Rampurinvinttikoira
| Rampurinvinttikoira | |
|---|---|
 |
|
| Avaintiedot | |
| Alkuperämaa |  Intia |
| Määrä | erittäin uhanalainen |
| Alkuperäinen käyttö | sakaalin, villisian, kauriin ja tuhojyrsijöiden metsästys |
| Nykyinen käyttö | metsästys- ja vahtikoira |
| Elinikä | maksimi 15 vuotta |
| Muita nimityksiä | Rampur Greyhound[1], Rampur Hound[1], Rampur Dog[1], Rampuri[1], Rampuree[1], North Indian Greyhound[1], Northwest Indian Greyhound[1], Levriero Nordindiano a Pelo Raso[2], Levriero dell'India del Nord[2] |
| FCI-luokitus | ei |
| Ulkonäkö | |
| Paino | 35 kg (Baskaran) 34 kg (Hancock) |
| Säkäkorkeus | 70 cm (Baskaran) 71 cm (Hancock) |
| Väritys | valkoinen, keltainen, harmaa, brindle, musta tai kirjava brindle, hiirenharmaa tai musta (Baskaran) |
Rampurinvinttikoira (Rampuri, Rampuree) on intialainen koirarotu. Se on kotimaassaan Intian kennelliiton hyväksymä, mutta silti sielläkin sukupuuton partaalla.
Ulkonäkö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Luoteis-Intiassa rotua kuvaillaan usein sileäkarvaiseksi[1], vankkarakenteiseksi vinttikoiraksi. Se on englanninvinttikoiran kokoinen, mutta rhodesiankoiran tapaan paljon leveämpi, massiivisempi ja lihaksikkaampi[2] – käytännössä hieman raskasrakenteisempi, karkeapiirteisempi ja voimakkaampi versio englantilaisesta rodusta[1]. Se on kookas ja hoikka, runko on pitkä, rintakehä erittäin syvä ja selkä hieman kaareutunut.[3] Sen rakenne auttaa sitä taittamaan pitkiä välimatkoja suurella nopeudella; sen kestokyky on suuri. Rodulle tyypillisiä piirteitä ovat ns. "roomalainen kaarre", "roomalainen kuono" (kupera kuonon profiili), korkealle kiinnittyneet taittokorvat[2] ja jäniksenkäpälät.
Pää on pitkä ja vahva[3]; se on leveämpi ja massiivisempi kuin englanninvinttikoiralla[2]. Kuono on pitkänomainen.[3] Silmien väri vaihtelee keltaisesta kullanruskeaan.[2][3] Leuat ovat voimakkaat.[1] Puruvoima on äärimmäisen suuri.[2]
Raajat ovat pitkät ja leveät, käpälissä on räpylät. Varpaat ovat erittäin taipuisat ja joustavat: tämä auttaa rotua kulkemaan kivisessä maastossa ja ylittämään kaksi metriä korkean aidan.[2] Sen käpälät soveltuvatkin paremmin kovalla maaperällä metsästämiseen kuin englanninvinttikoiralla.[1] Häntä on pitkä, ohut ja alhaalla kannettu.[3]
Karvapeite on lyhyt, sileä ja kiiltävä.[3] Väreistä esiintyy valkoista[2], keltaista[2], harmaata[1][2], juovikasta (brindle)[2], kirjavaa[2] ja mustaa[1][2]. Viimeksi mainittu on kaikkein harvinaisin.[2][3] S. Theodore Baskaranin mukaan yleisimmät ovat brindle ja hiirenharmaa.[3] Brindle on suosittu, koska se ei erotu lehtien joukosta edes kirkkaassa valossa.[2] S. Theodore Baskaranin mukaan säkäkorkeus on noin 70 cm ja paino noin 35 kg[3]; David Hancockin mukaan säkäkorkeus on noin 71 cm ja paino noin 34 kg[4]; Mario Cantonin mukaan urosten säkäkorkeus on noin 70 cm ja paino noin 30 kg[2].
Luonne ja käyttäytyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Rampurinvinttikoira on omistajaansa kohtaan ystävällinen ja rakastava. Se on kuitenkin dominoiva, joten sen koulutuksen tulee olla määrätietoista. Se on samaan aikaan sekä hurjaluonteinen että nopea. Se on yhden ihmisen koira ja tottelee yleensä vain yhtä henkilöä. Mikäli vieras ihminen tulee liian lähelle, se on valmis "puremaan ilman haukkumista".[1]
Alkuperä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Rampurinvinttikoira on kotoisin Luoteis-Intiasta Uttar Pradeshin Rampurista[1][3] Delhin ja Bareillyn välimailta[2], missä kuninkaalliset nawab-hallitsijat kehittivät sen[2]. The Imperial Gazetteer of India -julkaisussa kuitenkin väitetään, että rodun juuret ovat maan eteläosissa, joista se olisi tuotu nykyiselle esiintymisalueelleen.[3]
Erään teorian mukaan rotu on kirgisianvinttikoiran lähisukulainen.[1] Toisen mukaan hänen kuninkaallinen korkeutensa Ahmed Ali Khan Bahadur jalosti sen afgaaninvinttikoirasta, tazista ja englanninvinttikoirasta.[2][3] J. Sidney Turnerin mukaan se olisi maahan siirtomaa-aikana tuotujen persialaisten ja arabialaisten vinttikoirien jälkeläinen, minkä lisäksi siihen risteytettiin englanninvinttikoiraa.[3]
Rotu on ollut Intian aateliston suosiossa noin 1700-luvulta lähtien.[3] 1800-luvun lopulla se oli hyvin suosittu, kun paštut toivat sen edustajia Rajputanaan ja sieltä edelleen etelämmäksi Bengaliin.[2] Maharadžat suosivat sitä sakaalin[1][2], villisian[1] ja kauriin[1] metsästyksessä, mutta sitä käytettiin myös leijonan, tiikerin, leopardin ja pantterin metsästykseen[2]. Mm. Devgadh Bariasta kotoisin ollut maharadža Jaideep Singhji suosi rotua ja teki töitä sen säilyttämisen eteen.[3]
Rampurinvinttikoiran rohkeuskokeena pidettiin sitä, että se selätti yksin kultasakaalin.[2] Mustia yksilöitä pidettiin muita värimuunnoksia parempina metsästäjinä.[1] Nykyisin rotua tiedetään käytetyn myös haitallisten tuhoeläinten (lähinnä jyrsijöiden) hävittämiseen.[2]
Vuonna 1895 The Field -aikakauslehdessä aasialaisia vinttikoiria koskevassa artikkelissa julkaistiin Arthun Wardlen piirtämä kuva rodusta. Vuonna 1911 julkaistussa The New Book of the Dog vol II -kirjassa on vuonna 1879 otettu valokuva Multanissa vaikuttaneen luutnantti-eversti J. Garstinin Eileen-nimisestä rodunedustajasta, ja kyseessä on mahdollisesti vanhin kuva rodusta. S. Theodore Baskaranin mukaan kuvassa esiintynyt koira oli kuitenkin hyvin erinäköinen kuin nykyiset rampurinvinttikoirat, ja hän uskoo että kyse voisi olla taustaltaan sekarotuisesta yksilöstä.[3]
Palatessaan vuoden 1876 Intian kiertueeltaan Walesin prinssi toi rodun ensi kerran länsimaihin, ja samaisena vuonna kaksi rodunedustajaa esiteltiin Fakenhamin koiranäyttelyssä, minkä jälkeen niistä käytettiin nimitystä "idän vinttikoirat". Näyttelyn tuomarin mukaan toinen oli hiirenvärinen ja toinen laikukas, "vaalenpunainen-sinertävä", muistuttaen hieman nuorta luumuvanukkaan väristä sikaa.[3] Vuonna 1877 yksi yksilö tuotiin näytteille Lontoon eläintarhaan, jossa sitä kutsuttiin nimellä Rampoor Hound.[1] 1900-luvun alussa muutama yksilö tuotiin Britanniaan ja esiteltiin Dublinin koiranäyttelyssä.[4]
Maharadžojen kukistuttua vallasta vuonna 1947 rampurinvinttikoiran suosio Intiassa laski. Englantilaisten saapumisen vaikutus siihen oli ilmeinen: englanninvinttikoiraa risteytettiin joihinkin linjoihin, minkä vuoksi nykyisin on vaikea löytää puhdasrotuista yksilöä. Metsästyksen vähetessä Intiassa populaation koko alkoi vähetä: se ei ollut rikkaille enää tarpeeksi muodikas eikä käytännöllinen, kun taas köyhät eivät voineet pitää sitä.[2]
Nykyisin siirtomaavallan aikaisen Intian jälkeen ja eläinten oikeuksien pikkuhiljaa noustessa villisian metsästys ei ole enää valtion hyväksymä urheilumuoto ja sitä harrastetaan lähinnä maan maalaisväestön keskuudessa. He jatkavat rodulla metsästämistä saadakseen ruokaa tai päästäkseen eroon tuholaisista eivätkä huvin vuoksi kuten maharadžat tekivät. Yleisesti ottaen maalaiskylien asukkaat, varsinkaan alempaan kastiin kuuluvat, eivät kuitenkaan voi pitää niin kookasta koiraa. Paikallisten metsästäjien mukaan nykyiset yksilöt eivät enää muistuta alkuperäistä rotua, koska populaatio on viime aikoina sekoittunut muiden rotujen kanssa.[1]
Rampurinvinttikoira oli yksi ensimmäisistä intialaisista roduista, joka esiintyi näyttelyissä. Nykyisin lähellä Rampuria järjestetään vuosittain festivaali, johon sisältyy mm. jäniksen jahtaamiskilpailu ja jossa parhaalle esitteillä olevalle koiralle annetaan "Rustum-e-Rampur"-titteli.[3]
Viime vuosien aikana rodun suosio ehti jo joksikin aikaa nousta ja sen myötä myös lukumäärä. Se on kuitenkin jälleen sukupuuton partaalla.[2] Vuosia sitten joitain yksilöitä tuotiin Englantiin, mutta ne eivät herättäneet siellä riittävästi kiinnostusta, eikä niiden kasvattaminen maassa alkanut.[1] Intian ulkopuolella tunnetaan ja on rekisteröity vain kourallinen yksilöitä, jotka ovat lähes kaikki Yhdysvalloissa New Jerseyn osavaltiossa.[2] Niiden tunnettavuuden eteen Pohjois-Amerikassa kuitenkin tehdään tällä hetkellä paljon töitä.[4]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 Morris, Desmond. Dogs - The Ultimate Dictionary of Over 1000 Dog Breeds, s. 48-49. Trafalgar Square, 2008: North Pomfret, Vermont.
- 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 19 20 21 22 23 24 25 26 27 28 Canton, Mario. Levrieri e segugi primitivi, s. 48-51. Antonio Crepaldi Editore, 2012: Porto Viro, Italia.
- 1 2 3 4 5 6 7 8 9 10 11 12 13 14 15 16 17 18 Baskaran, S. Theodore. The Book of Indian Dogs, s. 88-90. Aleph Book Company, 2017, New Delhi. ISBN 978-93-84067-57-1.
- 1 2 3 Hancock, David. Sighthounds - Their Form, Their Function and Their Future, s. 109. The Crowood Press: Ramsbury, Marlborough, Wiltshire, 2012. ISBN 978-1-84797-392-4.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- The Kennel Club of India (Arkistoitu – Internet Archive)
