George Armstrong Custer

George Armstrong Custer
[[Tiedosto:|250px|]]
Henkilötiedot
Muut nimet	Autie, Cinnamon, Curly, Long Hair
Syntynyt	Rumley, Ohio
Sotilashenkilö
Palvelusvuodet	1861–1876 (Yhdysvallat)
Taistelut ja sodat	Yhdysvaltain sisällissota, Gettysburgin taistelu, tasankojen intiaanisodat kuten Washitan verilöyly ja Little Bighornin taistelu
Sotilasarvo	Everstiluutnantti
Nimikirjoitus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

George Armstrong Custer (5. joulukuuta 1839 New Rumley, Ohio – 25. kesäkuuta 1876 Little Bighorn, Montana) oli yhdysvaltalainen ratsuväen komentaja, joka tunnetaan parhaiten kärsimästään murskatappiosta ja kuolemastaan Little Bighornin taistelussa. Custer oli sotilasarvoltaan väliaikainen prikaatikenraali. Hänen vakituinen sotilasarvonsa oli kuitenkin vain everstiluutnantti. Custeria kutsutaan kirjallisuudessa usein virheellisesti ”kenraali Custeriksi”.

Nuoruus ja avioituminen

George Custer syntyi vanhempiensa ensimmäisenä yhteisenä lapsena. Hänen isänsä Emanuel Henry Custer oli seppä. Äidin nimi oli Maria Kirkpatrick Ward. Perheen lapsien määrä kasvoi myöhemmin kolmella pojalla ja yhdellä tytöllä. Heidän nimensä olivat syntymäjärjestyksessä Nevin, Thomas, Boston ja Margaret. Jo pienenä Georgea alettiin kutsua toisen etunimensä mukaan Armstrongiksi. Hän itse ei osannut lausua nimeään oikein, vaan siitä tuli ”Autie”, josta muodostui yleisesti käytetty lempinimi.

Nuori Custer varttui lapsuutensa Monroessa, Michiganissa. Hän kävi koulua Ohiossa, ja hänen kunnianhimoinen päämääränsä oli pienestä pitäen tulla sotilaaksi.

Opiskelu

Custer vuonna 1857.

Koulunkäyntinsä lopetettuaan Custer aloitti vuonna 1857 sotilasuransa West Pointin sotilasakatemiassa. Hän solmi monia ystävyyssuhteita niin lännestä kuin etelästäkin tulleiden kadettien kanssa. Myöhemmin hän joutui taistelukentällä kohtaamaan erään huonetoverinsa, joka Yhdysvaltojen sisällissodassa edusti vihollisen joukkoja eli Etelävaltioita.

West Pointissa Custer tunnettiin useilla lempinimillä, kuten ”Cinnamonina” ja ”Curlynä”. Kumpikin nimi liittyi hänen kihariin hiuksiinsa, jotka tuoksuivat kaneliöljyltä. Hän sai epäsopivasta käytöksestään useita muistutuksia. Vaikka teot eivät olleet juuri suunsoittoa kummempia, niiden määrä oli epätavallisen suuri. Vakavammista rikkeistä ei ole löytynyt merkintöjä. Custer käytti opiskeluaikoinaan jonkin verran alkoholia, mutta tutkimukset osoittavat, että suurin osa West Pointin kadeteista teki samoin.

Vuonna 1861 Custer valmistui 34-henkisen vuosikurssinsa viimeisenä.

Avioliitto

George ja Elizabeth Bacon Custer.

Custer avioitui 9. helmikuuta 1864 Elizabeth ”Libbie” Baconin kanssa. He olivat tunteneet toisensa jo lapsuudessaan Monroessa, mutta virallisesti heidät esiteltiin toisilleen kiitospäivän juhlissa vuonna 1862. Libbie oli kuusi vuotta miestään nuorempi, ja häntä pidettiin sekä kauniina että älykkäänä Pari oli kirjeenvaihdossa runsaan vuoden ajan ennen avioitumista. Libbien isä ei halunnut tyttärensä seurustelevan sotilaan kanssa, mutta tyttö ei antanut tämän mielipiteen vaikuttaa päätökseensä tulla rouva Custeriksi. Custer itse myönsi, että Libbiellä oli taito hillitä hänen ajattelematonta ja röyhkeää tapaansa käyttäytyä, ja oli hänelle ihanteellinen puoliso.

Avioliiton jälkeen pari vietti kuherruskuukautensa New Yorkissa. Sen jälkeen he asettuivat asumaan Washingtoniin, jossa heistä tuli seurapiirien lemmikkejä. Kun Custer oli sotakentillä, Libbie piti yllä suhteita republikaanisen puolueen jäseniin. Hän hankki vaikutusvaltaa kongressin edustajiin, ja tällä saattoi myös olla ratkaiseva merkitys Custerin sotilaalliseen ylennykseen keväällä 1865.

Sotilasura

Ensimmäiset vuodet

Custer osallistui Yhdysvaltain sisällissotaan pohjoisvaltioiden joukoissa ratsuväen komentajana. Hänen sotilaallinen nousunsa oli nopea, ja perustui voimakkaaseen kunnianhimoon ja tiukoissa tilanteissa osoitettuun kylmäverisyyteen. Hänen uskaliasta toimintaansa ei kuitenkaan pidetty erityisen älykkäänä. Custer hankki itselleen vapaaehtoisten kenraalimajurin paikallisarvon ja suunnitteli itselleen kiiltävän ja samettisen univormun.

3. heinäkuuta 1863 Custer ja hänen prikaatinsa, joka tunnettiin nimellä ”Wolverines” (michiganilaiset), näyttelivät tärkeää roolia Gettysburgin taistelussa, joka käytiin Pennsylvaniassa. Custer johdatti taistelun aikana miehensä uskaliaaseen rynnäkköön, joka mursi etelävaltioiden joukkojen selustan. Vaikka Custer menetti 257 miestä, enemmän kuin yksikään muu pohjoisvaltioiden ratsuväkirykmentti taistelun aikana, Gettysburgissa osoitettu uhkarohkeus toi hänelle paljon kunniaa. Samalla hänen prikaatistaan tuli eräs sodan juhlituimmista sotilasyksiköistä.

Custer istuvassa samettisessa husaarintakissaan, jonka hän oli suunnitellut itse. Hän oli sisällissodan pohjoisvaltioiden kuvatuin upseeri.

Seuraavan kahden vuoden aikana Custerin ratsuväki otti osaa vielä moniin taisteluihin, jotka päättyivät lähes vuoden jatkuneeseen Petersburgin piiritykseen. 9. huhtikuuta 1865 kenraali Robert E. Leen johtamat etelävaltioiden joukot antautuivat pohjoisvaltioille, joka merkitsi samalla sisällissodan päättymistä.

Sankarin maineeseen noussutta Custeria pidettiin yleisesti raakana kiipijänä, joka vaati joukoiltaan mahdottomia ja jota suurin osa hänen omista miehistään vihasi. Hän oli onnistunut luomaan ympärilleen sädekehän, koska hyvä onni oli sopivasti auttanut häntä taisteluissa. Sisällissodan jälkeen Custeria ei välttämättä olisi tarvittu ollenkaan, mutta muun tekemisen puutteessa hän jäi armeijaan odottamaan itselleen sopivaa työtä. Hän kieltäytyi kuitenkin ottamasta komentoonsa ensimmäisenä tarjottua kymmenettä ratsuväkikomppaniaa, joka oli koottu työttömistä ja asunnottomista afroamerikkalaisista. Alabamasta, Louisianasta ja Tennesseestä tulleet vapautetut mustat orjat olivat tottuneet rasismiin ja nostivat itsensä maineeseen tulevien intiaanisotien pelättyinä puhvelisotilaina.

Sopivampi pesti Custerille ilmaantui loppuvuodesta 1866, kun läntisten territorioiden ylipäällikkönä toiminut kenraali Winfield Scott Hancock alkoi varustaa retkikuntaa, jonka tehtävänä oli valvoa intiaanien käytöstä ja rangaista niitä, jotka syyllistyisivät rikollisiin tekoihin valkoisia vastaan. Tämä oli valheellinen veruke retkikunnan kokoamiseen, sillä todellisuudessa Hancockin tarkoitus oli ajaa intiaanit pois mailtaan huolimatta niistä monista sopimuksista, joita oli allekirjoitettu takaamaan maat niiden alkuperäisille asukkaille.

Custer sai komentoonsa Yhdysvaltain seitsemännen ratsuväen, joka koostui lähes kokonaan eri miehistä kuin sisällissodan aikana. Mukana oli seikkailijoita, etsintäkuulutettuja rikollisia ja ammattitappajia. He saivat tehtäväkseen ajaa takaa kapinoivia cheyennejä ja näihin yhdistyneitä siouxeja, jotka kävivät rautatietyöläisten, vankkurien ja postiasemien kimppuun läntisen Kansasin ja Nebraskan alueilla. Custerin polkuja tasangoilla viitoittivat poltetut ja evakuoidut kylät, mutta ryöstöretkiin osallistuneet soturit onnistuivat välttelemään heitä. Kesällä 1867 intiaanit tekivät aselevon, mutta se kesti vain lyhyen aikaa. Väkivaltaisuudet leimahtivat liekkeihin uudelleen jo samana vuonna.

Washita-joen verilöyly

Läntisten alueiden ylipäällikkö ja prikaatinkenraali Philip H. Sheridan lähetti ensiluokkaisia rajaseudun miehiä nujertamaan intiaanit, mutta cheyennien lisäksi vastassa oli kiowia ja comancheja. Sota siirtyi etelämmäksi ja mukaan liittyi Sheridanin alaisuuteen siirtynyt Custer ja hänen ratsuväkensä. Sheridan suunnitteli hyökkäystä Oklahoman Wachita-joen reservaattialueella sijaitsevaan cheyennien talvileiriin, joka toimi rauhantahtoisen päällikön Mustan Kattilan alaisuudessa. Tämä oli tuonut joukkonsa pois sota-alueilta osallistumatta siellä käytäviin taisteluihin. Sheridan tiesi, että Mustan Kattilan leiriin ei kuulunut kovinkaan paljon nuoria sotureita. Tämä asia helpotti hänen päätöstään antaa Custerille määräyksen hyökätä kylään.

Custer kävelytti vangitsemiaan cheyennenaisia yli sata kilometriä lumen peittämillä tasangoilla jäätävän tuulen piiskaamina. Theodore R. Davisin aikalaispiirros.

27. marraskuuta 1868 Custer joukkoineen tunkeutui läpi lumituiskun Mustan Kattilan leiriin. Hyökkäyksen vaikuttavuutta lisätäkseen rykmentin soittokunta puhalsi torvillaan Custerin lempisävelmää ”Garry Owenia”. Cheyennet eivät ehtineet nousta puolustukseen, vaan yrittivät paeta suojaan sekasorron alta. Heidän muonansa ja talvivarustuksensa tuhottiin, ja yli 800 intiaaniponia ammuttiin. Taistelu oli ohi muutamassa minuutissa, mutta sen seuraukset olivat murheelliset cheyenneille. Päällikkö Musta Kattila ja 103 leirin asukasta menehtyi. Heistä 92 oli naisia, lapsia ja vanhuksia. Eloon jääneet 53 naista ja lasta pakotettiin kulkemaan jalkaisin yli sadan kilometrin matka lähimpään linnakkeeseen paksussa lumessa ja kovassa pakkasessa.

Venäjän suurruhtinaan vierailu

Washitan verilöylyn jälkeen Custerin saama kyseenalainen maine levisi tasankointiaanien keskuudessa ja hänestä käytettiin halventavaa liikanimeä ”Vaimontappaja”. Cheyennet ja siouxit kutsuivat Custeria myös ”Pitkätukaksi” hänen hiustensa mukaan. Ulkoista olemusta korostava samettinen sisällissodan aikainen asepuku oli tasangoilla vaihtunut valkoiseksi pukinnahkaiseksi turkismetsästäjän hapsutakiksi. Tästä muodostui liehuvan tukan ohella Custerin tunnusmerkki, jota seuraavan vuosisadan elokuvantekijät hyödynsivät.

Custerin saamat tehtävät eivät liittyneet yksinomaan vierailuihin tasankointiaanien kylissä. Alkuvuodesta 1872 hän oli mukana Venäjän keisarin Aleksanteri II:n pojan suuriruhtinas Aleksein ja tämän seurueen metsästysretkillä Nebraskan tasangoilla. Ruhtinas ampui kahtena päivänä useita biisoneita ja oli katselijana sadan sioux-soturin esittämässä rauhanomaisessa sotatanssissa. Maailmankiertueella oleva ruhtinas vieraili Custerin mukana myös Denverissä, josta he jatkoivat Louisvilleen. Siellä rouva Custer liittyi seurueeseen mukaan ja kertoili jälkeenpäin ylpeänä kuninkaallisesta kohtelusta, jota oli saanut osakseen venäläisten arvovieraiden mukana liikkuessaan. Yli kuukauden kestäneen vierailun jälkeen ruhtinas seurueineen matkusti Custerien seurassa laivalla alas Mississippiä New Orleansiin, josta hän jatkoi matkaansa venäläisen sotalaivan mukana päämääränään Havanna.

Mustien vuorten kultalöydöt

Vuonna 1874 kenraali Sheridan lähetti Custerin rykmentteineen tutkimusmatkalle sioux-intiaanien pyhille maille Black Hillsiin, jossa oli huhun mukaan tehty kultalöytö. Custer vahvisti asian, ja tietoa levitettiin tehokkaasti lehdistölle. Asia eteni aivan kuten Washingtonin päämajassa oli laskettukin. Kullanhimon sokaisemia onnenonkijoita ja seikkailijoita alkoi virrata Dakotan territorioon päämääränään Black Hills. Pienelle alueelle kertyi lyhyessä ajassa 15 000 kullankaivajaa. Custer joukkoineen oli valmiina avaamaan tulen, jos intiaanien ja kullankaivajien välille syntyisi erimielisyyksiä. Vaikka Custerin tehtävänä olikin ”suojella” alueen intiaaniväestöä, sotilaat eivät kyenneet tai edes halunneet estää kullankaivajien toimia.

Ulysses Grant ennen presidenttikauttaan. Yhdysvaltojen päämiehenä (1869–1877) hän kannatti ”rauhanpolitiikkaa”, joka perustui intiaanien sotilaallisesti alistettuun asemaan. Tasankointiaanit osoittivat kuitenkin politiikan perusajatuksen virheellisyyden.

Siouxien eri leirikuntien ja heimojen päälliköt yhdistivät voimansa. He toimivat juuri päinvastoin kuin mitä heiltä osattiin odottaa. He halusivat neuvotella sen sijaan että olisivat ryhtyneet sotimaan. Yhdysvaltojen presidentti Ulysses S. Grant joutui tukalaan asemaan yrittäessään tehdä valintaa intiaanien ja kullankaivajien välillä. Hän nimitti komission neuvottelemaan lakotain kanssa Mustien vuorten ostamisesta. Intiaanien johdossa toiminut Punainen Pilvi piti kiinni sopimuksesta, joka oli kirjoitettu 1860-luvun lopulla ja jossa maat oli luvattu lakotoille. Hän oli valmis myymään vuoret, mutta palkkioksi niistä hän vaati Yhdysvaltoja elättämään kansaansa seitsemän sukupolven ajan ja maksamaan lisäksi 600 miljoonaa dollaria. Grantin komissio ei suostunut vaatimuksiin.

Custer ja Grant

Grantin rauhanpolitiikan ohella esille noussut Bureau of Indian Affairs (intiaaniasiain virasto) sai ikävää julkisuutta, kun muutamat siihen kuuluvat henkilöt joutuivat syytteeseen korruptiosta. Reservaatti-intiaaneille tarkoitetuista vuotuisista korvauksista suurin osa oli käytetty muihin tarkoituksiin. Eräs syytetyistä oli presidentin veli Orvin T. Grant. Custer matkusti Washingtoniin keväällä 1876 ja esiintyi tuomioistuimen edessä todistajana syytettyjä vastaan. Tapaus kiristi Custerin ja presidentti Grantin välejä. Grant oli raivoissaan ja halusi kostaa Custerille veljensä puolesta. Presidentin käskystä Custer menetti määräysvallan ratsuväkeensä. Kenraalit Sheridan ja Alfred H. Terry ryhtyivät puhumaan Custerin puolesta ja onnistuivat muuttamaan Grantin päätöksen. Terry oli nimitetty johtamaan kolonnaa, jonka tehtävänä oli laittaa kuriin reservaateistaan karanneet intiaanit, keinoja kaihtamatta. Sheridan, jonka kuuluisin mietelause oli ”Ainoa hyvä intiaani on kuollut intiaani”, luotti täysin Custerin taitoihin tulevissa yhteenotoissa. Sisällissodassa ansioituneelta Terryllä ei ollut kokemuksia intiaaneja vastaan käydyistä sodista, ja siksi hän halusi ottaa Custerin mukaan tasangoille suuntautuvalle matkalle.

Little Bighorn

Pääartikkeli: Little Bighornin taistelu

25. kesäkuuta 1876 Custer johdatti Yhdysvaltain seitsemännen ratsuväen Istuvan Härän ja Hullun Hevosen johtamia intiaaneja vastaan Little Bighorn -joen läheisyydessä Montanassa. Custerin seitsemäs rykmentti oli kolmiosaisen armeijan idästä tuleva etujoukko. Kenraali George Crook omine miehineen lähestyi etelästä ja eversti John Gibbonin johtamat joukot lännestä tarkoituksenaan piirittää vastarintaan nousseet lakotat, cheyennet ja arapahot.

Custer oli saanut selvän määräyksen odottaa muiden joukkojen saapumista sovitulla paikalla. Hän päätti kuitenkin olla noudattamatta ohjeita, kun tiedustelijat havaitsivat intiaanien leirin Little Bighorn -joen rannalla. Alkuperäisen suunnitelman mukaan paikalla olisi ollut 1 450 jalkaväen ja ratsuväen sotilasta, mutta eteen avautunut mahdollisuus ottaa kunniakas voitto ilman apuvoimia houkutteli Custerin tekemään väärän ratkaisun.

Custer ei ilmeisesti käsittänyt vastassa olevan vihollisjoukon suuruutta ja määräsi joukkonsa piirittimään leirin, vaikka vastassa oli noin 1 800 soturia. Päätöksensä tehtyään hän jakoi rykmenttinsä kolmeen erilliseen taisteluyksikköön.

”	Custeria ei oltu silvottu lainkaan. Hän makasi selällään ja hänen asentonsa oli hyvin luonnollinen. Olimme nähneet hänet monesti samanlaisessa asennossa ottamassa torkkuja sotaretkien aikana. Hänellä oli luodinreikä vasemmassa ohimossaan ja vasemmalla rinnassa lähellä sydäntä.	”
– Edward S. Godfrey, K-komppania.

Operaatio ei mennyt niin kuin Custer oli suunnitellut. Hän odotti helppoa voittoa, mutta hän yliarvioi itsensä ja aliarvioi intiaanit, jotka monien kauppa- ja reservaattisuhteittensa avulla olivat hankkineet Yhdysvaltain armeijalta tuon ajan uusinta asetekniikkaa. Yllätetty Custer ja hänen hieman yli 200 miestään joutuivat pahaan alakynteen. He olivat vailla mahdollisuuksia, kun Hullun Hevosen joukot pakottivat heidät perääntymään kukkulalle, jossa heidät surmattiin tunnin sisällä. Custer ja hänen miehensä löydettiin tiistaiaamuna 27. kesäkuuta. Eräs paikalle ensimmäisenä tulleista oli kapteeni Edward S. Godfrey, joka kuvaili näkyä kammottavaksi.

Kuoleman jälkeinen myytti

Buffalo Bill omaksui Custerin ulkoisen tyylin jo tämän eläessä. Kuva vuodelta 1875.

George Armstrong Custerin ruumis haudattiin alun perin taistelukentälle, mutta 10. lokakuuta 1877 se siirrettiin West Pointin hautausmaalle. Nuoreksi leskeksi jäänyt vaimo Libbie tunnettiin väsymättömänä miehensä maineen puolustajana tämän kuoleman jälkeen. Rouva Custer oli osallistunut moniin miehensä sotaretkiin, ja kirjoitti myöhemmin useita kirjoja, joissa antoi ylistäviä kuvauksia aviomiehestään. Myös Custer itse ehti saada valmiiksi intiaanisotia käsittelevän kirjansa My Life on the Plains, joka julkaistiin kaksi vuotta ennen hänen kuolemaansa. Monet taidemaalarit tekivät Little Bighornin verilöylystä maalauksia, jotka vahvistivat traagista sankarikuvaa Custerista taistelemassa miestensä keskellä katkeraan loppuun asti. Nimekkäin näistä töistä lienee ollut Cassilly Adamsin Custer's Last Fight, josta otettiin miljoona kopiota. Osa jäljennöksistä päätyi eri puolille Yhdysvaltoja koristamaan saluunoiden seiniä.

Myytin syntymiseen vaikutti myös Buffalo Bill, joka ei vain tyytynyt ihailemaan Custeria, vaan omi itselleen tämän vaatetustyylin ja pitkät hiukset. Hänen kiertävässä Villin lännen show’ssaan esitettiin vuosikymmenien ajan suosittua kohtausta, joka kuvasi Custerin viimeistä taistelua. Eräs show’n intiaaniesiintyjistä oli legendaksi noussut Istuva Härkä, joka vapauduttuaan vankilasta vuonna 1885 liittyi yhden esiintymiskauden ajaksi Buffalo Billin kiertävään sirkukseen.

Custerin monet kasvot

Custerin rakkaus koiriin oli havaittavissa jo tässä vuonna 1862 otetussa ryhmäkuvassa.

Ulkoiselta olemukseltaan Custer oli ihanteellinen ratsuväen johtaja: 180 senttimetriä pitkä, jäntevä, notkea ja hoikkarakenteinen. Hänen fyysinen kuntonsa oli hyvä, eikä hän polttanut eikä juonut alkoholia West Pointin aikojensa jälkeen. Custerin luonteesta on lukuisia kuvauksia, joita on annettu hänen opiskelu- ja sotilasuransa aikana. Hän oli sotilaallisesti lahjakas, rohkea, urhoollinen ja sotavalmiudeltaan erinomainen. Ystävänä häntä pidettiin anteliaana. Lisäksi hän oli hyvin eläinrakas ja antoi kodin kymmenille kulkukoirille, joita hänen miehensä toivat milloin mistäkin. Osa koirista jakoi makuuhuoneen isäntäväkensä kanssa. Ollessaan poissa kotoaan Custerilla oli mukanaan verikoiransa Blucher ja Byron sekä valkoinen bulldoggi Turk, jotka nukkuivat isäntänsä patjalla. Biisonijahdissa kuolleen koiransa Maidan muistoksi Custer kirjoitti runon, jonka lähetti kuriirin mukana vaimolleen. Koirat seurasivat Custeria myös armeijan leireillä ja joidenkin silminnäkijöiden mukaan ainakin yksi niistä oli mukana myös Little Bighornissa.

Taistelukenttien ulkopuolella Custer pysytteli poissa muiden upseerien yhteisistä riennoista. Hän viihtyi hyvin kotonaan, jossa luki tai keskittyi kirjoittamaan muistelmiaan. Metsästys oli ainoa säännöllinen kodin ulkopuolella tapahtuva harrastus.

Custerin avioliitto oli lapseton, mutta cheyennien suullinen perimätieto kertoo, että hänelle syntyi avioliiton ulkopuolinen poika syksyllä 1869. Tytön äiti oli nuori cheyennetyttö nimeltään Mo-nah-se-tah, joka oli otettu vangiksi vuotta aiemmin Washitan verilöylyssä. Tyttö toimi Custerin tulkkina, ja everstiluutnantin tiedetään ylistäneen nuoren tulkkinsa kauneutta.

Sotakentillä ja armeijan leireillä Custer muuttui. Hänen käytöstään pidettiin ylimielisenä ja hänessä oli annos narsistia, joka keikaroi vaatteiden lisäksi sotavarusteillaan, joista esimerkkinä voidaan mainita kaksi norsunluukahvaista revolveria. Little Bighornin verilöylyn jälkipuintia sanomalehdistössä käytiin pitkään. Vaikka Custeria kohdeltiin silkkihansikkain sai hän osakseen myös kritiikkiä, joka syytti häntä hölmöstä ylpeydestä, ylempiarvoisten määräysten rikkomisesta, kuumapäisyydestä ja kärsimättömyydestä. Häntä kuvailtiin myös röyhkeäksi, oikukkaaksi ja äkkipikaiseksi. Custer vaati rykmenttinsä miehiltä paljon ja suuri osa hänen johtamistaitoaan perustui pelotteluun ja ankaraan kurinpitoon. Custerin urheudella oli pimeä puolensa, sillä hän halveksi pelkuruutta, ja testasi usein miehiään laittamalla nämä taistelun pahimpaan paikkaan. Itse hän seurasi tilannetta taustalla erottaakseen joukosta pelkurit.

Huonot puolet peittyivät kuitenkin ihannoinnin ja sankaripalvonnan alle. Lehdistö paisutteli Custerin hyviä ominaisuuksia ja sankaritekoja. Eräs Smithsonian-instituutin tutkijoista on arvellut, että mitä ilmeisimmin Custeriin ja hänen kuolemaansa liittyviä vähemman mairittelevia asioita jätettiin kertomatta myös siksi, että haluttiin säästää hänen vaimoaan liiallisilta järkytyksiltä. 1900-luvun jälkimmäisella puoliskolla Custerin imago kansan keskuudessa alkoi muuttua. Traaginen sankari sai julman teurastajan piirteet.

Taistelussa mukana olleiden lakotain ja cheyennien antamat tiedot ovat ristiriitaisia. Istuva Härkä kertoi Kanadassa vuonna 1877 antamassaan haastattelussa, että Custer oli taistellut urheasti, ja hän säästyi skalpeeraukselta, koska intiaanit tunsivat niin suurta kunnioitusta häntä kohtaan. Myöhemmin monet lakotat ja cheyennet kyseenalaistivat Istuvan Härän lausunnon. Soturien mukaan ratsuväki oli ollut uupunut pitkästä matkasta ja romahtanut heti taistelun alettua. Eräs olettamus on, että Custer teki itsemurhan välttyäkseen silpomiselta, ja säilytti ohentuneet hiuksensa, koska kukaan ei halunnut pelkurin päänahkaa. Lausuntojen mukaan yksikään sotureista ei ollut tunnistanut pitkät hiuksensa ennen sotaa lyhentynyttä Custeria.

Toteutumaton unelma

Custer lyhensi hiuksensa ennen Little Bighornia, ehkä ajatellen mahdollista poliittista uraansa tulevaisuudessa.

Jos Custer olisi palannut juhlittuna sankarina kotiin Little Bighornista, hänen sotilasuransa olisi päättynyt siihen. Hänen kiinnostuksensa politiikkaan oli herännyt jo aiempina vuosina, ja hänen päämääränään oli luoda vahva poliittinen ura. Isänsä tavoin Custer kannatti demokraatteja, ja huhun mukaan hän oli uskonut maineensa intiaanitaistelijana tuovan hänelle mainitun puolueen presidenttiehdokkuuden. Arikara-tiedustelijoilleen Custer oli kuvaillut tulevaa elämäänsä Washingtonin ”suurena valkoisena isänä”. Custerin kunnianhimoisen unelman takana oli ajatus lopettaa republikaanisen puolueen valta, joka oli vastuussa epäonnistuneesta intiaanpolitiikasta. Demokraattien tulevana keulakuvana Custer oli uskonut pystyvänsä siirtämään vastuun intiaanipolitiikasta Yhdysvaltain sisäministeriöstä sotaministeriöön.

Custer fiktiossa

Ohjaaja Raoul Walsh teki vuonna 1941 Custerista elokuvan He kuolivat saappaat jalassa (They Died with Their Boots On). Custerina esiintyi Errol Flynn ja Elizabeth Baconia esitti Olivia de Havilland. Elokuvassa ei ole oikeastaan mitään muuta totta kuin nimet, perhesuhteet ja osa historiallisesta kaavasta. Tarina on pitkälti romantisoitu ja totuuden sivuuttava.

Elokuvassa soiva 7. ratsuväkirykmentin marssi Garryowen (myös: Garyowen, Garry Owen, Garry Owens tai Gerryowen) oli Custerin lempisävelmä, josta hän teki rykmentin virallisen tunnuksen 1867. Alun perin sävelmä on irlantilainen juomalaulu, josta ensimmäiset merkinnät ovat 1700-luvulta. Custerkin mieltyi melodiaan kuullessaan irlantilaissyntyisten ratsusotilaiden soittavan sitä leirissä. Mainittakoon, että 7. ratsuväkirykmentti ei ottanut sapeleita mukaan viimeiseen taisteluunsa eikä itse Custer kuollut viimeisenä kuten elokuvassa. Toinen merkittävä ja ehkä vähemmälle huomiolle jäänyt elokuva on Aamutähden poika, joka kuvaa kenties kaikkein tarkimmin sen mitä joukko-osastolle tapahtui. Myös Arthur Pennin ohjaama elokuva Pieni suuri mies näytti Custerin viimeisen taistelun. Tässä elokuvassa Custer esittäytyi Richard Mulliganin tulkitsemana hourailevana maanikkona.

Lähteet

• Anderson, PaulChristopher George Armstrong Custer: The Indian Wars and the Battle of the Little Bighorn, PowerKids Press, 2004 ISBN 9780823966318
• Coren, Stanley Why We Love the Dogs We Do: How to Find the Dog That Matches Your Personality, Texststream, 2000 ISBN 9780684855028
• Frost, Lawrence A. The Custer album: a pictorial biography of General George A. Custer, Oklahoma University Press, 1990 ISBN 9780806122823
• Hatch, Tom The Custer companion: a comprehensive guide to the life of George Armstrong, Stackpole Books, 2002 ISBN 9780811704779
• Henriksson, Markku Alkuperäiset amerikkalaiset Gummerus, 1986, ISBN 951-662-385-9
• Hoffling, Charles K. Custer and the Little Big Horn: A Psychobiographical Inquiry, Wayne State University Press, 1986. ISBN 9780814318140
• Leckie, Shirley A. Elizabeth Bacon Custer and the making of a myth, University of Oklahoma Press, 2003 ISBN 9780806125015
• Luhrmann, Sonja Little Big Horn, Kajo-lehti, Hämeen kirjapaino 1/2009
• Nemark Peter & Robin May, The Old West: An Illustrated History of Cowboys and Indians, Bison Books, 1984 ISBN 0 86124 183 5
• Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002. ISBN 1-84065-540-2
• Teilas, Jari Kirjoitettuna tuuleen: Little Big Horn 1876, Pilot kustannus, 2009 ISBN 978-952-464-816-5
• Utley, Robert Marshall, Custer: cavalier in buckskin, University of Oklahoma Press, 2001 ISBN 9780806133478
• Waldman, Carl Atlas of The North American Indian, Facts On File Publications, 1985, ISBN 0-87196-850-9
• Wert, Jeffry D. Custer: The Controversial Life of George Armstrong Custer. Simon & Schuster. 2002. ISBN 0-684-81043-3.
• Villi länsi oli mainettaan pahempi, osa 6: Kenraali Custer, intiaanien ”vapauttaja”; artikkelisarja APU-lehdessä vuonna 1963

Aiheesta muualla

• Tieteen Kuvalehti 4/1995, s. 52–57.
• Dee Brown: Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen.