Aluepolitiikka

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Aluepolitiikka on harkittua talouspoliittista toimintaa, jonka tarkoitus on vaikuttaa eri tasoisten alueiden, kuten kuntien, seutujen, maakuntien ja valtioiden taloudelliseen ja sosiaaliseen kehitykseen.[1]

Aluepolitiikan toimijoita ja osa-alueita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluepolitiikan toimijoita ovat valtakunnan tasolla muun muassa valtio[2] ja kansalaisorganisaatioista etenkin puolueet. Alueellisia toimijoita ovat muun muassa kaupungit ja maakuntien liitot sekä seudulliset, maakunnalliset ja muut alueelliset yhteenliittymät.[3] Valtiota ylemmällä tasolla Euroopassa Euroopan unionilla on oma aluepolitiikkansa, joka vaikuttaa toimintaan alemmilla aluetasoilla.[4]

Lähelle aluepolitiikkaa tulevat myös maaseutupolitiikka[5][6][7][8] ja kaupunkipolitiikka[9][10][11], jotka voidaan määritellä toisaalta erityisesti kaupunkeihin ja toisaalta erityisesti maaseutuun kohdistuvaksi politiikaksi. Vastaavasti erityisesti suurimpiin kaupunkeihin kohdistuvaa aluepolitiikkaa voidaan nimittää metropolipolitiikaksi.[12][13][14]

Suomessa aluepolitiikka on vanhastaan liitettty yleisissä mielikuvissa puolueista erityisesti Keskustaan. Aluepolitiikka ei kuitenkaan kohdistu vain maaseutuun, vaan sen piiriin kuuluu myös alueellinen päätöksenteko, joka kohdistuu kaupunkeihin, mukaan lukien niin maakunta- ja valtakunnanosakeskukset kuin suurkaupungit eli metropolit. Näin muidenkaan puolueiden, samoin kuin esimerkiksi työmarkkinajärjestöjen ja elinkeinoelämän edustamat näkemykset eivät ole vailla aluepoliittista ulottuvuutta, vaan ainoastaan näkemys aluepolitiikan sisällöstä saattaa vaihdella.

Aluepolitiikan historiaa Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paitsi eri poliittisten tai muiden ryhmien välillä kunakin ajankohtana näkemykset aluepolitiikasta voivat vaihdella myös ajallisesti. Suomen aluepolitiikan historiaa tutkineet maantieteilijät Sami Moisio ja Antti Vasanen erottavat Suomen aluepoliitikassa neljä vaihetta, ja samaa kehitystä hieman toisenlaisella jäsennyksellä ovat hahmottaneet myös suunnittelumaantieteilijät Jussi S. Jauhiainen ja Vivi Niemenmaa.

Areaalinen valtio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluepolitiikan ensimmäinen vaihe oli maatalousyhteiskunnan vaiheen areaalinen valtio, jonka aikana toteutettiin muun muassa maaseudun asutuspolitiikkaa vuokra-alueita lunastamalla ja asutustiloja perustamalla. Tätä vaihetta luonnehti myös koko valtiotilan haltuunotto, josta ovat esimerkkinä vaikkapa maantieteilijä J. G. Granön kehittämät maisematieteelliset aluejaot. Tämä vaihe kesti Suomessa 1940-luvulle.[15][16]

Hajautettu hyvinvointivaltio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1950-luvulta 1980-luvulle jatkunutta vaihetta Moisio ja Vasanen nimittävät hajautetun hyvinvointivaltion vaiheeksi. Tavoitteena tällöin oli, elinkeinorakenteen voimakkaasti muuttuessa koko valtakunnan sosiaalinen eheys, joka nähtiin välttämättömäksi valtiollisen olemassaolon säilymiselle. Vaihetta luonnehtivat toisaalta Maalaisliiton ja sosialidemokraattien välinen poliittinen akseli, toisaalta pyrkimys rationaaliseen suunnitteluun. Tämä näkyi muun muassa yliopistoverkon laajentumisena ja uusien varuskuntien rakentamisena maan reuna-alueille. Myös alueellinen suunnittelu laajeni seutu- ja valtakunnansuunnitteluun. Tällöin muodostui myös koko valtion kattava eri tasoisten keskusten ja vaikutusalueiden hierarkia[17], jota näinä vuosikymmeninä tutki muun muassa suunnittelu- ja talousmaantieteilijä, Vaasan yliopiston rehtori Mauri Palomäki. Tärkeäksi nousi tällöin muun muassa maakunta- ja valtakunnanosakeskusten määrittely.[18][19]

Hajautettu kilpailuvaltio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1990-luvun alussa alkanutta vaihetta Moisio ja Vasanen nimittävät hajautetuksi kilpailuvaltioksi. Sen aikana luovuttiin aiemmasta suljetusta ja keskusjohtoisesta sääntelykulttuurista. Tällöin on korostunut alueiden kilpailukyky ja maakuntaliittojen, työ- ja elinkeinokeskusten ja seudullisten kehittämiskeskusten merkitys alueellisessa kehittämistyössä on korostunut. Aluerakennetta on tällöin pyritty hahmottamaan etenkin kaupunkiverkkojen ja kaupunkiseutujen kautta, joita on suomessa tutkinut muun muassa suunnittelumaantieteilijä ja Itä-Suomen Yliopiston rehtori Perttu Vartiainen. Keskuksia tällaisessa kaupunkiverkossa on Suomen alueella vielä monia, ja pyrkimyksenä on monikeskuksisuuden vahvistaminen.[20][21]

Kohti metropolivaltiota?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vastakohtana edelliselle vaiheelle Moisio ja Vasanen esittävät kehityssuunnan, josta he käyttävät nimeä metropolivaltio. Tällöin korostuu kansainvälisyys, ja kehityskelpoisina nähdään vain muutamat harvat metropolialueet sekä mahdollisesti niiden väliset kehityskäytävät. Näiden ulkopuolelle jäävät alueet jäisivät raaka-aineita tuottaviksi periferioiksi. Epäselvää Moision ja Vasasen mukaan kuitenkin on, nostaisiko tämä todella Suomen kilpailukykyä. Näin lähivuosina tullaan Moision ja Vasasen arvion mukaan todennäköisesti seuraamaan pikemminkin hajautetun kilpailuvaltion mallia, mutta keskipitkällä aikavälillä paine metropolivaltion suuntaiseen kehitykseen tullee kasvamaan.[22][23] Tällöin olisivat Sami Moision mukaan Suomessa asettumassa vaihtoehdoiksi toisaalta hajautettu metropoli, johon Helsingin ohella voisivat kuulua esimerkiksi Turku, Tampere ja Lahti, ja toisaalta keskitetty metropoli, joka kattaisi vain Helsingin seudun neljätoista kuntaa ja niiden ehkä noin viidenkymmenen kunnan suuruisen vaikutusalueen. Metropolikehityksen kansainvälisiin teoreetikoihin kuuluu muun muassa yhdysvaltalainen ekonomisti ja kaupunkitutkija Richard Florida.[12]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jauhiainen, Jussi S. & Niemenmaa, Vivi: Alueellinen suunnittelu. Tampere: Vastapaino, 2006. ISBN 951-768-190-9.
  • Moisio, Sami & Vasanen, Antti: Alueellistuminen valtiomuutoksen tutkimuskohteena. Tieteessä tapahtuu, 2008, nro 3–4, s. 20–31. Artikkelin verkkoversio Viitattu 13.7.2009.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 71.
  2. Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 165-204.
  3. Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 205-230.
  4. Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 115-163.
  5. Maaseutupolitiikka Maa- ja metsätalousministeriö. Viitattu 8.11.2009.
  6. Maaseutu ja maaseutupolitiikka Maa- ja metsätalousministeriö. Viitattu 8.11.2009.
  7. Maaseutupolitiikka? Kunnat.net. Kuntaliitto. Viitattu 8.11.2009.
  8. Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 185-190.
  9. Kaupunkipolitiikka Kunnat.net. Kuntaliitto. Viitattu 8.11.2009.
  10. Kaupunkipolitiikka Työ- ja elinkeinoministeriö. Viitattu 8.11.2009.
  11. Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 179-183.
  12. a b Moisio, Sami: Turun päästävä mukaan muotoutuvaan metropoliin. Turun Sanomat, 15.11.2009, s. 2.
  13. Metropolipolitiikka Ympäristöministeriö. Viitattu 15.11.2009.
  14. Löytönen, Markku: Tarvitaanko Suomessa metropolipolitiikkaa. Tieteessä tapahtuu, 2007, nro 1, s. 3-4. Helsinki: Tieteellisten seurain valtuuskunta. Artikkelin verkkoversio (pdf) Viitattu 15.11.2009.
  15. Moisio & Vasanen 2008, s. 23–25.
  16. Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 71-81.
  17. Moisio & Vasanen 2008, s. 24, 25–26.
  18. Vrt. Moisio & Vasanen 2008, s. 24.
  19. Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 81-95.
  20. Moisio & Vasanen 2008, s. 24, 26–28.
  21. Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 95-110.
  22. Moisio & Vasanen 2008, s. 24, 28–30.
  23. Vrt. Jauhiainen & Niemenmaa 2006, s. 110-113.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kansallinen aluepolitiikka Kunnat.net. Kuntaliitto. Viitattu 8.11.2009.
  • Aluepolitiikka Europa - Euroopan unionin portaali. Euroopan unioni. Viitattu 8.11.2009.
  • Moisio, Sami: Metropolikonsensus ja territoriaalinen ekonomismi Suomessa. Tiedepolitiikka, 2009, nro 4, s. 7-24.