Bodominjärven murhat

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Bodominjärvi talvella.
Bodominjärvi sijaitsee Etelä-Suomessa Espoossa

Bodominjärven murhat on Suomen rikoshistorian tunnetuimpia tapauksia. Helluntaina 5. kesäkuuta 1960 espoolaisen Bodominjärven rannalla telttaretkellä olleet 15-vuotiaat Maili Irmeli Björklund ja Anja Tuulikki Mäki sekä 18-vuotias Seppo Antero Boisman surmattiin heidän nukkuessaan teltassaan murskaamalla heidän kallonsa lyömällä todennäköisesti isolla kivellä. Seurueeseen kuulunut neljäs nuori, silloin 18-vuotias Nils Wilhelm Gustafsson löytyi teltan päältä pahoin loukkaantuneena. Surmateot jäivät tuolloin selvittämättä laajasta tutkinnasta huolimatta ja useita erilaisia teorioita surmaajasta esitettiin. Henkiin jäänyt Gustafsson pidätettiin yllättäen epäiltynä murhista vuonna 2004, mutta sai vapauttavan tuomion seuraavana vuonna. Bodominjärven murhien tekijää ei ole saatu selville.

Tapahtumien kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ammattikoulussa opiskelleet Maili Irmeli Björklund ja Anja Tuulikki Mäki sekä valimo-oppilaat Nils Wilhelm Gustafsson ja Seppo Antero Boisman lähtivät lauantaina 4. kesäkuuta 1960 poikien moottoripyörillä telttaretkelle Espoon Högnäsiin Bodominjärven etelärannalle, lähelle Oittaan kartanon maita. He pystyttivät telttansa alkuillasta paikallisen uimarannan lähellä sijainneeseen niemeen. Nuoret viettivät iltaa ja kävivät puolenyön maissa nukkumaan, mutta heräsivät ilmeisesti uudelleen parin tunnin unen jälkeen. Pojat kävivät tuolloin onkimassa, minkä jälkeen käytiin uudelleen lepäämään.

Murhaaja iski mitä ilmeisimmin helluntaipäivänä varhain aamulla uhrien nukkuessa. Kaikki neljä saivat pään seudulle tylppiä iskuvammoja. Lisäksi Boismania ja Björklundia puukotettiin, jälkimmäistä yli kymmenen kertaa. Sekä Boismanin, Björklundin että Mäen ensisijaisena kuolinsyynä pidetään kallonmurtumaa ja sen seurauksena syntynyttä aivojen ruhjevammaa. Gustafssonilla, ainoalla henkiin jääneellä, oli mm. useita murtumia pään alueella. Häntä oli lyöty ilmeisesti kivellä leukaan ja takaraivoon. Hänelläkin epäiltiin aivovammaa. Gustafsson oli viikkoja sairaalassa ja toipui.

Uhrit ja romahtanut teltta löydettiin leiripaikalta sunnuntaina aamupäivällä, kun niemeen alkoi taas saapua uimareita. Puolitajuton Gustafsson vietiin sairaalaan, ja paikalle saapui tilanteen vakavuuden selvittyä runsaasti poliiseja ja kalustoa. Vielä samana päivänä järjestettiin tekijöiden tavoittamiseksi alueen teillä useita ratsioita sekä ympäristössä Suomen kaikkien aikojen suurin maastoharavointi, jonka tuloksena Espoon metsistä löydettiin 88 etsintäkuulutettua. Murhaajaa ei silti saatu kiinni.

Uhreilta oli viety tavaroita, mm. lompakot ja joitakin vaatteita. Osa vaatteista ja Nils Gustafssonin kengät löytyivät puolen kilometrin päästä kivenkolosta. Muita kadonneita tavaroita, mm. Seppo Boismanin nahkatakkia, ei löydetty etsinnöissä.

Tutkimuksia ja epäiltyjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Murha-asetta ei löydetty telttapaikalta. Uhreilta katosi myös runsaasti tavaroita, joiden olinpaikka on jäänyt tähän päivään saakka epäselväksi. Näiden tiimoilta ei löytynyt johtolankoja. Gustafsson kertoi, ettei muistanut yön tapahtumista nukkumaanmenon jälkeen käytännössä mitään. Aamuyöllä lahden vastarannalla työssään ollut karjakko ja niemelle tulleet kaksi lintuharrastajapoikaa olivat nähneet liikettä niemessä, mutta havainnot olivat kaukaa. 14-vuotias onkijapoika, Olavi Kivilahti, oli nähnyt vaaleapuseroisen vaalean miehen menevän ohitse noin 50 metrin päästä, mutta onkija oli likinäköinen.

Bodominjärven seudulla liikkuneista saatiin runsaasti silminnäkijöiden havaintoja. Vaaleasta miehestä saatiin heinäkuun loppuun mennessä noin 50 ilmoitusta. Ilmoitusten johdosta silloin ei ollut vielä suoritettu yhtään pidätystä.[1]

Kun verityöstä kului aikaa eikä tekijää löytynyt, poliisi käytti myös epätavallisia metodeja tämän etsimiseksi. Gustafsson hypnotisoitiin heinäkuun 2–5 päivinä 1960 ja murhapaikan lähellä varhain helluntaiaamuna liikkuneen miehen nähnyt kalastajapoika hypnotisoitiin viimeisen kerran kuuden vuoden kuluttua murhista. Heidän hypnoosissa antamiensa kuvausten perusteella tehtiin yksityiskohtaisiakin piirroksia epäillystä, mutta läpimurtoja ei saatu aikaan.[2] Gustafsson kuvasi hypnoosissa miehen, joka leikkasi telttaan reiän ja hakkasi heitä puukolla ja rautaputkeksi oletetulla esineellä.

Tuntomerkit olivat: ikä noin 20–30 vuotta, ei nuori eikä vanha, pituus noin 173–174 cm, vartalo: tavallinen, tukevampi kuin Gustafsson itse, kasvot: pyöreähköt, tukka: vaalea, pitkä ja taaksepäin kammattu, korvat: tavalliset, ei ulkonevat, korvanlehti pyöreähkö, otsa: korkeahko ryppyinen epätasaisesti, ryppyjä vaakasuorassa, myös nenän päällä, silmät: suuret, väristä ei tietoa, nenä: suora joka puolelta, ei pitkä eikä lyhyt, kulmakarvat: tavalliset vaaleat, huulet: paksuhkot, leuka: voimakas, poskiluut: hieman ulkonevat, kaula: lyhyt, hampaat: valkoiset, ei tietoa, onko poissa, kädet: paksut ja isot sormet, iho: posket punaiset, erikoistuntomerkkeinä: finnejä otsassa ja poskissa, vaatetus: paksukankainen ruudullinen tumma pusero, jossa pienet mustat napit ja pusero napitettu ylös asti; puserossa montaa väriä, ainakin mustaa ja vihreää ja puserossa päällelyödyt rintataskut.[3]

Murhatutkinta eli pitkään hiljaiseloa. Vuosien mittaan Bodominjärven murhista käydyssä yleisessä keskustelussa pysyi muutama kestoepäilty.

Pauli Luoma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksi poliisi etsi muun muassa uhreille kuuluneen näköistä kassia kantanutta, alueella nähtyä mustapartaista polkupyöräntaluttajaa sekä Klapinkylässä metsästä ilmestynyttä veripaitaista miestä. Mies paljastui nopeasti. Hän oli työlaitoskarkuri Pauli Kustaa Luoma, jolla kuitenkin oli alibi murhayölle. Hän oli ollut tekojen aikaan Otaniemessä.

Pentti Soininen (n.1945-1969)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Useista omaisuus- ja väkivaltarikoksista tuomittu laitosmies Pentti Soininen tunnusti 1960-luvun lopulla 24-vuotiaana ollessaan Kuopion lääninvankilassa tehneensä Bodominjärven veriteot. Hän oleskelikin 15-vuotiaana murhayönä lähellä Bodomia ollessaan karkuteillä koulukodista. Poliisi kuulusteli häntä, mutta hänen tunnustuksilleen ei annettu juurikaan painoarvoa. Luonteeltaan Soininen oli psykopaatti, joka saattoi toimia käsittämättömän arvoituksellisesti, varsinkin alkoholin ja lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Soinisen pitkä rikosrekisteri sisälsi varkauksia, pahoinpitelyjä ja ryöstöjä. Soininen hirttäytyi Toijalan asemalla vankikuljetuksen tauolla. 1969.[4]

Valdemar Gyllström (1909-1969)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi murhien kestoepäillyistä oli Oittaalla kioskia pitänyt Karl Valdemar Gyllström. Hänen tiedettiin inhonneen telttailijoita ja käyttäytyneen aggressiivisesti. "Kioskimiehenä" tunnettu Gyllström hukkui tai hukuttautui Bodominjärveen vuonna 1969, ja hänen kerrotaan tunnustaneen murhat juovuspäissään naapurilleen ennen kuolemaansa sanoen: "Minä ne tapoin". Gyllströmin on kerrottu mm. täyttäneen kotipihansa kaivon muutama päivä murhien jälkeen ja siksi Gyllströmin talo ja pihamaa tutkittiin perin pohjin. Mitään raskauttavaa ei kuitenkaan löytynyt. Toisaalta on mahdollista, että ryöstetyt tavarat oli kaikki hävitetty. Muun muassa kioskimiehen vävyn on kerrottu olleen varma, että murha-ase on täytetyssä kaivossa. Poliisin mukaan kioskinpitäjällä oli murhayölle alibi, jonka oli antanut Gyllströmin vaimo. Vaimo oli kertonut valvoneensa koko yön ja mies ei ollut poistunut kotoa. Alibin antanut vaimo kertoi kuitenkin ennen kuolemaansa, että mies oli uhannut tappaa hänet, jos hän kertoo totuuden.[5]

Hans Assmann (1923-1998)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eniten epäilyksiä on kohdistunut KGB:n vakoojanakin pidettyyn saksalaissyntyiseen Hans Assmanniin, joka 6. kesäkuuta 1960 tuotiin Helsingin kirurgiseen sairaalaan hyvin erikoisesti käyttäytyvänä. Ihmetystä herätti myös potilaan epäsiisti olemus, muun muassa mustat kynnenaluset ja täynnä punaisia tahroja olleet vaatteet. Assmann valehteli sairaalahenkilökunnalle asuintietonsa ja syyn nuhruiseen olemukseensa. Hän myös teeskenteli tajutonta ja oli aggressiivinen ja hermostunut. Assmann muistutti vaatetusta myöten kuvausta vaaleasta miehestä. Kun uutisissa kerrottiin etsintäkuulutetun tuntomerkkejä, Assman leikkautti vaaleat hiuksensa lyhyeksi. Assmann asui viiden kilometrin päässä Espoon Bodomista, josta oli vain lyhyt matka Bodominjärven rantaan.

Hänen mahdollista syyllisyyttään piti esillä erityisesti Kirurgisen sairaalan tuolloinen amanuenssi, myöhempi lääketieteen professori Jorma Palo, joka hoiti kyseisenä aikana sairaalassa Assmannia. Hän oli vakuuttunut Assmannin syyllisyydestä, kuten myös muu sairaalan henkilökunta. Poliisi kävi vain pikaisesti tapaamassa Assmannia. Poliisi ei halunnut kuulustella lääkäreitä, eikä ottanut Assmannin punatahraisia vaatteita tutkittavaksi. Palo kirjoitti murhista ja Assmannista kolme kirjaa. Entinen rikoskomisario Matti Paloaro yhdisti Assmannin myös viiteen muuhun murhaan, mm. Kyllikki Saaren surmaan ja jopa ministeri Penna Tervon kuolemaan.[6]

Assmann sopi mainiosti Nils Gustafssonin ja Olavi Kivilahden hypnoosissa myöhemmin antamiin murhaajan tuntomerkkeihin. Poliisin mukaan Assmannilla oli kuitenkin täydellinen alibi, jota arkaluontoisuudensa vuoksi ei ollut annettu julkisuuteen. Keskusrikospoliisin Assmannia koskevat asiakirjat tulivat julkisiksi vuonna 2005. Poliisin mukaan Assmann oli ollut surmayön naisystävänsä alivuokralaisasunnossa ja tämän vuokraisäntä ja -emäntä näkivät hänet aamiaispöydässä. Asiakirjat vahvistavat, että Hans Assmann, tuolloin 36, yöpyi surmayön naisystävänsä kanssa naisystävän sisaren ja tämän miehen asunnossa Helsingissä. Assmannilla oli ollut tämä avioliiton ulkopuolinen suhde jo vuosia. Assman nukkui 33-vuotiaan naisystävänsä kanssa samassa vuoteessa. Ovi toisen pariskunnan huoneeseen oli koko yön auki eikä Assmann paikalla olleiden mukaan voinut poistua huomaamatta. Sisarenmies heräsi aamuvirkkuna jo kello 6 ja Assmann herätettiin kahville kello 9. Surmat oli tuolloin jo tehty Bodomilla ja ensimmäiset ohikulkijat olivat nähneet kaadetun teltan. Vuokraisäntäpari oli naisystävän sisar ja tämän mies, joten he olivat Assmannin lähipiiriä. Poliisin mukaan Jorma Palon sairaalassa havaitsemat punaiset jäljet Assmannin vaatetuksessa sekä sekava käytös johtuivat siitä, että Assmann oli ollut maalaamassa punaisella maalilla ja juopotellut työmaallaan. Hänellä oli lisäksi jonkinlaisen tulehduksen aiheuttamia vatsavaivoja.[7] Jorma Palo epäili Assmannin olleen KGB:n agentti ja, että häntä suojeltiin ulkopoliittisista syistä. Poliisi on julkisuudessa väittänyt Jorma Palon kirjoja fiktioksi, eli mielikuvituksen tuotteeksi.[8]

Kaksi onkijaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuntemattomiksi jäivät Bodominjärvellä murhayönä onkineet kaksi nuorehkoa miestä. Miehet eivät koskaan ilmoittautuneet poliisille useista pyynnöistä huolimatta. Outoa oli myös se, että miehet jättivät onkimansa ahvenet rantakiville.

Nils Gustafsson[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Telttaretkeltä ainoana eloonjäänyt Nils Gustafsson pidätettiin yllättäen epäiltynä murhista 44 vuoden kuluttua, vuonna 2004. Tutkimukset ja oikeudenkäynti saivat paljon huomiota tiedotusvälineissä. Nils Gustafsson sai vapauttavan tuomion käräjäoikeudessa seuraavana vuonna. Syyttäjät eivät valittaneet tuomiosta hovioikeuteen, joten käräjäoikeuden päätös sai lainvoiman.

Tapahtumat vuosina 2004–2005[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maaliskuun lopulla 2004 poliisi yllättäen pidätti ainoan hyökkäyksestä selvinneen, nyt jo eläkeläiseksi varttuneen Nils Gustafssonin epäiltynä Bodominjärven murhista. 2. huhtikuuta 2004 Espoon käräjäoikeus määräsi Gustafssonin vangittavaksi epäiltynä kolmesta murhasta. Seuraavana päivänä lehdistö kertoi vangitun nimen.

Keskusrikospoliisi ilmoitti lokakuussa 2004, että teltasta otettujen verinäytteiden analyysi tukee niitä tietoja, joita poliisilla on epäillyn, Nils Gustafssonin osuudesta murhaan. Vangitsemisen aikoihin poliisi kertoi myös, että nykyisin tunnettu DNA-tekniikka, jota ei vielä vuonna 1960 ollut käytettävissä, oli tuonut esiin merkittäviä uusia seikkoja asiassa. Seuranneessa oikeuskäsittelyssä ei kuitenkaan veri- tai DNA-näytteistä saatu mitään oleellista uutta näyttöä sen enempää Gustafssonin puolesta kuin häntä vastaankaan.

Gustafssonin kanta on johdonmukaisesti aina tapahtumista lähtien ollut, ettei hänellä ole mitään muistikuvia niistä. Hänen näkemyksensä mukaan häneen kohdistunut pahoinpitely aiheutti aivovaurion, josta seurasi muistinmenetys. Kysymys siitä, oliko Gustafssonin kalloon todellakin kohdistunut riittävän voimakasta iskua aiheuttamaan muistinmenetyksen, oli keskeisesti esillä oikeudessa. Syyttäjät pyrkivät vähättelemään Gustafssonille aiheutuneita vaurioita ja väittivät hänen liioitelleen vammojaan.

Oikeudenkäynti vuonna 2005[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyttäjäpuolen näkemyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syyttäjien mukaan Seppo Boisman ja Nils Gustafsson olivat alkoholia nautittuaan riitautuneet. Lisäksi syyttäjät väittivät, että Irmeli Björklund olisi torjunut Gustafssonin seksuaalisen lähentely-yrityksen, minkä seurauksena Gustafsson olisi suuttunut menettäen täysin itsehillintänsä. Väite on yhteydessä siihen, että Björklundin ruumista oli lyöty lääkärintodistusten mukaan viisitoista kertaa – oletettavasti puukolla.

Käsittely Espoon käräjäoikeudessa ja tuomio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Espoon käräjäoikeudessa 8. kesäkuuta 2005 vireille tulleessa ja 4. elokuuta 2005 alkaneessa oikeudenkäynnissä syyttäjät vaativat Gustafssonille elinkautista vankeusrangaistusta kolmesta murhasta. Gustafsson kiisti syytteen ja vaati sen hylkäämistä.[9]

Käräjäoikeuden puheenjohtajana toimi laamanni Heikki Mikkola, toinen lainoppinut jäsen oli käräjätuomari Juha Lehto ja lisäksi kokoonpanossa oli neljä lautamiesjäsentä. Käräjäoikeus toimi siis jutun merkityksellisyyteen nähden luonnollisessa maksimikokoonpanossa. Syyttäjinä jutussa toimivat johtava kihlakunnansyyttäjä Tom Ifström ja kihlakunnansyyttäjä Heli Haapalehto. Gustafssonia puolustivat asianajajat Riitta Leppiniemi ja Heikki Uotila. Jutussa oli yksitoista asianomistajaa, joista kuusi yhtyi syytteeseen ja vaati Gustafssonille rangaistusta.[9] Asianomistajien avustajana oli asianajaja Heikki Lampela.

Oikeudenkäynti oli mittava. Esitutkinta-aineisto oli laaja ja sisälsi kymmeniä rikoslaboratorion verenjälki- ja DNA-jälkilausuntoja. Oikeussaliin pystytettiin nuorten tapahtuman aikana käyttämä, veren tahrima teltta. Oikeus suoritti erittäin poikkeuksellisesti katselmuksen paikan päällä maastossa, jonka ajaksi poliisi eristi alueen. Kolmea eri professoritason lääkäriä kuultiin todistajina Gustafssonin saamien vammojen laadusta.

Käräjäoikeus hylkäsi kaikki syytteet ja muut asiassa esitetyt vaatimukset 7. lokakuuta 2005 antamallaan tuomiolla.[9] Käräjäoikeuden yksimielisestä päätöksestä ei valitettu, joten se tuli lainvoimaiseksi.

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikeudenkäynnin alkaessa Gustafsson piti yhden harvinaisista lehdistötilaisuuksistaan. Tilaisuudessa toimittajat riepottelivat hänen logiikkansa ristiriitaa, kun hän toisaalta ilmoitti, ettei hän muista tapahtumista mitään, mutta toisaalta muistaa tapahtumista varmuudella sen, ettei hän ole surmannut kolmea retkitoveriaan. Gustafsson ei ryhtynyt selittelemään logiikkaansa, vaan tokaisi: "Olen syytön ja sillä sipuli!"

Keskusrikospoliisi olisi halunnut pitää Gustafssonin vangittuna oikeudenkäynnin ajan paonvaaran vuoksi sekä tutkinnallisista syistä. Käräjäoikeus kuitenkin hylkäsi keskusrikospoliisin vaatimuksen 28. toukokuuta 2004, joten Gustafssonin vapaudenmenetys kesti vain 59 päivää, eikä koko oikeudenkäynnin ajan. 28. maaliskuuta 2004 alkaneesta Gustafssonin vangitsemisesta oli tuomiota julistettaessa kulunut 524 päivää.

Asian tutkijan todistuksesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ehkä eniten huomiota sai kuitenkin keskusrikospoliisin tutkijan todistus. Hän tuli kuultavaksi oikeuteen todistajana ja kertoi – vastoin kaikkea esitutkintamateriaaliin virallisesti merkittyä – että Gustafsson olisi tultuaan vangituksi ja selliosastolle mennessään sanonut ”tehty mitä tehty, viisitoista vuotta tuli”, minkä tutkija ilmoitti käräjäoikeudessa käsittävänsä surmatekojen tunnustukseksi.

Gustafssonin mukaan hän itse ei muistanut sanoneensa tutkijan väittämällä tavalla ja että jos näin on tapahtunut, kysymys on voinut olla huulenheitosta.

Käräjäoikeus kuitenkin katsoi, että tutkijan kertoman lausuman tarkka sisältö ja asiayhteys jäi selvittämättä. Lisäksi oikeus lausui seuraavaa: ”Se, että väitetty lausuma ei ole johtanut mihinkään toimenpiteisiin osoittaa, että vaikka Gustafsson olisikin lausuman sanonut, se ei ole ollut mikään todellinen kannanotto syyllisyyteen ja että [tutkijakin] on tuolloin asian näin käsittänyt”.[9]

Korvaukset vapaudenmenetyksestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gustafsson haki korvausta vapaudenmenetyksen hänelle aiheuttamista kärsimyksistä. Valtio olisi myöntynyt 19 200 euron korvauksiin. Valtion ja Gustafssonin välillä käydyissä neuvotteluissa osapuolet pääsivät yksimielisyyteen 44 900 euron korvauksesta[10].

Gustafssonin saama korvaus perustuu lakiin syyttömästi vangitun oikeudesta saada korvauksia valtion varoista vapauden menetyksen johdosta (Laki 31.5.1974/422).[11]. Lain perusteella maksettujen korvausten määrässä on ollut huomattavaa hajontaa. Korvausten määrä ei ole juuri ollut itsenäisenä kysymyksenä ratkaistavana ylemmissä oikeusasteissa, vaan pelkästään muiden oikeudellisten kysymysten liitännäisinä, esimerkiksi tapauksissa KKO 1991:128, 1993:63 ja 1993:152. Näissä tapauksissa on käsitelty pääasiassa sitä, onko hakija ollut oikeutettu ylipäätään samaan korvausta ja vain sen vuoksi siihen liitännäisenä kysymystä korvauksen määrästä. Kysymys Gustafssonin saaman korvausmäärän kohtuullisuudesta on sen vuoksi vertailukohtien puuttuessa hankala.

Gustafssonin oikeudenkäynti mediassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähes Kyllikki Saaren murhan kaltaisen yleisökiinnostuksen saavuttanutta juttua varten Ilta-Sanomissa laadittiin 24 eri lööppiä 3.4.2004—8.10.2005. Myös Iltalehden lööpitys oli runsasta. Otsikoita olivat muun muassa: "Vangittu: Olen syytön!" (5. huhtikuuta 2005) ja "Poliisi lavasti Bodomin surmat" (2. kesäkuuta 2004), jolla viitattiin siihen, että poliisi rakensi surmateltan oikeuden nähtäväksi verijälkien selittämistä varten, sekä "Poliisi on varma: Bodomin murhat on ratkaistu" (2. lokakuuta 2004). Jyrkkiä lausuntoja antoi iltapäivälehdissä myös entinen syyttäjä Ritva Santavuori, jonka mukaan käräjäoikeudella ei ollut kapasiteettia päätöksessään punnita sekä puolesta että vastaan, vaan että päätös on huonosti perusteltu. Santavuori arvosteli ratkaisua merkillisenä erityisesti sen osalta, että käräjäoikeuden mielestä tutkinnanjohtaja ei ollut pitänyt lausumaa "tehty mitä tehty" todellisena kannanottona syyllisyyteen.

Gustafsson vaati medialta korvauksia kunnianloukkauksesta, mutta kihlakunnansyyttäjät Heikki Poukka ja Simo Kolehmainen päättivät olla nostamatta syytteitä tiedotusvälineiden edustajia vastaan.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Satakunnan Kansa 30.07.1960
  2. Alibi 7/80
  3. Pöytäkirja Nils Gustafssonille tehdystä hypnoosista.
  4. Alibi 10/1984
  5. OBS(FST 2005)
  6. Bodomin arvoitus (Palo, 2003) ja Luottamus tai kuolema! Hans Assmannin arvoitus (Paloaro & Palo 2004)
  7. Ilta-Sanomat 01.10.2005 Täydellinen alibi
  8. YLE Elävä arkisto Professori Palo ei uskonut Gustafssonin syyllisyyteen
  9. a b c d Espoon käräjäoikeuden tuomio. Tuomio n:o 05/2193. Espoon käräjäoikeus/3.8 osasto, 7. lokakuuta 2005.
  10. HS 30.3.2006 Nils Gustafssonille lähes 45 000 euron kärsimyskorvaukset
  11. Laki syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta 31.5.1974/422

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]