Iommin mukaan kappaleiden kirjoitus ei kuitenkaan sujunut aivan ongelmitta: "Se oli haastavaa aikaa meille. Kirjoitimme paljon juttuja joita kuitenkin hylkäsimme. Olimme hyvä sävellys-tiimi, mutta yritimme tuolloin saada Ronnieta lopettamaan fantasia-aiheista kirjoittaminen. Sen täytyi olla synkempää tällä kertaa. Kiistelimme sanoituksista Ronnien kanssa levytysten aikana ja hän muutteli asioita meidän tietämättämme. Jälkikäteen ajatellen meidän olisi pitänyt keskustella enemmän asioista riitelyn sijaan. Saimme kuitenkin kaiken lopulta valmiiksi, mutta hyvin erikoisten vaiheiden jälkeen".[12] Myös Geezer Butler osallistui tällä kertaa sanoitusten tekoon: "Keskustelin Ronnien kanssa sanoituksista, emmekä kumpikaan halunneet miekkoja, magiaa tai lohikäärmeitä. Niimpä päätimme, että käsittelemme ajankohtaisia aiheita. Ja niitähän riitti".[14]

Levyn nimi tulee sanasta dehumanisaatio, joka tarkoittaa epäinhimillistämistä, joka näkyy kansikuvassa, jossa konemainen hirviö on kaapannut ihmisen. Tämä viittaa myös albumin synkempiin kappaleiden aiheisiin. Albumin kaikki kappaleet on merkitty Dion, Iommin ja Butlerin nimiin.

Kappaleet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Levyn avaa "Computer God", joka kertoo ihmiskunnasta, jossa tietokoneet ovat ottaneet vallan. Konemaisen intron sisältävä keskitempoinen kappale sisältää nopeamman loppuosan, johon Iommi soittaa soolon. Kappaleen oli alun perin säveltänyt Geezer Butler, ja hänen sooloyhtyeensä oli soittanut sitä 1980-luvun puolivälissä[9], tosin huomattavasti erilaisena versiona. Iommi: "Geezer kirjoitti kappaleen ja Ronnie piti siitä. Se oli ensimmäisiä albumille tehtyjä kappaleita ja se antoi suunnan".[12]

"After All (The Dead)" edustaa albumin hitaampaa, doom-henkistä materiaalia. Kappaletta soitettiin myös livenä ja se toimi avauskappaleena, kun kokoonpano teki kiertueen vuonna 2007 Heaven & Hell-nimen alla.

Singlenä ja videona julkaistu nopeatempoinen, Appicen nopean, thrash metal-vaikutteisen rumpukompin ja Iommin synkän riffin myötä kulkeva "TV Crimes" kertoo raha-ahneesta tv-evankelismista. Kappaleen keskiosa muistuttaa yhtyeen vuoden 1980 Heaven and Hell-albumilta löytyvää "Neon Knights"-kappaletta, jonka keskiosa on myös hyvin samankaltainen.

"Letters from Earth" kulkee raskaan riffin ja hitaamman kompin myötä, mutta keskivaiheen soolon ajaksi kappale nopeutuu. Kappaleesta julkaistiin hieman erilainen versio "TV Crimes"-singlen b-puolella.

Myös monivivahteinen "Master of Insanity" oli alun perin Butlerin yhtyeen materiaalia ja sen on säveltänyt Butlerin tuolloinen kitaristi Jimi Bell, vaikkakin hän ei saanut krediittiä kappaleesta.[9] Kappale sisältää hieman industrial-henkisen intron ja se kulkee hieman erilaisen tahtilajin ja Butlerin bassoriffin myötä. Intron jälkeen kappaleen riffi ja tahtilaji muuttuvat säkeistöissä ja myös kertosäkeessä on erilainen riffi ja komppi. Kappale julkaistiin myös singlenä.

Nopeampi "Time Machine" oli hieman erilaisena versiona Wayne's World-elokuvan soundtrackilla ja tämä aiemmin nauhoitettu, Leif Masesin tuottama[10] versio julkaistiin alun perin Yhdysvaltain CD-version bonuksena. Iommi: "Kun nauhoitimme 'Time Machine'n soundtrack-version, kokeilimme eri studioita ja tuottajia. Emme löytäneet sopivaa studiota ja niimpä menimme Rockfieldiin, joka oli ennestään tuttu".[12] Kappaleesta nauhoitettiin uusi versio albumia varten ja se oli albumin ainoa kappale joka pysyi yhtyeen setissä vielä paria vuotta myöhemmin Tony Martinin palattua laulajaksi.

"Sins of the Father" alkaa hitaammalla tempolla ja hieman melodisemman kitarakuvion myötä, muuttuen kuitenkin yhtyeen tyyliin raskaammaksi ja synkemmäksi säkeistöjen aikana. Puolivälissä kappale nopeutuu ja muuttuu erilaisen riffin myötä kulkevaksi.

"Too Late"-kappaletta voidaan pitää albumin ns. balladina. Siinä Nichollsin kosketinsoittimet säestävät kuuluvasti Iommin melankolista, rauhallista kitarakuviota. Kitarasoolon aikana kappale raskautuu, palaten sen jälkeen takaisin rauhallisempaan kuvioon.

Albumin päättävät wah wah-kitara-intron sisältävä ja keskitempoisesti kulkeva "I"-kappale ja raskaan riffin ja synkän sanoituksen omaava, ja hieman grunge-vaikutteiseksikin mainittu "Buried Alive", joka tosin sisältää melodisemman soolo-osuuden.

Albumin julkaisu, vastaanotto mediassa ja yhtyeen mielipiteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkaisu ja median mielipiteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Dehumanizer julkaistiin kesäkuussa 1992. Pohjois-Amerikassa sen julkaisi Warner Bros.in talliin kuulunut Reprise Records ja muualla maailmassa I.R.S. Records. "TV Crimes" julkaistiin singlenä ja videona ja se nousi Brittein singlelistan sijalle 33. Albumi sai vaihtelevan vastaanoton lehdistössä[12] ja listasijoitukset (US 44. ja UK 28.) jäivät odotetumpaa alhaisiksi ja varsinkin paljon rahaa sijoittanut Warner Bros. pettyi tuloksesta.[9] Tosin albumin julkaisun aikoihin perinteinen heavy metal-musiikki ei ollut valtavirtaa ja listoja hallitsivat grunge- ja alternative-yhtyeet, joista tosin moni oli ottanut vaikutteita Sabbathilta.[10] Albumilla Sabbath oli kuitenkin pitänyt raskaan, ja jopa aiempaa raskaamman, linjansa eikä lähtenyt kosiskelemaan valtavirran yleisöä.

Odotuksia heikommasta menestyksestä huolimatta albumi on fanien suosikki[11] ja se on saanut pääosin positiivisia arvosteluja metallimaailmassa.[15] Jotkut arvostelijat tosin ovat pitäneet tätä albumia "tarpeettomana sivuloikkana" niin Dion kuin Sabbathinkin uralla, koska Diolla oli vahva sooloura tuolloin ja Sabbath oli löytänyt hienon laulajan Tony Martinista.[16] Allmusic-sivuston arvostelija pitää albumia "kohtalaisena, mutta ei loistavana"[17] kun taas Sputnik Music-sivuston kriitikko sanoo albumin olevan "pahasti aliarvostettu ja laadukas, edustaen yhtyeen parhaimmistoa".[18] Metal Observer-sivuston arvostelija muistuttaa, että "heavy metal-musiikki ei ollut huudossa levyn julkaisun aikoihin", mutta kehuu kuitenkin albumia ja sen raskautta.[19]

Yhtyeen mielipiteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös albumin muusikot ovat pitäneet albumia arvossa ja negatiivisessa mielessä ovat todenneet "albumin ilmestyneen huonona ajankohtana".[20] Tosin kosketinsoittaja Geoff Nicholls ja kesken levytyksen lähtenyt rumpali Cozy Powell ovat todenneet myöhemmin koko reunionin ja Dion paluun olleen turha, koska yhtyeen Headless Cross ja Tyr-albumit tehneen kokoonpanon noste oli vahva[9] ja levy-yhtiöllä oli Powellin mielestä liian ylioptimistiset odotukset Dion paluusta vaikka jäsenet (lue Dio ja Powell) eivät edes tulleet toimeen keskenään.[9]

Tony Iommi on tyytyväinen albumiin huolimatta sen vaikeasta historiasta: "Albumi tuli ulos vääränä aikana. Raskas musiikki ei ollut tuolloin huudossa emmekä muutenkaan pysyneet kasassa pitkään. Se on kuitenkin kerännyt arvostusta viime vuosina ja ihmiset ovat kertoneet pitävänsä siitä. Olen itsekin tyytyväinen ja ylpeä tästä albumista".[10] Myös Ronnie James Dio piti albumia arvossaan: "Mielestäni se on pahasti aliarvostettu albumi. Kaikki odottivat uutta Heaven and Helliä, mutta emme halunneet enää palata sellaiseen. Lähtemällä uudempaan ja synkempään suuntaa vieraannutimme itsemme niistä faneista jotka odottivat uutta Heaven and Helliä. Aikaansa nähden levy oli luultavasti liian raskas".[14]

Albumin kiertue ja kokoonpanon hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnelma kiristyy, Dio ei lämmittele Ozzya[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumin julkaisun aikoihin yhtye aloitti kiertueen Etelä-Amerikasta tehden keikkoja Brasiliassa ja Argentiinassa jatkaen myöhemmin Pohjois-Amerikkaan ja Eurooppaan. Lehdistössä yhtye vakuutteli jäsenten välien olevan kunnossa ja vanhojen riitojen jääneen taakse.[11] Pian kuitenkin Dion ja muun yhtyeen (Iommi ja Butler) välille tuli uusi särö, kun ex-vokalisti Ozzy Osbourne kutsui Sabbathin lämmittelemään häntä ja esiintymään alkuperäisellä kokoonpanolla Osbournen "jäähyväiskonserttiin" Costa Mesaan marraskuussa 1992. Osbourne oli tuolloin päättänyt vetäytyä lavoilta ja hän halusi lopettaa keikkailun Sabbathin kanssa. Dion mielestä Sabbathin ei kuulunut lämmitellä ketään ja varsinkaan Osbournea, joka oli aiempina vuosina haukkunut niin Sabbathia kuin Dioakin.[9] Kiertueella yhtye oli muutenkin jakaantunut kahteen ryhmään Dion ja Appicen pitäessä yhtä ja Butlerin ja Iommin ollessa omissa oloissaan.[9] "Homma ei toiminut", muisteli Geezer Butler. "Soittamisen kannalta kiertue oli mahtava, mutta se ei tuntunut oikealta. Tilanne kärjistyi. Ronnie ei ollut samaa mieltä muiden kanssa ja kieltäytyi esiintymästä Costa Mesassa".[14]

Dio lähtee, kokoonpano hajoaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuun saavuttua Iommi elätteli vielä toivoa, että Dio esiintyisi Costa Mesan konsertissa[10], mutta Dion pidettyä päänsä Oaklandin konsertti 13. marraskuuta jäi Dion viimeiseksi Black Sabbath-nimen alla. Dion tilalle Costa Mesan konsertteihin laulajaksi tuli lyhyellä varoitusajalle Judas Priest-yhtyeestä tuttu Rob Halford. Viimeisenä iltana 15. marraskuuta 1992 Black Sabbath esiintyi alkuperäisessä kokoonpanossaan (Iommi, Butler, Osbourne ja rumpali Bill Ward) neljän kappaleen verran. Osbourne palasi kuitenkin lavoille kolmen vuoden kuluttua.

Tämän jälkeen Dio ja Vinnie Appice perustivat Dio-yhtyeen uudelleen ja Iommi ja Butler jatkoivat Sabbathia ja ottivat laulaja Tony Martinin takaisin. Aluksi liikkui huhuja, että Butler ja Iommi olisivat jatkaneet Halfordin ja Appicen kanssa sekä myös alkuperäis-kokoonpanon paluuta tiettävästi suunniteltiin, mutta nämä eivät kuitenkaan toteutuneet.[9][14] Dion mukaan koko Costa Mesa-episodi oli "sekamelska" ja hän koki tehneensä turhan uhrauksen laittaessaan Dio-yhtyeen tauolle Sabbathin takia.[9] Hän totesi myös, että Black Sabbathin ilmapiiri ei ollut juurikaan muuttunut kymmenen vuoden aikana ja se oli suurin syy kokoonpanon hajoamiseen.[21] Kokoonpano (Dio, Iommi, Butler, Appice) palasi vielä kerran yhteen vuonna 2006 Heaven & Hell-nimikkeen alla ja toimi aina Dion kuolemaan (2010) saakka.

Kappaleet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki kappaleet säv. ja san. Geezer Butler, Ronnie James Dio, Tony Iommi

Nro Nimi Kesto
1. Computer God   6:10
2. After All (The Dead)   5:37
3. TV Crimes   3:58
4. Letters from Earth   4:12
5. Master of Insanity   5:54
6. Time Machine   4:10
7. Sins of the Father   4:43
8. Too Late   6:54
9. I   5:10
10. Buried Alive   4:47
Vuoden 2011 Deluxe Editionin bonus-CD
Nro Nimi Tiedot Kesto
1. Master of Insanity   Single edit  
2. Letters from Earth   B-puoli kappaleesta "TV Crimes"  
3. Time Machine   Wayne's World versio  
4. Children of the Sea (Butler, Dio, Iommi, Bill Ward)    
5. Die Young (Butler, Dio, Iommi, Ward)    
6. TV Crimes      
7. Master of Insanity/After All (The Dead)      
8. Neon Knights (Butler, Dio, Iommi, Ward)    
  • kappaleet 4-8 nauhoitettu livenä 25. heinäkuuta 1992 (USF Sun Dome, Tampa, Florida)

Singlejulkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

TV Crimes[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

TV Crimes   (1. kesäkuuta 1992, I.R.S. Records, CDEIRSS 178, UK, CD)
  • 1: TV Crimes – 03:58 (säv. Butler, Dio, Iommi)
  • 2: Letters from Earth (alternative version) – 04:40 (säv. Butler, Dio, Iommi)
  • 3: Paranoid (live) – 03:25 (säv. Iommi, Ward, Butler, Osbourne)

Digipak-kansilla, "Paranoid" otettu Live Evil-albumilta. Hieman myöhemmin julkaistu CDEIRS 178 (UK) sisältää "TV Crimes"-kappaleen lisäksi "Mob Rules"- ja "Heaven and Hell"-kappaleiden Live Evil-albumilta otetut versiot. Muualla Euroopassa julkaistut versiot sisältävät kahden ensimmäisen kappaleen lisäksi "Time Machine"-kappaleen ns. "Wayne's World"-version.

Master of Insanity[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Master of Insanity   (syyskuu 1992, I.R.S. Records, CDEIRSS 180, EU, CD)
  • 1: Master of Insanity – 05:54 (säv. Butler, Dio, Iommi)
  • 2: TV Crimes (live) – 03:58 (säv. Butler, Dio, Iommi)
  • 3: Neon Knights (live) – 03:49 (säv. Butler, Dio, Iommi, Ward)

Live-kappaleet nauhoitettu 25. heinäkuuta 1992 Tampassa Sun Domella. Hieman myöhemmin julkaistu CDEIRS 180 (EU) sisältää "Master of Insanity"n lisäksi "Die Young"- ja "Children of the Sea"-kappaleiden myöskin Tampassa nauhoitetut live-versiot

Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

ja

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mack - tuottaja, miksaus ja nauhoitus
  • Darren Galer ja Stephen Wissnet - apulais-nauhoittajat
  • Will Rees - kannen maalaus
  • Mark Weiss - valokuvaus

Arvostelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkaisuhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1992: Reprise (9-26965-2 ja W2-26965), US, CD
  • 1992: IRS (EIRSCD1064), EU, CD
  • 1992: IRS (713155-1), EU, LP
  • 2008: Reprise/Rhino (osana The Rules of Hell-boksia:R2-460156-D, yksittäisenä: R2-515956), US, CD
  • 2011: EMI/IRS (EIRSCDX-1064), EU, 2CD Deluxe Edition

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Dehumanizer by Black Sabbath : Reviews and Ratings - Rate Your Music rateyourmusic.com. Viitattu 9.9.2012. (englanniksi)
  2. Itävallan listasijoitus, austriancharts.at
  3. Ruotsin listasijotus, swedishcharts.com
  4. Sveitsin listasijoitus, hitparade.ch
  5. Saksan listasijoitus, charts-surfer.de
  6. Timo Pennanen: Sisältää hitin, sivu 102, Otava 2006
  7. Britannian listasijoitus, everyhit.com
  8. Yhdysvaltain listasijoitus, allmusic.com
  9. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x Garry Sharpe-Young: Never Say Die! 1979-1997, Rockdetector 2003
  10. a b c d e f g h Tony Iommi: Iron Man - My Journey Through Heaven and Hell with Black Sabbath, Da Capo Press 2011
  11. a b c d e f g h http://www.black-sabbath.com/theband/timeline/ aikajana Black-Sabbath.com-sivustolla
  12. a b c d e f g h Dehumanizer-albumin Deluxe Edition-painoksen kansilehti, Dom Lawson, 2010
  13. Martin Popoff: Black Sabbath FAQ, Backbeat Books, 2011
  14. a b c d e Joel McIver: Sabbath Bloody Sabbath, Like Kustannus, 2006
  15. http://www.metal-archives.com/reviews/Black_Sabbath/Dehumanizer/529/ arvosteluja albumista Metal Archives-sivustolla
  16. http://www.levyarvostelut.fi/levy/19/black-sabbath-dehumanizer/ arvosteluja Levyarvostelut.fi-sivustolla
  17. http://www.allmusic.com/album/dehumanizer-mw0000079888 arvostelu Allmusic-sivustolla
  18. http://www.sputnikmusic.com/review/33118/Black-Sabbath-Dehumanizer/ arvostelu Sputnik Music-sivustolla
  19. http://www.metal-observer.com/articles.php?lid=1&sid=1&id=7615 arvostelu Metal Observer-sivustolla
  20. yhtyeen haastatteluja Neon Nights-DVD:llä 2010
  21. http://www.dio.net/faq/why_sabbath_2.html infoa aiheesta Dio.net-sivustolla