Headless Cross

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Headless Cross
Black Sabbath
Studioalbumin Headless Cross kansikuva
Studioalbumin tiedot
 Nauhoitettu  elokuu – marraskuu 1988 Soundmill, Woodcray & Amazon-studiot
 Julkaistu 1. huhtikuuta 1989
 Formaatti LP, CD
 Tuottaja(t) Tony Iommi, Cozy Powell
 Tyylilaji heavy metal, hard rock[1]
 Kesto 40.24
 Levy-yhtiö I.R.S. Records
Muut kannet
Headlesscross2.jpg
Britanniassa albumi julkaistiin mustavalkoisella kannella varustettuna.
Listasijoitukset

Saksan lippu 18. (1989)[2]
Ruotsin lippu 22. (3. toukokuuta 1989)[3]
Sveitsin lippu 23. (14. toukokuuta 1989)[4]
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu 31. (huhtikuu 1989)[5]
Suomen lippu 31. (toukokuu 1989)[6]
Yhdysvaltain lippu 115. (1989)[7]

Black Sabbathin muut julkaisut
The Eternal Idol
1987
Headless Cross
1989
Tyr
1990

Headless Cross on Black Sabbathin neljästoista studioalbumi, joka julkaistiin vuonna 1989. Albumi sai hyvän vastaanoton julkaisunsa aikoihin ja se palautti yhtyettä yleisön tietoisuuteen varsinkin Euroopassa ja Britanniassa vaikeiden edellisvuosien jälkeen. Pohjois-Amerikassa albumin menestys jäi vaisuksi huonon promootion johdosta.[8]

Myös yhtyeen kokoonpanoon tuli pysyvyyttä aiempien vuosien jatkuvien muutosten sijaan. Ainoan alkuperäisjäsenen ja johtohahmon, kitaristi Tony Iommin lisäksi yhtyeessä jatkoivat edellisestä kokoonpanosta laulaja Tony Martin ja kosketinsoittaja Geoff Nicholls. Uutena jäsenenä mukaan tuli arvostettu rumpali Cozy Powell ja bassoa levyllä soitti studiomuusikko Laurence Cottle.

Albumin tunnetuimpia kappaleita ovat nimikappale "Headless Cross" sekä "When Death Calls". Tony Iommi on sanonut albumin olevan tärkeä yhtyeen historiassa[9] ja myös fanit arvostavat albumin korkealle yhtyeen katalogissa.

Kokoonpanomuutokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Black Sabbathin suosio oli pohjalukemissaan vuoden 1988 alkupuolella. Tuorein studioalbumi, The Eternal Idol oli epäonnistunut kaupallisesti täysin ja pitkäaikainen yhteistyö Warner Bros.- ja Vertigo Records-levy-yhtiöiden kanssa oli päättynyt. Yhtyeestä oli edellisen kokoonpanon hajottua jäljellä vain johtohahmo, kitaristi Tony Iommi ja jo useamman vuoden taustajäsenenä ollut kosketinsoittaja Geoff Nicholls. Lisäksi lehdistö oli keskittynyt enemmän yhtyeen lukuisiin miehistönvaihdoksiin kuin musiikkiin ja tunnettu brittiläinen rocklehti Kerrang ilmoitti vuoden 1988 aprillipilana viihdelaulaja Tom Jonesin oleva Sabbathin uusi vokalisti.[8] Kun lisäksi välit managerina toimineen Patrick Meehanin kanssa katkesivat, päätti Iommi aloittaa yhtyeen rakentamisen täysin puhtaalta pöydältä.

Iommi sai yhtyeeseen uudeksi rumpaliksi maineikkaan Cozy Powellin, joka oli aiemmin soittanut muun muassa Rainbowssa, Michael Schenker Groupissa ja Whitesnakessa. Powellia ehdottivat Iommin uudet managerit.[9] "Sabbath oli todella pohjamudissaan kun Tony ehdotti yhteistyötä", kertoi Powell liittymisestään yhtyeeseen. "Moni olisi pitänyt liittymistä yhtyeeseen riskinä johtuen sen veloista ja lehdistön paskanpuhumisesta, mutta päätin ottaa haasteen vastaan".[8] Powell oli arvostettu ja taitava rumpali ja myös kokenut studiotyöskentelijä, josta tuli näkyvä henkilö Sabbathin uudessa tulemisessa. Iommi ja Powell suunnittelivat jopa täysin uudennimisen yhtyeen perustamista, mutta päättivät lopulta pitää Sabbathin nimen. Powell: "Tilanne oli mennyt niin epätoivoiseksi, että Tony ehdotti Sabbathin nimen hylkäämistä. Tosin tuolloin olisimme joutuneet lähtemään klubipohjalta liikkeelle ja joutuneet kuitenkin soittamaan Sabbathin biisejä ja kenties muiden entisten yhtyeitteni kappaleita. Päätimme sitten pitää Sabbathin ja tehdä fanit jälleen ylpeiksi".[8] Laulajana yhtyeessä jatkoi Tony Martin. Iommi ja Powell olivat harkinneet myös muita laulajia (mm. Ronnie James Dion nimi oli otettu esille), mutta kuultuaan Martinin laulua Powell halusi tämän jäävän yhtyeeseen.[8] Varsinaista basistia ei vielä löydetty joten levyllä bassoa soitti studiomuusikko Laurence Cottle. Uuden levytyssopimuksen yhtye sai Miles Copelandin omistamalta I.R.S. Recordsilta.

Albumin sisältö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumi nauhoitettiin syksyllä 1988 Woodcray-, Soundmill- ja Amazon-studioilla Britanniassa. Tuotannosta vastasivat Iommi ja Powell ja nauhoittajana toimi Sean Lynch, joka myöhemmin tuotti mm. Judas Priestiä. "Albumi nauhoitettiin nopeassa tahdissa", kertoi Iommi myöhemmin. "Halusimme Cozyn kanssa homman käyntiin ja emme aikailleet. Basistin etsinnän sijasta käytimme Laurencea joka oli studiomuusikko".[8] Myös Geezer Butlerin mahdollisesta paluusta oli puhetta, mutta hän ei kuitenkaan palannut Sabbathiin.[9]

Musiikillisesti albumi on perinteistä, raskasta heavy metallia Iommin riffien ollessa pääosassa. Sanoitukset ovat pääasiassa okkultismi- ja paholais-aiheisia, ja nämä teemat esiintyvät tällä albumilla runsaammin kuin koko yhtyeen historiassa yhdelläkään albumilla.[8] Tuotannossa Powellin rummut ovat hyvin pinnalla, kun taas basso-soundi on albumilla aiempaa "kliinisempi", tämä siksi, koska sessiobasisti Laurence Cottle oli enemmän jazz- kuin rockmuusikko.

Albumin avaa ääniefektejä sisältävä instrumentaali "The Gates of Hell", jota seuraava nimikappale, singlenäkin julkaistu "Headless Cross" on Iommin jylhän riffin ja Powellin tanakan kompin varassa kulkeva kappale, muistuttaen hieman yhtyeen "Heaven and Hell"-klassikkoa. Kappaleen ja albumin nimi ja inspiraatio tulee yhtyeen kotipaikan Birminghamin lähistöllä sijaitsevasta kylästä, jossa musta surma tappoi ihmisiä keskiajalla. Martin: "Muut pitivät ajatuksesta, kun ehdotin nimeä. Olin tuolloin hyvin kiinnostunut kotiseutuni historiasta".[8]

Nopeampitempoinen "Devil & Daughter" julkaistiin myös singlenä ja siinä Geoff Nichollsin kosketinsoittimet tukevat Iommin riffiä kuuluvasti. Kappale kertoo "ihmisiä metsästävistä pirusta ja sen tyttärestä".

Hidas, raskaampi mutta nopeamman väliosan sisältävä "When Death Calls" on noussut nimikappaleen ohella albumin tunnetuimmaksi kappaleeksi. Kappaleella kitarasoolon soittaa yhtyeen ystäväpiiriin kuulunut ja Queen-yhtyeestä tuttu Brian May. Kappaleen basso-introsta tuli albumin teon jälkeen basistiksi tulleen Neil Murrayn soolo-spotti yhtyeen konserteissa. Myös Tony Martinin laulusuoritus kappaleessa (ja myös koko albumillakin) on saanut arvostusta. "Annoin kaikkeni laulaessa kappaletta studiossa", kertoo Martin. "Sen myötä siitä tuli todella haastava esittää livenä".[8]

"Kill in the Spirit World" muistuttaa tyyliltään enemmän 1980-luvun valtavirran heavy metalia kuin myös "Call of the Wild", jonka alkuperäinen nimi oli "Hero", mutta nimi muutettiin koska ex-vokalisti Ozzy Osbournen vuoden 1988 sooloalbumilla No Rest for the Wicked oli samanniminen kappale.[10] Kappaleessa on itämais-henkinen kertosäe.

Kappale "Black Moon" oli julkaistu vuotta aiemmin "The Shining"-singlen b-puolena ja siitä nauhoitettiin nyt uusi versio. Hitaampi, akustistakin kitarointia sisältävä pitkä päätöskappale "Nightwing" kertoo yöllä saalistavasta pöllöstä, poiketen näin muuta albumia leimaavista "saatanallis"-aiheisista lyriikoista. "Piru ei päässyt hiipimään siihen kappaleeseen", totesi Powell myöhemmin.[8] Kappaleen lopullisessa versiossa käytettiin Tony Martinin harjoitusottoa, koska Iommi ja Powell pitivät sitä varsinaista lauluraitaa onnistuneempana.[9]

"Cloak & Dagger"-niminen, blues-vaikutteinen kappale julkaistiin nimikappaleen singlen b-puolella ja albumin kuvavinyyli-painoksella a-puolen viimeisenä kappaleena.

Albumin kansitaide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumin kansi on Kevin Winlettin suunnittelema ja siinä on kuva rististä. Takakannessa on sama risti, mutta "päättömänä" (eng. headless). Britannian versiossa kansi on mustavalkoinen, mutta muualla maailmassa värillisempi.

Albumin vastaanotto mediassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Albumi julkaistiin huhtikuussa 1989 ja se sai positiivisen vastaanoton niin kriitikoiden kuin fanienkin keskuudessa. Singleinä julkaistiin kappaleet "Headless Cross" ja "Devil & Daughter" sekä joissain Euroopan maissa myös "Call of the Wild". Nimikappaleesta kuvattiin myös promovideo. Bassoa videolla soittaa studiobasistina toiminut Laurence Cottle. Uudeksi varsinaiseksi basistiksi tuli Cozy Powellin vanha soittokumppani, Whitesnakesta tuttu Neil Murray. Tämän kokoonpanon (Iommi, Powell, Martin, Murray ja kosketinsoittaja Geoff Nicholls) myötä yhtyeeseen tuli pysyvyyttä parin tulevan vuoden ajaksi aiempien vuosien jatkuvien muutosten sijaan.

Ajan myötä albumi on noussut yhdeksi yhtyeen suosituimmista albumeista ja myös Tony Iommi on todennut albumin olevan merkittävä yhtyeen historiassa.[9] Albumin myötä Sabbath sai takaisin kunnioitusta, mitä se oli menettänyt parin aiemman vuoden miehistönvaihdoksien ja muiden sekoilujen jälkeen. Kaupallinen menestys oli kohtalaisen hyvää Britanniassa (listasijoitus 31.) ja Euroopassa, jossa albumi on Iommin mukaan yksi parhaiten myytyjä Sabbath-albumeja[9], mutta Pohjois-Amerikassa albumin ja yhtyeen promootio jäi levy-yhtiön osalta vähäiseksi[8] ja sijoitus Billboard-listalla oli vasta 115.

Albumin julkaisun jälkeen yhtye aloitti Yhdysvaltain kiertueen touko-kesäkuussa 1989, mutta kiertue jouduttiin keskeyttämään jo kahdeksan konsertin jälkeen johtuen huonosta promootiosta ja lipunmyynnistä.[8][9] Suosio oli parempaa Britanniassa ja Euroopassa jossa yhtye kiersi saman vuoden syksyllä ja tämän jälkeen yhtye teki kiertueen Japanissa sekä Neuvostoliitossa, jossa se oli yksi ensimmäisiä länsimaisia rock-yhtyeitä, jotka saivat luvan esiintyä maassa. "Sabbathin suosio oli todella korkealla Manner-Euroopassa ja Japanissa tuolloin", kertoi Geoff Nicholls myöhemmin. "Menestys oli jopa parempaa kuin Ozzynkaan aikana".[8]

Tämän päivän kriitikot ovat antaneet albumille pääasiassa positiivisia arvosteluja. Allmusic-sivuston kriitikko pitää albumia "hyvänä aloittaa tutustuminen Osbournen ja Dion ulkopuoliseen Sabbathiin" ja Metal Crypt-sivuston arvostelija sanoo albumin olevan "hyvää vanhan ajan metallia ilman mitään temppuja".[11][12] Rocknworld-sivuston kriitikko pitää albumia "yhtenä Sabbathin parhaista" ja Metal Observerin arvostelija sanoo albumin olevan "suositeltava hankita, vaikkakin loppuosa ei ole niin vahva kuin alkupuoli".[13][14] Myös kritisoijiakin löytyy: Sputnik Music-sivuston kriitikko sanoo albumin olevan "epäonnistunut yritys muuttaa Sabbath power metal-yhtyeeksi" ja internet-kriitikko Mark Prindlen mukaan albumi on "esimerkki 1980-luvun hevin alamäestä".[15][16]

Kappaleet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki kappaleet säv. ja san. Black Sabbath, ellei toisin mainita. 

Nro Nimi Kesto
1. The Gates of hell (instrumentaali) 1:06
2. Headless Cross (Martin/Iommi/Powell) 6:29
3. Devil & Daughter (Martin/Iommi/Powell) 4:44
4. When Death Calls   6:55
5. Kill in the Spirit World   5:11
6. Call of the Wild   5:18
7. Black Moon   4:06
8. Nightwing   6:35
Kuvalevyn bonuskappale
Nro Nimi Kesto
5. Cloak and Dagger   4:37

Singlejulkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Headless Cross[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Headless Cross   (1989, I.R.S. Records, EIRS 107, 7", UK)
  • A1: Headless Cross (edit) – 05:00 (säv. Iommi, Powell, Martin)
  • B1: Cloak & Dagger – 05:00 (säv. Black Sabbath)

Headless Cross 12"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Headless Cross 12"   (1989, I.R.S. Records, EIRST PB107, 12", UK)
  • A1: Headless Cross (full version) – 06:28 (säv. Iommi, Powell, Martin)
  • B1: Headless Cross (edit) – 05:00 (säv. Iommi, Powell, Martin)
  • B2: Cloak & Dagger – 05:00 (säv. Black Sabbath)

Devil & Daughter[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Devil & Daughter   (1989, I.R.S. Records, EIRSPD 115 (kuvalevy), EIRS 115 (liitteet mukana))
  • A1: Devil & Daughter – 04:39 (säv. Iommi, Powell, Martin)

EIRS 115:n mukana liitteenä 2 postikorttia ja kiertue-ohjelma

Devil & Daughter 12"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Devil & Daughter 12"   (1989, I.R.S. Records, EIRST 115)
  • A1: Devil & Daughter – 04:39 (säv. Iommi, Powell, Martin)
  • B2: Interview w/ Iommi, Powell & Martin – 15:00

Call of the Wild[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Call of the Wild 5:19  (1989, I.R.S. Records, 016-24 10257)
  • A1: Call of the Wild – 05:19 (säv. Iommi, Powell, Martin, Nicholls)
  • B2: Devil & Daughter – 04:42 (säv. Iommi, Powell, Martin)


Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Black Sabbath
ja

Vierailijat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Brian May – kitara ("When Death Calls" -kitarasoolo)

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tuottajat - Tony Iommi ja Cozy Powell
  • Nauhoitus ja miksaus - Sean Lynch
  • Kappaleen "Nightwing" miksaus - Jeremy Lewis
  • Kannen suunnittelu - Kevin Winlett
  • Sisäkansi - Flat Earth

Arvostelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkaisuhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 1989: IRS (24-1005-1), EU, vinyyli
  • 1989: IRS (X2-0777-7-13002-2-6), US, CD
  • 1989: IRS (EIRSAPD-1002), UK, kuvavinyyli
  • 1999: EMI (7243-5-21299-2-8), EU, CD

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Headless Cross by Black Sabbath : Reviews and Ratings - Rate Your Music rateyourmusic.com. Viitattu 9.9.2012. (englanniksi)
  2. Saksan liittotasavallan listasijoitus, charts-surfer.de
  3. Ruotsin listasijoitus, swedishcharts.com
  4. Sveitsin listasijoitus, swisscharts.com
  5. Britannian listasijoitus, everyhit.com
  6. Timo Pennanen: Sisältää hitin, sivu 102, Otava 2006
  7. Yhdysvaltain listasijoitus, allmusic.com
  8. a b c d e f g h i j k l m Garry Sharpe-Young: Never Say Die! 1979-1997, Rockdetector 2003
  9. a b c d e f g Tony Iommi: Iron Man - My Journey Through Heaven And Hell with Black Sabbath, Da Capo Press 2011
  10. http://www.black-sabbath.com/discography/blacksabbath/headlesscross/ info albumista Black-Sabbath.com-sivustolla
  11. http://www.allmusic.com/album/headless-cross-mw0000203923 arvostelu Allmusic-sivustolla
  12. http://www.metalcrypt.com/pages/review.php?revid=1689 arvostelu Metal Crypt-sivustolla
  13. http://www.rocknworld.com/thrashpit/reviews/06/BlackSabbath.shtml arvostelu Rocknworld-sivustolla
  14. http://www.metal-observer.com/articles.php?lid=1&sid=1&id=3459 arvostelu Metal Observer-sivustolla
  15. http://www.sputnikmusic.com/review/37331/Black-Sabbath-Headless-Cross/ arvostelu Sputnik Music-sivustolla
  16. http://www.markprindle.com/blacksaa.htm#head arvostelu Mark Prindlen sivustolla