Vinttikoira

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Saluki
Saksalaisen Franz Krügerin maalaus Ausritt zur Jagd vuodelta 1819.

Vinttikoirat ovat koirarotutyyppi, joka kattaa FCI:n roturyhmän 10.

Vinttikoirien roturyhmään kuuluu FCI:n luokittelun mukaan 13 koirarotua, mutta yleensä vinttikoiriin luetaan kuuluvan myös ryhmään FCI 5 (pystykorvat ja alkukantaiset koirat) kuuluvat vinttikoirat. Vinttikoirien ulkonäkö vaihtelee sileäturkkisesta karheaan ja paino muutamasta kilosta jopa kuuteenkymmeneen kiloon.lähde?

Vinttikoirat ovat olleet metsästyskoiria, sillä ne ovat nopeita ja kestäviä juoksemaan riistaa kiinni.lähde? Ulkonäöltään nämä koirat ovat pitkäraajaisia, syvärintaisia, kevytrakenteisia, vahvaraajaisia, tarkkanäköisiä ja linjakkaita.[1] Ulkonäöstä näkee, että koirien ruumiinrakenne sopii nopeaan liikkumiseen. Vinttikoirille yleinen harrastus onkin vinttikoirakilpailut, joiden tarkoituksena on selvittää koirien metsästys- ja juoksuominaisuuksia. Eri vinttikoirarodut poikkeavat toisistaan ominaisuuksiltaan ja taipumuksiltaan ja saattavat siksi soveltua paremmin jompaankumpaan vinttikoiraurheilun muodoista: rata- tai maastojuoksuun.lähde?

Beduiinien mukaan rintakehän ympärysmitta ja lanteen ympärysmitta määrittävät, kuinka kovaa ja kauan vinttikoira jaksaa juosta vaikeakulkuisessa maastossa. Toisin sanoen, se riippuu sydämen ja keuhkojen tilasta sekä työntövoimasta. Heidän mielestään 66 cm korkealle koiralle ihannemitat olisivat noin 66–79 cm rintakehän ympärysmitaksi ja noin 46–61 lanteen ympärysmitaksi.[1]

Levinneisyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vinttikoiria esiintyy valtaosalla maailman aavikkoalueista, ja kyseinen ympäristö soveltuukin hyvän näkökyvyn ja nopeuden avulla metsästäville koirille, salukista sloughiin ja azawakhiin. Ne kykenevät työskentelemään olosuhteissa, joissa muut metsästyskoirat eivät kykene toimimaan. Suurin osa aavikon vinttikoirista on kuitenkin epävirallisia rotuja, vaikka niitä onkin kasvatettu määrätietoisesti käyttötarkoitustaan varten. David Hancockin mukaan suurin osa Lähi-idän vinttikoirista edustaa sileäkarvaista nejdi-tyyppiä hapsukarvaisen shami-tyypin eli syyrialaisen tyypin sijaan. Nykyisin paikalliset arabit kutsuvat rekisteröityjä salukeja ja slougheja termillä mogrebi ("länsimaalainen").[1]

Alkuperä

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vinttikoirista on paljon merkintöjä mm. muinaisesta Egyptin, Kreikan ja Rooman ajalta, mutta lukuisten todisteiden mukaan niitä oli olemassa jo paljon aikaisemmin. Myöhäispaleoliittisen kauden ja mesoliittisen kauden aikaisilta kaivauksilta on löydetty koiran jäännöksiä: yksi varhaisimmista, 12 000 vuotta vanha, on löydetty Irakista, paleoliittisesta Palegawran luolasta. Romanian Vlasacista löydetyt koiran jäännökset puolestaan ajoittuvat aikakaudelle 5400–4600 eaa. Ensimmäinen kuvaus saluki-tyyppisestä vinttikoirasta löytyy 5300–4300 eaa. peräisin olevasta keramiikkaesineestä. 5000 eaa. valmistetussa Tell Arpachiyahin arkeologisilta kaivauksilta löydetyssä saviesineessä on kuvattuna jonkintyyppinen vinttikoira. Länsi-Aasiassa oli kookkaita, vankkoja metsästyskoiria jo ennen 2000 eaa. ja muinaisessa Egyptissä erilaisia metsästyskoiria – kuten valkoinen antilooppikoira, joka muistutti nykyistä harrieria. Turkin Erganista (noin 9500 eaa. ajoittuvat) ja Idahosta (noin 9500–9000 eaa. ajoittuvat) löydetyt todisteet osoittavat luola-asutuksissa olleen jäljestyskoiria. Thebasta löydetyissä, 4400–4000 eaa. ajoittuvissa norsunluukaiverruksissa kuvataan nopeasti juoksevia metsästyskoiria. Foinikialaisilla oli nopeita ja kestäviä vainun avulla metsästäneitä koiria; babylonialaisilla voimakkaita lyhytkuonoisia villiaaseja ja leijonia metsästäneitä koiria; assyrialaisilla kuninkailla villihärkien, leijonien ja elefanttien metsästykseen käytettyjä koiria. 2500 eaa. alkaen Niilin jokideltan aateliston lempiharrastus oli koirien avulla metsästys.[1]

Egyptin 19. dynastian aikaan eräs kirjuri kuvaili kahdentyyppisiä metsästyskoiria: punahäntäisiä ja pitkäkuonoisia, joista hän piti ensiksi mainittuja käyttöominaisuuksiltaan parempina. Myös hindujen rigvedassa kuvaillaan senaikaisia metsästyskoiria. Siihen aikaan metsästyskoirista muodostui fyysisesti tehtäviinsä sopivia: "pitkäkuonoisilla" koirilla tuli olla saaliin viiltämiseen sopivat leuat ja erinomainen näkökyky, ja niistä kehittyi ajan myötä nykyisiä vinttikoiria; "leveäkirsuiset" taasen olivat leveäkalloisempia, löysähuulisempia, ja niillä tuli olla tarkka vainu, ja niistä kehittyi vastaavasti ajokoiria.[1]

Muinaisessa kreikkalaisessa ja latinalaisessa kirjallisuudessa löytyy kuvauksia peräti 65 erilaisesta koirarodusta nimineen, mutta osan niistä uskotaan viitanneen samoihin rotuihin. Kreikkalaiset olivat tarkkoja kasvattamiensa koirien rotupuhtaudesta – kuitenkaan kaikki heidän koiransa eivät olleet kreikkalaista alkuperää.[1]

Kreikkalaiset Oppian ja Julius Pollux määrittelivät rodut seuraavasti:[1]

  • "iberialainen" (espanjalainen rotu)
  • "ausonialainen" (italialainen rotu, jonka kreikkalaiset löysivät Napolista)
  • "salentolainen" (italialainen rotu)
  • "toskanalainen" (italialainen rotu, joka etsi piiloutunutta riistaa)
  • "umbrialainen" (italialainen rotu, joka ajoi riistan kiinni muttei tappanut tätä)

Arrianos puolestaan kuvaili kahta kelttiläistä rotua:[1]

  • segusiae (Lyonin alueella muinoin asuneen gallialaisen heimon mukaan): erinomainen vainukoira, mutta altis viivyttelemään jäljellä
  • vertragi (sananmukaisesti "paljon raajoja"): karkeakarvainen vinttikoira

Jo muinaisessa Kreikassa järjestettiin coursing-esityksiä (maastojuoksu), laji jonka keltit olivat tuoneet maahan hieman ennen 300-lukua. Tähän käytettiin myöskin kelttiläistä alkuperää ollutta rotua, vertragia.[1]

800-luvulla al-Mutawakkili kuvaili hyvällä metsästyskoiralla olevan pitkä runko, lyhyt selkä, syvä rintakehä, vahvat kyljet ja vahvat lanteet.[1]

Keskiajalla vinttikoiria käytettiin paljon metsästykseen. Tuolloin tunnettiin kuitenkin muitakin metsästäviä koiratyyppejä: alaunt (metsästysmastiffi), brachet/bercelet (riistan ampuvaa metsästäjää seurannut koira), lymer (kytketty ajokoira), rache (pieni, valkoinen ajuekoira) ja bandogge. Vinttikoiratyyppejä oli kahdenlaisia - levrier d'attache eli karkeakarvainen irlantilainen susikoira tai skotlantilainen hirvikoira; sekä petit levrier pour lievre eli pienempi sileäkarvainen jäniskoira.[1]

Ajan myötä vinttikoiratyyppisten koirien kanssa metsästys alkoi hiipua Britanniassa, ja ajokoirilla metsästys korvasi sen. Manner-Euroopassa kuitenkin kyseistä metsästystä jatketiin hirvi- ja villisikakoirilla pidemmän aikaa. Vinttikoiralla metsästäminen oli keskiajan Saksassa hyvin yleistä, joten on ihme ettei yksikään saksalainen vinttikoira säilynyt nykypäivään asti. Myös Ranskassa vinttikoiran avulla metsästyksellä oli pitkät perinteet, ja alankomaalaisilla oli oma rotunsa friese windhond. Kuitenkin vuonna 1844 Ranskassa, 1848 Saksassa ja 1924 Alankomaissa vinttikoirilla metsästäminen kiellettiin. Nykyisin vinttikoiria tapaa joka puolella maailmaa, ja esimerkiksi Chilen rannikon tuntumassa sijaitsevalla Goat Islandilla raportoitiin jo 1740-luvulla vinttikoiramaisista koirista.[1]

Vuonna 1845 W.C.L. Martin kuvaili kolmea eri vinttikoiratyyppiä:[1]

  • karkeakarvainen vinttikoira: esim. Itä-Venäjän ja Tartaryn rodut
  • sileäkarvainen vinttikoira: esim. Englannin ja Ranskan rodut
  • silkkikarvainen vinttikoira: esim. Persian, Anatolian ja muinaisen Egyptin rodut

Vuonna 1912 Robert Leightonin teoksessa The New Book of the Dog lainattiin itämaisten vinttikoirien maahantuojan Florence Amherstin sanoja. Hänen mukaansa slughi eli tazi oli levittäytynyt Abyssiniaan, Arabiaan, Egyptiin, Kurdistaniin, Mesopotamiaan, Persiaan, Syyriaan, Turkestaniin, Eufratin ja Tigriksen laaksoihin, Niilin jokilaaksoon, Siinain niemimaalle ja Pohjois-Afrikkaan. Sen paikallismuunnoksiin lukeutuivat nejdi, omani, shami ja yamani. Jemeniläisellä ja omanilaisella muunnoksella ei ollut juurikaan hapsutusta korvissa ja hännässä, kun taas nejdillä oli kaikkein lyhin karvapeite.[1]

Ns. gazehound on hyvinkin saattanut olla lakelandinkettukoiran esi-isä.[1]

Jotkin asiantuntijat uskovat itäarabialaisten vinttikoirien tulleen alun perin Aasiasta, mahdollisesti hyksojen mukana. Saksalainen vinttikoirajärjestö Deutscher Windhundzucht- und Rennverband e.V. teetti vuonna 1993 DNA-tutkimuksen, jonka mukaan sloughi on geneettisesti lähempänä afgaaninvinttikoiraa kuin salukia. Sekä sloughilla että azawakhilla on ylimääräinen alleeli fosfoglukoosi-isomeraasi-geenilokuksessa, ja sitä ei löydy muilta vinttikoirilta, mutta sitä tavataan sen sijaan sakaalilla, kojootilla ja ketulla. Tämän perusteella kyseisten rotujen alkuperä on erilainen muihin vinttikoiriin verrattuna.[1]

Joseph B. Thomasin mukaan kaikki venäläiset vinttikoirat syntyivät alun perin aasialaisen tai itäisen borzoin (joka saapui Venäjän alueelle joitain satoja vuosia sitten) ja pohjoisten susimaisten koirien tai jopa aidon suden välisistä risteytyksistä, lisäksi myös kuurinmaanvinttikoira (Courland Borzoi) on vaikuttanut niiden perimään. Venäläisen biologin Leonid Sabaneevin mukaan kyseinen itäinen borzoi tuotiin Venäjälle alun perin Persiasta, ja sen ja pohjoisen susimaisten pystykorvaisten koirien lisäksi jalostukseen käytettiin sata vuotta myöhemmin myös englanninvinttikoiraa, puolanvinttikoiraa ja assyrialaista parrakasta borzoita. Sen jälkeen perimään vaikuttivat myös vankkarakenteinen vuoristoborzoi ja krimiläinen borzoi.[1]

Vuoden 1892 The Hunter's Calendar and Reference Book -teoksessa Sabaneev luettelee 12 erilaista aasialaista borzoita, mm. seuraavat:[1]

Sabaneev lisäksi jakaa perusborzoin neljään eri ryhmään:[1]

  • venäläinen (psovoy): enemmän tai vähemmän pitkäkarvainen
  • aasialainen: riippukorvainen
  • hortoy: sileäkarvainen
  • brudastoy: karkeakarvainen

David Hancock puolestaan luettelee seuraavat rodut borzoi-rotuihin:[1]

  • kaukasialainen borzoi (tynnyririntainen)
  • krimiläinen borzoi (kookasluustoinen)
  • kuurinmaalainen borzoi (kookas, kiharakarvainen)
  • venäjänvinttikoira

Hänen mukaansa borzoi-tyyppisiä rotuja tai rotumuunnoksia löytyi kuitenkin Albaniasta saakka. Vuoden 1891 The Field -lehdessä mainittiin läheltä Jassyä (mahdollisesti nykyinen Iași Romaniassa) kotoisin ollut "eteläisen Venäjän susikoira", joka oli nykyistä venäjänvinttikoiraa huomattavasti kookkaampi (noin 81 cm). Kolme yksilöä riitti pitämään sutta paikoillaan, kunnes metsästäjä ehti paikalle.[1]

Unkarinvinttikoiran kantarodun saattoivat tuoda Unkariin madjaarit Venäjän aroalueilta 800-luvulla. Sekä Puolaan että Unkariin tuotiin vinttikoiria myös Kiovan Rus-valtakunnan aikoihin. Mongoolit saavuttivat kummankin kyseisistä maista vuosien 1206–1259 valloitusten aikana, ja toivat samalla mukanaan myös omia metsästyskoiriaan. Lisäksi ottomaanit kulkivat Unkarin halki vuosien 1328–1683 välillä, niin ikään metsästyskoiriensa kanssa.[1]

Etymologia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskiaikaisessa Saksassa metsästyskoirista käytettiin erilaisia termejä. Wint-spil oli vinttikoira, mutta pelkkä wint viittasi sekä vinttikoiraan että raskaampaan vinttikoiran ja mastiffin risteymään, joka tunnettiin nimillä veltre ja zwic-darm. Habech-wint ja beiz-wint tarkoittivat haukan kanssa metsästänyttä vinttikoiraa; hasen-wint oli puolestaan jänistä metsästänyt vinttikoira. Lisäksi aikoinaan mainittiin wind-bracke, joka tarkoitti sekä nopeudella että hajuaistilla metsästävää koiraa - mahdollisesti paikallinen vinttikoira.[1]

Vuonna 1576 julkaistussa teoksessa Of English Dogs John Caius kuvailee termejä greyhound ja gazehound kahdeksi eri roduksi. Hänen mukaansa greyhound on vain yleinen termi nopeudella metsästäville koirille, joiden joukkoon lukeutui niin pieniä kuin isoja ja sileä- kuin kiharakarvaisia rotuja. Gazehound puolestaan oli hänen mielestään koira, jolla oli erityislaatuinen näkökyky. Vuonna 1674 julkaistussa teoksessa The Gentleman's Recreations Nicholas Cox mainitsee 11 erilaista metsästysrotua. Yksi niistä oli jäniksen ja ketun metsästykseen tarkoitettu gazehound, joka käytti työskennellessään pääasiassa näköaistiaan avoimessa maastossa ja joka oli erityisen suosittu Pohjois-Englannissa. Lisäksi Cox mainitsee ensiksi mainitusta erikseen greyhound-rodun, jota käytettiin coursingiin ja joka oli irlantilaista susikoiraa pienempi. Teoksessaan Sighthounds - Their History, Management and Care Juliette Cunliffe sen sijaan määrittelee termit sighthound, gazehound ja greyhound kaikki samaa tarkoittaviksi.[1]

Nimitys greyhound on harhaanjohtava, sillä harmaa ei ole vinttikoirilla ainoa eikä edes yleisin väritys. Alun alkaen gre-hund tarkoittikin "jaloa, suurta, korkealuokkaista tai palkittua" koiraa, koska se oli aateliston suosiossa. Walesilaisen sananlaskun mukaan herrasmies tunnetaan ja häntä arvostetaan sen mukaan, millainen haukka, hevonen ja vinttikoira hänellä on. Knuutin lain mukaan puolestaan vinttikoiraa ei saanut omistaa yksikään herrasmiestä ala-arvoisempi.[1]

Jo muinaisia kelttienvinttikoiria kutsuttiin nimellä grae hound, hound of grew tai hound of gre – viitaten korkealuokkaiseen koiraan. Kyseiset nimitykset oli johdettu muinaisenglannin sanasta gradus, joka tarkoitti ensiluokkaisen rodun arvostettua koiraa ja joka myöhemmin käännettiin virheellisesti termiksi greyhound.[1]

Aikoinaan mm. skotlanninhirvikoira, irlanninsusikoira ja venäjänvinttikoira olivat englanniksi Scottish greyhound, Irish greyhound ja Russian greyhound. Vaikka nykyisin englannissa käytetään termiä sighthound, käyttävät vinttikoirat metsästyksessä myös hajuaistiaan. Saksassa nimitys windhund viittaa tuulen nopeuteen, jota nämä koirat ilmentävät; muita saksankielisiä nimityksiä ovat windspiel ja windhetz. Ranskassa käytetään termiä levrier. Muinaisranskan nimitys veltre ja italian nimitys veltro juontavat juurensa kelttiläiseen sanaan guilter. Espanjassa termi galgo tulee sanasta gallicu, "gallialainen vinttikoira". Intiassa ja Persiassa termiä tazi ("juokseva") käytetään kaikista vinttikoirista, aina englanninvinttikoirasta itämaisiin rotuihin.[1]

Vinttikoirarodut

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

FCI 10 – vinttikoirat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vinttikoirarotujen alkuperämaat kartalla.
 Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä.
Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan.

FCI 5 – pystykorvat ja alkukantaiset koirat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vinttikoiriksi lasketaan usein myös FCI:n ryhmään 5 kuuluvat ”vinttikoirat”.

FCI:n ulkopuolisia rotuja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa Hancock, David. Sighthounds - Their Form, Their Function and Their Future, s. 11–20, 22, 27–29, 44–46, 72, 108–109, 114–116, 122, 127, 146–149. The Crowood Press: Ramsbury, Marlborough, Wiltshire, 2012. ISBN 978-1-84797-392-4.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta vinttikoirat.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Vinttikoira&oldid=22620885”