Kendō
Kendō (jap. 剣道, kendō) on japanilaiseen miekkailuun pohjautuva kamppailulaji. Japanin sana "kendō" muodostuu kahdesta osasta: "ken" tarkoittaa miekkaa ja "dō" tässä tapauksessa tietä. Sananmukaisesti kendō on siis "miekan tie", mutta käytännössä tarkoitetaan japanilaista miekkailua.
Kendōn "tien" tavoitteena on kehittää harjoittelijan mieltä, kehoa ja niiden yhteistoimintaa. Kendōn harjoittelijan tavoitteena on energian, tekniikan ja kehon kehon sulava hyteistoiminta, kirjaimellisesti mieli-miekka-keho-yhteistyössä/harmoniassa, (jap. 気剣体一致, ki-ken-tai-icchi). Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tehty tekniikka on onnistunut ja samalla, jalat ja keho ovat hyvässä tasapainoisessa asennossa. Kendōn harjoittajan energian, (jap. 気合, kiai), purkautuu samanaikaisena huutona, lyönnin, voimakkaan asenteen ja hyökkäyksen. Kaiken tämän tulisi toimia yhdessä samanaikaisesti. Nykyään kendōssa on neljä lyöntikohtaa: lyönti päähän eli men, lyönti ranteeseen eli kote, lyönti kylkeen eli dō ja pisto kurkkuun eli tsuki. Lyöntikohdat on nimetty niitä suojaavien suojusten mukaan.
Kendōn historia
Miekkailun perinne Japanissa
Kendōn juuret ovat Japanissain, jossa keskiajalla oli yli 600 erilaista miekkailun koulukuntaa tai tyylisuuntaa. Japanissa oli 1400-luvun puolivälistä 1600-luvun alkuun taistelevien valtioiden aikakausi eli käytännössä jatkuva sisällissota Sengoku-kausi (jap. 戦国時代, Sengoku-jidai) Tällöin miekkailutaito luonnollisesti kehittyi huippussa. Rauhan tultua miekkailutaitoa oli pidettävä yllä joten kehitettiin miekkailuharjoittelua. Harjoittelu metallisella katana-miekalla oli vaarallista, joten harjoittelussa siirryttiin käyttämään ensin teroittamattomia sitten puisia harjoittelumiekkoja eli bokkenia. Puumiekalla ei voitu kuitenkaan harjoitella tekniikoita loppuun asti. Harjoittelu oli edelleenkin liian onnettomuusaltista. Keinoja harjoitella täyskontaktilla onnistui noin vuonna 1710 bambusta kehitetyllä miekalla, jota kutsutaan nimellä shinai. Shinai aikaisemmat kehitelmät, kuten nahkatupella peitetty furukoshinai, tunnettiin toki jo 1500-luvulla. Silloin moisten "vaarattomien" harjoitteluvälineiden käyttöä vastustettiin.koska epäiltiin että näennäisen vaaraton ase pilasi tuntumaa aitoon miekkaan.[1]
Tokugawa-šogunaatti kielsi katanan ja hyvin pian myös bokkenin käytön otteluissa, sillä molemmat olivat liian riskialttiita.[1] Bokken jäi kuitenkin erääseen nykyäänkin kendōssa tärkeään harjoittelumuotoon, kataharjoitteluun. Kataharjoituksessa harjoittelijoiden kontakti syntyy pääsääntöisesti vain bokkenien välille. Tosin joissain katoissa tekniikkaan kuuluu tarttua kadellä harjoittelukumppaniin. Edistyneemmät harrastajat saattavat, varsinkin näytöksissä, esittää kataa myös metallisilla miekoilla.
Bambumiekka Shinai harjoitteluvälineeksi
Bambumiekka Shinain käyttöönoton myötä vakiintui sillä harjoiteltava shinai-geiko. kyseisen harjoittelumuodon syntyyn myötävaikutti sotaa kokemattomien nuorten samuraiden halu kokea esi-isiensä taisteluiden kiihko. Voimaperäiselle, mutta silti kohtuullisen turvalliselle harjoittelulle oli suuri kysyntä.[2] Siihen vastasivatkin kaksi koulua, jikishin kage -ryū sekä Nakanishi-ha ittō -ryū, jotka alkoivat kehittää suojavarusteita 1700-luvun alussa. Varhaisemmat shinait, fukuro shinait, oli valmistettu yhdestä bambukappaleesta halkomalla sen toinen pää ja suojaamalla se nahkatupella. Tämäntyyppisiä shinaita käyttävät kendōkoulukunnista edelleen muun muassa Maniwa nen -ryū, shinkage -ryū sekä Kashima-Shinryū.[2] Vuonna 1750 Nakanishi Chūta kehitteli harjoituksiin sopivat suojahansikkaat kote sekä uudemman tyyppisen shinain, joka oli tehty yhden kappaleen sijasta neljästä bambusäleestä, joita muutama nahkaosa piti paikallaan. Näin saatiin aikaiseksi joustavampi miekka, jonka pituus ja paino oli säädetty.
Dai Nippon Butokukai
Meiji-kauden japani modernisoitiin vanhasta feodaalijärjestelmästä. Tällöin vanhat bujutsu perinteet koettiin aikansaeläneiksi. Perinteitä vaalivat tahot taasen pyrkivät modernisoimaan perinteisiä bujutsulajeja ja siten säilyttää ne. Modernisaation myötä niistä uudismuodostettiin gendai budoa, jossa realististen taistelutaitojen saavuttamisen syrjäytettiin harjoittelun tärkeimmältä paikalta ja tilalle nostettiin harjoittelijan fyysinen, henkinen ja sosiaalinen kehitys. Tässä kunnostautui eteenkin judon "isä" Jigoro Kano.
Dai Nippon Butokukai oli ensimmäinen kansallinen japanilainen budojärjestö. Se perustettiin 1895 Kiotossa tarkoituksena edustaa ja edistää kaikkia Japanilaisia klassisia kamppailutaitoja. Pääosissa Butokukain lajeista olivat kendō ja judo. Dai Nippon Butokukain päämajaksi ja Japanilaisten kamppailulajien pääharjoittelupaikaksi perustettiin 1899 Butokudenin harjoitteluhalli.[3]. Butokukai pyrki saamaan budoharjoittelun japanilaisen koulujärjestelmän liikuntakasvatukseksi ja osittain onnistuikin tässä.
II-maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen Miehitettyä Japanin littoutuneiden valvontaelin SCAP kielsi Dai Nippon Butokukain toiminnan militaristisena.[4] Panna poistettiin vasta Korean sodan alettua 1950. Botukuden avattiin uudelleen vuonna 1952
Kendōn varusteet
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Bambuinen harjoittelumiekka Shinai
- Shinaion neljästä bambusäleestä ja nahkaosista koottu miekka. Nykyaikaisen shinain kestävyys, taipuisuus ja aerodynamiikka soveltuvat oivallisesti turvalliseen harjoitteluun.
. Shinaita on saatavissa lapsille, nuorille ja aikuisille virallisiksi määriteltyjä kokoja ja painoja.
tammipuinen harjoittelumiekka Bokken
- Bokken: Puinen harjoittelumiekka, jota käytetään tekniikka- ja kataharjoittelussa. Kata on sarja ennalta määrättyjä liikkeitä parin kanssa, eikä siinä lyödä perille asti. Ennen shinain käyttöönottoa bokkenia käytettiin kaikkeen harjoitteluun, mikä johti usein loukkaantumisiin ja jopa kuolemiin.
Leveälahkeiset harjoitteluhousut Hakama
- Hakama on perinteinen japanilainen housumalli. Kendossa käytettävässä hakamassa (umanoribakama eli ratsastus-hakama) helma on jaettu kahdeksi lahkeeksi ratsastusta helpottamaan. Miesten hakamassa on edessä viisi taitosta ja takana yksi. Lisäksi edessä on yksi taitos piilossa muiden alla.
Harjoittelutakki kendōgi
- harjoittelutakki Keikogi (nykyisin myös kendōgi): Pitkäliepeinen, usein paksu, puuvillainen takki, indigonsiniseksi värjätty takki, jonka hihat peittävät kyynärpäät.
Hikiliina Tenugui
Ohutta puuvillaista hikiliinaa (jap. 手拭い, Tenugui) käytetään kendokypärän men alla pehmusteena että imemässä hikeä. Hikiliina kiedotaan päähän tietyllä tavalla joka pitää sen paikoillaan kypärän alla kendoharjoittelun vauhdissa. Hikiliinat on usein koristeltu kanji-kirjaimin kirjoitetulla motolla tai seuran nimellä ja tunnuslauseella.
Varsinaiset kendō-varusteet kendōgu
.jpg)
- Suojukset eli Kendōgu, käytetään myös nimitystä bōgu, tarkoittaa sananmukaisesti suojavarusteita. Ilman suojavarusteita kendōn harjoittelu täysipainoisesti on mahdotonta. Vaikkei harjoitteluun liitykään suoranaista väkivaltaa, harrastajan on suojauduttava hyvinkin voimakkailta (kovimmillaan rintapanssareita murtavilta) lyönneiltä. Harjoitusvarusteisiin lukeutuvat:
Kendo kypärä Men
- Men on kypärä, joka suojaa pään, kasvot sekä kurkun.
Kendon suojarukkaset Kote
- Kote hanskat, jotka suojaavat ranteet sekä kämmenet.
kendo rintapanssari Do
- Dō rintapanssari, joka suojaa sekä rintakehän että kyljet.
kendo lantiosuja Tare
- Tare lantiosuoja, joka koostuu kolmesta isosta läpästä (ō-dare) sekä kahdesta pienestä (ko-dare). Taren keskiläpässä on yleensä nimikyltti (zekken, nykyisin myös nafuda), jossa on tunnisteena maan, kaupungin tai seuran nimi, seuran logo tai nimi keskellä ja alalaidassa harjoittelijan nimi.
Kendōn tekniikat
Kendō on muovautunut nykyiseen muotoonsa oikeilla miekoilla käydyistä, jopa kuolemaan asti otelluista kamppailuista ja sotataidosta. Nykyään kendō on budolaji, jota voi harjoittaa turvallisesti. Myöskään harjoittelun tavoitteet eivät ole sotaisia. Kendōvarusteet ja bambumiekka mahdollistavat kovankin kontaktiharjoittelun ilman vakavia loukkaantumisia. Kendon lyönnit suunnataan määrättyihin lyöntipaikkoihin, pistepaikkoihin, jotka on tehokkaasti suojattu suojavarusteilla. Kendōssa on kahdeksan määrättyä osuma-aluetta:
- Kendokypärän men laelle, pystysuoraan ylhäältä tai viistosti oikealta tai vasemmalta ylhäältä päähän kohdistuvat lyönnit;
- tsuki-dare-kurkkuläppään kohdistuva vartalon voimalla tapahtuva pisto;
- oikean käden kote-hansikkaan ranneosaan kohdistuvat lyönnit — oikea käsi on kendōn perusasennossa eli chūdan-no-kamaessa etummainen ja siksi helpompi maali — tai poikkeustapauksessa myös vasempaan kohdistuvat lyönnit (tilanteessa, jossa vasen ranne nousee sydämen yläpuolelle);
- sekä dō-vartalosuojan oikea sekä vasen kylkiosa. Dō lyödään useimmiten ja perusmuodossaan vastustajan oikeaan kylkeen, mikä johtuu siitä, että miekkaa perinteisesti kannettiin vyön alla vasemmalla puolella. Tällöin miekan puinen tuppi suojasi jonkin verran vasempaan kylkeen lyötäessä.
Kendōssa lyönnit tulevat aina ylhäältä alas, eikä jalkoihin kohdistuvia lyöntejä enää ole. Alhaalta ylös kohdistuvia lyöntejä varten tehtävät suojavarusteet olisivat liian vaikeita kantaa päällä tai edes valmistaalähde?. Kendōn osuma-alueet on valittu paitsi niiden vaikeuden takia myös siksi, että todellisilla miekoilla taistellessa kyseiset alueet olisivat joko tappaneet vastustajan heti tai ainakin tehneet tämän toimintakyvyttömäksi.
Kendōn tekniikat voidaan karkeasti jaotella shikake-wazaan, eli hyökkäystekniikoihin, ja ōji-wazaan, eli vastahyökkäystekniikoihin.[5]
Shikake-waza eli peruslyönnit
Shikake-waza käsittää kaikki kendōn peruslyönnit ja hyökkäävät lyönnit, joilla lähdetään rohkeasti hyökkäämään harjoittelukumppania vastaan.[6] Tärkeää on sutemi, eli heittäytyminen kamppailuun. Tarkoitus on siis antautua koko olemuksellaan hyökkäykseen vailla minkäänlaista epäilystä tai ajatusta eloon jäämisestä. Tällä tavoin saadaan vastustajan keskusta murrettua ja päästään iskemään. Lyönnit voidaan toteuttaa pieninä tai isoina. Aina alkuun harjoitellaan hallitsemaan isot lyönnit, ennen kuin voidaan ruveta opettelemaan pieniä ja nopeampia versioita. Shikake-wazaan kuuluvat muun muassa:
- Ippon-uchi-no-waza: Kendōn peruslyönnit kuuluvat puhtaasti toteutettuna tähän kategoriaan.
- Tobikomi-wasa: Tekniikat jolla hyökätää vastustajan suojauksen aukkopaikkaan suki tai vastustajan hengen ollessa heikko.
- Hikibana-wasa: Lyödään, kun vastustaja liikahtaa aloittaakseen oman hyökkäyksensä tai korjaa omaa kamaetaan (vartalon tai shinain asentoa).
- Katsugi-wasa: Tekniikat joissa hyökätää semellä jossa astutaan oikealla jalalla issoku itto no maai etäsyydelle ja samalla hämätään nostamalla shinai hidari hasso no kamaeeseen josta lyödään vasemman jalan sulkiessa lyönnin.
- Nidan-waza: Kaksi peruslyöntiä nopeasti peräkkäin toteutettuna. Tässä on kaksi tapaa. Joko siirrytään toiseen peruslyöntiin (wazaan) välittömästi ensimmäisen tekniikan (lyönti uchi tai pisto tsuki) jäätyä heikoksi (ei pisteen tai ipponin arvoiseksi) tai hämätään ensimmäisellä tekniikalla (wazalla) vastustajassa aikaan suki ja hyökätään välittömästi hyvällä hengellä paljastuneeseen aukkopaikkaan suojauksessa.
- Harai-waza: Avataan paikka lyöden terävästi kopauttamalla vastustajan miekka pois keskustasta siten että oma miekka saa haltuunsa keskilinjan.
- Debana-waza: Lyödään siihen hetkeen, kun vastustaja päättää lähteä liikkeelle eli on sitoutunut hyökkäykseensä sutemi.
- Hiki-waza: Lyöminen eteenpäin liikuttaessa itse taaksepäin tsubazeri-ai-tilanteessa.
Ōji-waza eli vastahyökkäyslyönnit
Ōji-waza sisältää useampia eri kategorioita.[6] Kyse ei ole torjumisesta tai puolustamisesta, vaan nimenomaan vastahyökkäystekniikoista joissa aloite on itsellä ja vastapelaaja pakotetaan toimimaan itselle epäedullisella tavalla. Ōji-wazaan kuuluvat:
- Nuki-waza: Väistetään tuleva lyönti, ja lyödään vastustajaa sillä hetkellä, kun hänen lyöntinsä osuisi.
- Suriage-waza: Lyödään tuleva lyönti liukuvalla liikkeellä vastustajan shinaita halliten pois kohteestaan ja lyödään välittömästi itse.
- Uchiotoshi-waza: Saatetaan omalla miekalla vastustajan lyönti alas ja ohi, mikä järkyttää vastustajan asentoa, jolloin on hyvä hetki lyödä.
- Kaeshi-waza: Otetaan omalla miekalla vastustajan lyönti vastaan ja muutetaan vastustajan lyönnin liike-energia oman miekan liike-energiaksi, jolloin saadaan aikaan nopea vastahyökkäys.
Renzoku-waza
Renzoku-waza tarkoittaa jatkuvaa lyöntiharjoittelua. Lyönnit toteutetaan yhtenäisellä kiailla, mahdollisimman ripeässä tahdissa, kauniissa muodossa ja turhaa ilman haukkomista välttäen. Joitakin kendōn tärkeimmistä harjoituksista voisi luetella tähän kategoriaan. Niitä ovat kirikaeshi, uchikomi-geiko ja kakari-geiko.
Nitō-waza eli kahden miekan tekniikat
Nitō-wazassa kendōka harjoittelee ja ottelee kahdella miekalla. Tämä tapa harrastaa kendōa on erittäin vaativaa ja myös harvinaista jopa Japanissa. Nitō-kendō on tavallaan kunnianosoitus Miyamoto Musashille, joka perusti Hyōhō niten ichi-ryū-nimisen kenjutsu-koulukunnan, jossa harjoitellaan katana-, wakizashi- ja myös kahden miekan tekniikoita.
Nitō-kendōssa kendōka käyttää kahta shinaita, pitkää (daitō) ja lyhyttä (shōtō), jotka poikkeavat normaalin shinain mitoista ja painoista.[7] Shōtōta käytetään lähinnä vastustajan hämäämiseen ja häirintään tehokkaan semen avulla sukin luomiseksi vastustajaan. Daitōlla taas tehdään ottelussa yleensä varsinaiset lyönnit. Sillä otellaan yleisesti jōdan-no-kamaesta. Shōtōllakin voi saada pisteen, mutta ippon sillä on äärimmäisen harvinainen. Nitō-kendōka voi pitää daitōta joko oikeassa ja shōtōta vasemmassa kädessä, mikä on yleinen, normaali nitō-järjestys, tai daitōta vasemmassa ja shōtōta oikeassa kädessä, mitä kutsutaan gyaku nitōksi. Kätisyys on valittava sonkyoa tehdessä, eikä kätisyyttä saa kesken harjoituksen tai ottelun vaihtaa.
Kendōn harjoittelu
|
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Harjoitteluparin (Motodachi) rooli olennainen
Kendōn kihon harjoittelussa harjoitellaan yleensä joko yksittäin ryhmässä (esimerkiksisuburit) tai pareittain ryhmässä. Pareittain harjoitellessa toinen harjoittelijoista ohjaa joko koko ajan tai vuorollaan, opettajana eli motodachina, ko. harjoitusta. Tällöin harjoittelevan parin tekijä eli kakari-puoli keskittyy harjoitteluun. Motodachina toimii yleensä edistyneempi kendōn harjoittelija mutta myös harjoitteluparista kokemattomampi voi vuorollaan toimia motodachina.
Motodachina toimiminen on kendōharjoittelun kulmakiviä. Motodachin pitää samanaikaisesti sekä mahdollistaa kakari-puolen tuloksekas harjoittelu että samalla vaatia kakari-puolelta kunnollista tahtotilaa harjoitella sekä osoitettujen virheiden korjaamista. Ilman oikea-asenteista motodachia on kendōharjoittelussa vaikea kehittyä. Motodachi rytmittää usein harjoitusta ja antaa ajoituksen kakari-puolen hyökkäykselle. Motodachin pitää osoittaa harjoittelussa (keiko) kestävää valppautta (zanshin) ja vaatia sitä myös kakari-puolelta. Motodachiin harjoitteluaseenteen tulee horjumattomasti, sitkeästi ja tasapainoisesti toimia kendōharjoittelun periaatteiden mukaan, riippumattaa kakari-puolen taidoista tai kokemattomuudesta.
Miekka-suburit
Miekka-suburit ovat moninaisia, yksin, pareittain tai ryhmässä tehtäviä lyöntiharjoituksia. Subureita tehdessä harjoitellaan lyöntien mekaniikkaa, vartalonhallintaa sekä kehitetään nopeutta ja rentoutta.
Kiri-kaeshi
Kiri-kaeshi on etukäteen määritelty, parin kanssa harjoiteltava lyöntisarja. Kiri-kaeshissa liikutaan sekä eteen- että taaksepäin, ja yleensä se tehdään kendōvarusteiden kanssa. Aloittelijat voivat tehdä kiri-kaeshia ilman varusteita pelkillä shinailla, motodachin käyttäessä shinaita suojanaan lyöntejä (uchi) vastaan. Kiri-kaeshissa kakari harjoitelee samanaikaisesti oikeaa etäisyyden (ma-ai) hallintaa, lyönnin ja kehon yhteistyön hallintaa (ki-ken-tai-icchi), jatkuvaa valppautta (zanshin), hengitystä sekä kiain hallintaa.
Kiri-kaeshi on yksi kendōn tärkeimmistä harjoittelumuodoista, ja sitä tehdäänkin lähes jokaisissa harjoituksissa. Kiri-kaeshi voidaan tehdä hitaasti ja rauhallisesti lyönti kerrallaan tai nopealla tahdilla ja yhtenevällä kiailla. Erityisen tärkeää on lyödä jokainen lyönti isona ja hartiat rentoina samalla, kun koko keho tekee työtä suorituksen eteen. Kiri-kaeshi vahvistaa lähes kaikkia kendōssa tarvittavia taitoja, minkä takia se on noussut harjoituksena niin merkkittävään osaan.
Kiri-kaeshista on monia erilaisia variaatioita. Esim:
- (perus-)Kiri-kaeshi
- Men-men-dō-dō-kiri-kaeshi
- Dō-kiri-kaeshi
- Men-kaeshi-dō-kiri-kaeshi
- Tai-sabaki-dō-kiri-kaeshi
Uchikomi-geiko
Uchikomi-geikossa tekijä eli kakari-puoli harjoittelee lyöntejä motodachin avaamiin paikkoihin. Motodachi joko itse valitsee avaamansa lyöntikohteet, tai sitten lyöntikohteiden määrä ja paikka on ennalta harjoituksen vetäjän määräämä. Uchikomi-geikoa voivat harjoitella jo muutaman kuukauden harjoitelleet varusteettomat aloittelijat varusteellista, edistyneempää motodachia vastaan.
Kakari-geiko
Kakari-geiko eli hyökkäysharjoittelu on kendōn uuvuttavimpia harjoituksia. Siinä tekijä eli kakari harjoittelee taukoamatonta hyökkäystä motodachilta avautuviin lyöntipaikkoihin. Motodachin tehtävä on vaatia kunnollisia lyöntejä oikealta etäisyydeltä ja tasapainoisesta asennosta sekä elävää kiaita ja zanshinia. Jos kakari "hyytyy" tai hidastelee, motodachin tehtävä on motivoida ja kannustaa kakari yhä uudelleen energiseen hyökkäämiseen hyökkäämällä itse kakarin herpaantumisen luomiin lyöntipaikkoihin suki ja pitää yllä kovaa harjoitustempoa. Kakari-geiko tehdään aina täysissä varusteissa, ja se vaatii harjoittelijoiltaan tottumisen varusteiden kanssa harjoitteluun.
Ji-geiko
Ji-geiko eli vapaaottelu on kahden kendōn harjoittelijan välinen ottelu, jossa ei ole ulkopuolista tuomaria. Ottelussa toimitaan "herrasmiesmäisesti" ilmoittamalla ji-geiko-kumppanille, milloin tämän suoritus oli omasta mielestä pisteen arvoinen, minkä jälkeen jatketaan vapaaottelua. Ji-geikon pituuden määrittelevät yleensä keskenään harjoittelevat, jolloin sovitaan viimeinen, ji-geikon päättävä piste. Toisinaan harjoituksen vetäjä saattaa myös lopettaa sen yleisellä lopettamiskäskyllä (yame). Näin tapahtuu yleensä harjoitteluajan lähestyessä loppuaan. Vapaaottelu voi olla myös johdettua, jolloin otteluaika on harjoituksen vetäjän kaikille samanpituiseksi määräämä ja vapaaotteluparia vaihdetaan ennalta määrätysti. Tällöin harjoitellaan mawari-geikoa. Vapaaottelu vaatii perusedistymistä ja tottumista varusteiden kanssa harjoitteluun.
Kendō no kata
Kendō no kata on kendōn harjoitusmuoto, jossa käytetään bokkeneita eli puumiekkoja. Katassa on kyse pariharjoittelusta, jossa on ennalta sovitut, määrätyt liikesarjat, joilla alun perin opetettiin miekkailutekniikoita. Katassa ei käytetä suojavarusteita, eikä lyödä perille. Kendō-katoja on seitsemän pitkälle miekalle (bokken) pitkää miekkaa vastaan, ja kolme lyhyelle miekalle (kodachi) pitkää miekkaa vastaan.
Kataa harjoitellaan kendōssa tarkoituksena kehittää kendōn periaatteita ja toimintatapoja. Kendōkalle joka vakavissaan harjoittelee kendōa, katan säännöllinen harjoittelu on olennaista kendōssa edistymiseksi. Kendō no katassa harjoitellaan sekä shikake-wazaa (23 tekniikkaa, 4 erilaista) että ōji-wazaa (15 tekniikkaa, 10 erilaista). Katassa harjoitellaan sekä sen sen no sen että go no sen ajoitusta. Kata harjoittaa kendōkaa seuraavissa seikoissa:[8]
- Oikean asennon saavuttaminen ja ylläpito
- Havaitseva katse – kyky ennakoida ja havaita vastustajan aikomuksia
- Miekan leikkaavien liikkeiden hallinta
- Liikkeiden nopeuden säätelyn hallinta
- Pistojen ja lyöntien virheetön hallinta
- Oikean etäisyyden (ma-ai) hallinta lyödessä ja pistettäessä
- Kehittää keinoja arvokkuuden, vilpittömän ylpeyden ja jalon käytöksen (kigurai) kasvamiseen kendōkassa
- Kehittää keinoja elävän ja ilmeikkään huudon (kiain) kasvattamiseen ja hallitsemiseen
- Kasvattaa kykyä havaita avautuvia (suki) lyönti ja pisto, hetkiä ja paikkoja
- Kehittää vaihtelevien ja moni-ilmeisten tekniikoiden (waza) hallintaa
Kendō no katan kehitys
Meiji-kauden Japanissa pyrittiin maan nykyaikaistamisen ohella säilyttämään vanhoja, arvokkaiksi koettuja perinteitä. Japanilaisen miekkailun perinne ole yksi näistä perinteistä ja Japanilaisen koululaitoksen liikuntakasvatukseen luotiinkin perinteisen miekkailun perinteitä kunnioittava budolaji kendō. Kendōn opetus kärsi kuitenkin yhtenäisyyden puutteesta koska erilaisia perinteisiä miekkailukoulukuntia (kenjutsu) oli Japanissa vielä satoja. Japanin kansallinen japanilainen budojärjestö Dai Nippon Butokukai päättikin kehittää yhtenäisen miekka kata-sarjan kendōn kata-opetuksen normittamiseksi. Edellä mainittuun tarkoitukseen koottu komitea loi Dai Nippon Teikoku Kendō Katan joka sai muotonsa vuonna 1912 jolloin siinä lukuisien eri kehitysversioiden jälkeen lopulta oli kaikkiaan 10 tekniikkaa pitkää miekkaa vastaan, 7 pitkällemiekalle otachi ja 3 lyhyelle miekalle kodachi.[9]
Kata-harjoittelu
Kataa kendōssa harjoittelee kaksi kendōkaa keskenään. Toisella on aina opettajan (uchidachi) rooli ja toisella oppilaan (shidachi) rooli. Käytännössä tämä tarkoittaa, että uchidachi johtaa katan tekemistä. Koska katan "käsikirjoitus" on molempien tiedossa, ei shidachi saa toimia ennen uchidachin siihen antamaa syytä. Reagoinnin ja tekniikan teon pitää siis lähteä uchidachin toiminnasta. Jokainen kata myös päättyy shidachin voitton. Bokkenilla tai kodachilla ei oteta kendō no katassa kontaktia muuhun kuin vastustajan miekkaan. Ainoastaan kahdessa viimeisessä lyhyen miekan katassa kontakti syntyy shidachin tarttuessa kädellä uchidachin käsivarteen katan lopussa.
Harjoittelussa uchidachin ei tarvitse olla shidachia kokeneempi kendōka, vaan vuoroja vaihdellaan harjoituksen kuluessa. Näytöksissä taas katantekijät ovat joko yhtä kokeneita tai uchidachi on kokeneempi.
Vaikka jokaisella katalla on "käsikirjoitus", pelkkä katan muodon toistaminen ei riitä. Kataan pitää saada sisältöä ja tunnetta, jotta siitä olisi hyötyä taidon kasvattamisessa. Tämä vaatii myös osaavaa ja katan hallitsevaa opettajaa sekä säännöllistä harjoitusta. Eurooppalaisessa kendōssa katan harjoittelu on tällä hetkellä suuremmassa suosiossa kuin kendōn kotimaassa Japanissa,[10] jossa erityisesti kilpailemiseen suuntautuneet kendōkat harjoittelevat kataa lähinnä ainoastaan vyökokeisiin. Japanilaiset ovatkin usein vaikuttuneita länsimaisten kendōkoiden innosta ja osaamisesta kendō-katan harjoittelussa.
Kataharjoittelu voi olla hyvinkin uuvuttavaa. Herpaamattoman valmiuden ja valppauden (zanshin) ylläpitäminen kuluttaa niin henkisiä kuin fyysisiä voimavaroja. Lisäksi katojen hengitysrytmi luo painetta katojen suorittamiseen. Pääsääntöisesti sekä uchidachin että shidachin tulisi tehdä kukin kata yhdellä hengityksellä jossa sisäänhengitys suoritetaan alkuhetkellä ja uloshengitys alkaa kiain ilmaantuessa lyönnin yhteydessä jatkuen katan loppuun.
Seitsemän pitkän ja kolme lyhyen miekan kataa
Katan numero Japaniksi Kenjutsu ryū-ha, josta kata on otettu Nihon no Kendō Kataan.[11] Katan nimi kyseisessä kenjutsu ryū-hassa Kuva tekniikasta 1 Ipponme Jikishinkage Ryu Hasso 2 Nihonme Kurama Ryu Henka 3 Sanbonme Hozan Ryu Hachiten Giri 4 Yohonme Rishin Ryu Maki Otoshi 
5 Gohonme Hokushin Itto Ryu Kadan no Tsuki 6 Ropponme Asayama Ichiden Ryu A-un 7 Nanahonme Jigen Ryu Ichi-ni no Tachi 1 Kodachi-ipponme Shindo Munen Ryu Uchi Otoshi 2 Kodachi-nihonme Yagyu Shinkage Ryu Hasetsu 3 Kodachi-sanbonme Kyoshin Meichi Ryu Kurai Zume
Vuonna 2003 Japanin kendoliitto esitteli yhdeksän harjoituksen sarjan parin kanssa suoritettavia kendon perustekniikkaharjoituksia bokutolle, Bokuto ni yoru kendo kihon-waza keiko-ho (木刀による剣道基本技稽古法), joiden tarkoituksena on toimia siltana nykyaikaisen kendon ja perinteisemmän kata-harjoittelun välillä. Joissakin kendoseuroissa harjoitellaan myös gogyō-no-kataa, jonka Takano Sasaburo kehitti Ono-ha Itto-ryūn aineksista. Go-gyō-no-kata on kata-sarja joka on edeltänyt Nippon kendō kataa ja suuresti vaikuttanut kendōn muotoon.
Kilpailutoiminta
|
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Kendōssa kilpailu (eli shiai) on osa harjoittelua. Harjoittelun itsetarkoitus ei ole kilpailu, vaan kisoissa jokainen pääsee kohtaamaan itsensä kaikkein paljaimmillaan. Jännitys vaikuttaa ihmisiin eri tavoin – toiset se saa lukkoon, kun taas toiset saavat siitä lisää potkua. Jokaisen tulisi jossain kendōharjoittelun vaiheessa kilpailla enemmän tai vähemmän aktiivisesti, jotta oppisi paineen alla toimimisen. Tulevaa tuomarointia ajatellen on myös hankittava omaa kokemusta kilpailusta, jotta voisi lukea tilanteita oikein. Lähes jokaisissa kendōharjoituksissa on lopuksi enemmän tai vähemmän vapaaottelua (ji-geiko) harjoituksista riippuen. Ottelu on aina tilaisuus oppia, ja siinä tulisikin keskittää koko henki ja ruumis hyvään ja hyökkäävään kendōon.
Kendōssa otellaan yksilö- ja joukkuekilpailuja. Yksilökilpailuissa ei ole painoluokkia, joskin toisinaan erinäisiä taso-/ikäluokkia. Yleisesti kuitenkin kendōssa voittaja voi olla kuka vain sukupuolesta tai fyysisistä ominaisuuksista riippumatta. Joukkuekilpailuissa (yleensä) viisi henkilöä muodostavat joukkueen, jolloin joukkueen jäsenet ottelevat yksi kerrallaan toisen joukkueen jäsenien kanssa. Enemmän voittoja saanut joukkue voittaa.
Kenttä on kooltaan noin 9–11 metriä / sivu, ja keskelle on merkitty rasti osoittamaan kentän keskustaa. Merkittyinä ovat myös paikat, joihin ottelijat saapuvat rein (kumarrus) sekä sonkyon (kohtelias kyykistyminen reisien varaan) jälkeen, ja joista ottelu alkaa tuomarin käskystä. Kentällä on kolme tuomaria, päätuomari sekä kaksi aputuomaria. Tuomareilla on käsissään valkoinen ja punainen lippu, joilla he ilmoittavat vastaavin värein merkittyjen ottelijoiden pisteet. Otteluaika on 3–5 min. Tässä ajassa se, kumpi tekee ensin kaksi pistettä, on ottelun voittaja. Piste tulee lyönnistä, joka osuu oikealla osalla miekkaa oikeaan osaan varustetta, höystettynä oikealla kiailla (huudolla) sekä jalan tallauksella osoituksena koko vartalon lyönnissä mukanaolosta. Myös zanshin, eli tilanteen hallitseminen jälkeenpäin, tulee näyttää selvästi. Tämän tapahtuessa nostavat tuomarit ottelijan värin mukaisen lipun ylös, ja jos enemmistö tuomareista on samaa mieltä keskeyttää päätuomari ottelun ilmoittamalla pisteestä (esimerkiksi päähän tehty piste: men-ari!, eli men-piste). Toisinaan tuomareilla saattaa olla epäselvyyttä pisteestä (tai muusta tapahtumasta), jolloin päätuomari voi määrätä gōgin, joka on lyhyt neuvottelu tuomarien välillä. He voivat joko antaa pisteen tai jättää sen antamatta, jos perustelu sille on hyvä.
Ottelija voi saada myös varoituksen ylittämällä ottelualueen, pudottamalla shinain, koskemalla kädellä shinain kuviteltua teräosaa, puhumalla toiselle, väkivaltaisuudesta tai muusta sopimattomasta käytöksestä. Kaksi varoitusta eli hansokua antaa vastustajalle pisteen. Ottelu voi päättyä myös tasapeliiin (hikiwake), mikäli tilanne on ajan loppuessa tasan. Turnausten alkuerissä tämä on hyväksyttävä lopputulos, mutta pudotuspeleissä alkaa jatkoaika (enchō), jolloin otellaan, kunnes voittaja selviää. Kendō-ottelussa on tärkeää osoittaa taisteluhenkeä, sillä tuomarit usein vakuuttuvat pisteestä selvemmin, jos mukana on riittävästi asennetta.
Kendōssa otellaan sekä yksilö- että joukkuekilpailuja. Kendōn MM-kisat järjestetään joka kolmas vuosi kiertäen maanosissa: Aasia, Amerikka ja Eurooppa. EM-kilpailuja järjestetään niinä vuosina kun kendōn MM-kisoja ei järjestetä. Kendōn SM-yksilö ja joukkuekilpailut järjestetään vuosittain.
Maailmanmestaruuskilpailut
Kansainvälinen kendōliitto järjestää kendōn maailmanmestaruuskilpailut joka kolmas vuosi. Maailmanmestaruuskilpailu käytiin ensimmäisen kerran vuonna 1970 Japanissa Tokiossa. Kendōn maailmanmestaruuskilpailut vuorottelevat kolmen maanosan: Aasian, Etelä- ja Pohjois-Amerikan ja Euroopan kesken.
Kendōn maailmanmestaruuskisat
| Kisat | Vuosi | Kaupunki | Maa | Maanosa |
|---|---|---|---|---|
| 1. | 1970 | Tokio, | Japani | Aasia |
| 2. | 1973 | Los Angeles | Yhdysvallat | Amerikka |
| 3. | 1976 | Milton Keynes | Englanti | Eurooppa |
| 4. | 1979 | Sapporo | Japani | Aasia |
| 5. | 1982 | São Paulo | Brasilia | Amerikka |
| 6. | 1985 | Pariisi | Ranska | Eurooppa |
| 7. | 1988 | Soul | Korea | Aasia |
| 8. | 1991 | Toronto | Kanada | Amerikka |
| 9. | 1994 | Pariisi | Ranska | Eurooppa |
| 10. | 1997 | Kioto | Japani | Aasia |
| 11. | 2000 | Santa Clara | Yhdysvallat | Amerikka |
| 12. | 2003 | Glasgow | Skotlanti | Eurooppa |
| 13. | 2006 | Taipei | Taiwan | Aasia |
| 14. | 2009 | São Paulo | Brasilia | Amerikka |
| 15. | 2012 | ? | Italia | Eurooppa |
Tasojärjestelmä
Kendōssa on muiden budolajien tavoin tasojärjestelmä, jolla helpotetaan harjoittajien taitojen määritystä sekä näiden keskinäistä hierarkiaa. Arvot ja tasokokeet toimivat myös välitavoitteina lajin harjoittajille. Kendōssa ei käytetä ulkoisia arvomerkkejä. Lajin ensimmäinen suoritettava taso on 6. kyū, josta edetään ylöspäin aina 1. kyūhun asti. Tänä aikana kendōka oppii lajin perusteet ja on valmis todellisen tien aloittamiseen siirtyessään yudanshaksi 1. danin suorittaessaan. Aikaa tähän menee keskimäärin kolmesta neljään vuotta aktiivisen harjoittelun kautta. Valmistumis- eli graduointimahdollisuuksia on suurimpien leirien ja kilpailujen yhteydessä.lähde?
Dan-arvoja myönnetään ensimmäisestä kahdeksanteen asti. Kendōssa vuoteen 1956 asti käytössä dan-arvo asteikko 1-5 daniin jonka jälkeen tulivat opettaja-arvot:renshi, kyōshi ja hanshi. Vuodesta 1957 dan-arvo asteikko kasvatettiin 1-10 daniin joiden kanssa opettaja-arvot: renshi, kyōshi ja hanshi olivat käytössä rinnakkain 6-danista lähtien.[12] Nyttemmin 9.danin ja 10.danin kokeista on luovuttu. Yhtään 10. danin arvoista kendōkaa ei ole enää elossa mutta joitakin 9. danin kendōkoita vielä on. Korkein kendōssa saavutettava arvo on nykyään 8. dan hanshi. Dan-arvoja kendōssa ei voi saada esimerkiksi kansallisen- tai kansainvälisen liiton myöntämänä, vaan kaikki dan-arvot on saavutettava suorittamalla graduointi onnistuneesti kansainväliset vaatimukset täyttävälle graduointiraadille. Kuudennesta danista lähtien on mahdollisuus suorittaa myös erillisiä opettaja-arvoja, joita ovat (järjestyksessä matalimmasta korkeimpaan) renshi, kyōshi ja hanshi.
Kendō Suomessa
- Pääartikkeli: Kendō Suomessa
Suomen ensimmäisen kendōleirin järjesti Porvoossa vuonna 1986 sikäläinen kyūdō-seura Heiwa No Yumi (nyk. Yosaiki ry). Ensimmäiset kendōseurat perustettiin kuitenkin Helsinkiin ja Turkuun. [13] Vuonna 1990 Japanin kendoliitto (jap. 全日本剣道連盟, Zen Nihon Kendō Renmei,(ZNKR tai Zen Ken Ren)) osoitti Suomelle sen, mitä oltiin kaivattu: ensimmäisen vuotuisen kendō-opettajan Tōru Takahashin (6. dan), joka oli Tokion musiikki- ja taidekorkeakoulun kendō-opettaja. Häntä ja muita Japanista vierailleita ZNKR:n lähettämiä kendō-opettajia Suomen kendō saa kiittää kehittymisestään. [14] Nykyisin Suomessa on noin 19 kendōseuraa 16 eri paikkakunnalla ja kendōharrastajia yhteensä hieman alle 800 henkeä. Suurimpana kendōkaupunkina mainittakoon Helsinki, jossa toimii jopa kolme eri seuraa. Merkittävän laajentumisen kendō koki Suomessa vuonna 1999, jolloin toiminta aloitettiin Oulussa. Sieltä kendō on levinnyt ensin Kokkolaan, ja hieman myöhemmin myös Tornioon. Torniossa toimii tiettävästi maailman pohjoisin kendōseura. Suomen kendoseurojen keskusliitto ry on SLU:n jäsen. [15]
Lähteet
- Donn F. Draeger: Modern Bujutsu & Budo, vol. 3. Weatherhill, 1974. ISBN 0-8348-0351-8 (nid.).
- Timo Reenpää (päätoimittaja): BU - Samurain ammatti / Hashi 20/1998. Hashi (silta) ; Japanilaisen Kulttuurin Ystävät ry, 1998. ISBN 951-98012-1-9 (nid.).
- Oscar Ratti, Adele Westbrook: Secrets of the Samurai , A Survey of the Martial Arts of Feudal Japan. Castle Books, 1973. ISBN 0-7858-1073-0 (sid.).
- Ozawa Hiroshi: Kendō – The Definitive Guide. Kodansha International, 1997. ISBN 4-7700-2119-4 (sid.).
- Paul Budden: Looking at a Far Mountain – A Study of Kendō Kata. Tuttle Publishing, 2000. ISBN 0-8048-3245-5 (nid.).
- Nariaki Satoh (päätoimittaja): Nippon kendō kata - Instruction manual, English version. All Japan Kendō Federation, 2002.
- Salonen Mikko: Nippon kendo kata : johdatus japanilaiseen miekkailuun / Mikko Salonen. Mikkomies, 2010. ISBN 978-952-92-6894-8 (sid.).
Viitteet
- ↑ a b Reenpää s.44
- ↑ a b Reenpää s.48
- ↑ Draeger 1974, s. 35
- ↑ Draeger s.47-50
- ↑ Ozawa 1997, s. 57-96
- ↑ a b Ozawa 1997, s. 59-60
- ↑ Masato Yamaguchi: Nito part 1.. Kendō World, 2005, nro Vol 3. n:o 2.. ISSN 1175-8872.
- ↑ Hiroshi 1997, s. 98
- ↑ Draeger 1974, s. 111
- ↑ Sōtarō Honda, PHD: Kendō Inside Out: part 1: A Comparison of Circumstance. Kendō World, 2005, nro Vol 3. n:o 2., s. 40–44. ISSN 1175-8872.
- ↑ Budden s.11
- ↑ Budden s.120
- ↑ Laaksonen Tero, Kamppailijoita dojoilta tatamilta. 1992, sivu 9
- ↑ Suomen Kendoliitto / Finnish Kendo Association, Tengu, sivut 13–35. 1/2007
- ↑ Suomen Liikunta ja Urheilu: Jäsenjärjestöt / lajiliitot slu.fi. Viitattu 28.8.2010.
| ||||||