Syysmanööverit

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lapin sodan taistelut
SyysmanööveritPudasjärviOlhavaTornion maihinnousuTornionlaaksoKemiYlimaaTaipaleenkyläRovaniemiTankavaaraMuonioKäsivarren asemasota

Syysmanööverit oli syyskuussa vuonna 1944 toisen maailmansodan aikaan Pohjois-Suomessa olleitten Saksan ja Suomen armeijoiden kesken tehty salainen sopimus saksalaisjoukkojen asteittaisesta rauhanomaisesta vetäytymisestä kohti Norjaa. Tarkoitus oli, että saksalaiset vetäytyisivät ilmoittamansa aikataulun mukaan, jolloin suomalaisjoukot voisivat seurata ja vallata saksalaisten jättämät asemat ilman tulitaistelua ja verenvuodatusta. Tällöin ulkopuoliselle näyttäisi siltä, että Suomi täyttäisi Neuvostoliiton kanssa tehdyn aseleposopimuksen ehdon, jonka mukaan suomalaisjoukkojen tuli ajaa asevoimin saksalaiset pois maasta. Käytännössä sopimus ja syysmanööverit kestivät runsaat kaksi viikkoa, alkaen 14. syyskuuta ja päättyen suomalaisten saksalaislinjojen taakse tekemään Tornion maihinnousuun 1. lokakuuta 1944. Sopimuksen ansiosta Lapin sodan ensimmäisinä viikkoina ei menetetty käytännössä lainkaan ihmishenkiä, ja Pohjois-Suomen keskus, saksalaisten suuri varuskuntakaupunki Oulu säästyi kokonaan taisteluilta ja hävittämiseltä.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan lopussa rintamavastuuta Pohjois-Suomessa yli 700 kilometriä pitkällä rintamalinjalla Kiestingin-Uhtuan korkeudelta Jäämerelle piti Saksan 20. Vuoristoarmeija, yhteensä noin 210 000 miestä. Joukkojen komentajana toimi kesäkuussa 1944 kuolleen Eduard Dietlin jälkeen kenraalieversti Lothar Rendulic. Saksalaisten esikunta sijaitsi Rovaniemellä.[1] Suomi katkaisi 2. syyskuuta 1944 suhteensa Saksaan. Neuvostoliiton kanssa sovitun Moskovan välirauhan ehtoihin kuului, että saksalaiset oli ajettava maasta vaikka asevoimin 15. syyskuuta mennessä. Tällöin saksalaiset ryhtyivät ryhmittämään armeijakuntaansa uusiin, ennalta linnoitettuihin asemiin poikki Lapin turvatakseen itselleen Petsamon nikkelin saannin. Ryhmittyminen tapahtui ennalta valmistellun operaatio Birken muodossa.

Kumpikaan osapuolista ei varsinaisesti halunnut taisteluita. Saksalaiset halusivat saada armeijansa hyvässä järjestyksessä ja mahdollisimman vähillä tappioilla pohjoiseen. Saksalaisten tarvetta vetäytyä taisteluitta lisäsi Neuvostoliiton lokakuussa käynnistämä voimakas hyökkäys Petsamon rintamalla. Saksalaisia huolestutti pelko jäädä pohjoisen venäläisten ja etelän suomalaisten väliin. Suomalaiset taas halusivat säästää Oulun ja Lapin läänien asutuskeskukset.

Neuvottelut alkavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen armeijan ja Saksan 20. Vuoristoarmeijan johdon välillä aloitettiin Rovaniemellä 11. syyskuuta 1944 neuvottelut saksalaisten rauhanomaisesta vetäytymisestä Suomesta. Neuvottelijana oli suomalaisten puolelta Mannerheimin nimittämä everstiluutnantti Usko Sakari Haahti, joka lensi Rovaniemelle 11. syyskuuta. Hänen käskynään oli sovitella ristiriitoja ja pyrkiä neuvottelemalla säästämään mahdollisimman paljon suomalaisten verta ja omaisuutta. Saksalaisten puolelta neuvottelijana oli armeijakunnan komentajan kenraalieversti Lothar Rendulicin edustajana esikuntapäällikkö kenraaliluutnantti Herman Hölter.[2] [1]

Ensimmäiseksi oli sovittava armeijoiden välisestä rajasta. 20. Vuoristoarmeijakunnan joukkojen eteläraja kulki Oulusta itään, Oulu oli saksalaisten suurin varuskuntakaupunki Suomessa. Haahti pyrki saamaan suomalaisille sovitun alueen ulotetuksi Ouluun asti, jotta kaupunki jäisi suomalaisille suoraan taisteluitta. Saksalaiset puolestaan olivat saaneet Berliinistä Saksan pääesikunnalta OKW:ltä käskyn hävittää kaikki saksalaisten omaisuus Etelä-Suomessa, sekä Pohjois-Suomi kokonaan[3]. Hölter vaati saada armeijakunnan esikunnalle AOK:lle (Armee Ober-Kommando) vapaat kädet hävittää kaikki tarpeellinen infrastruktuuri ja omaisuus armeijoiden välisen rajalinjan pohjoispuolella. Saksalaiset olivat ehdottomia esimerkiksi vaatimuksessaan räjäyttää kaikki sillat takanaan.[2]

Rautatiekalusto oli yksi neuvoteltava kysymys. Saksalaisilla oli valtava miehistön ja materiaalin evakuointitarve, mutta ei sanottavasti rautatiekalustoa sen suorittamiseen.

Ongelmana neuvotteluissa oli saksalaisjohdon pelko venäläismiehityksestä. Saksalaisjohto yleensä, ja myös komentaja kenraalimajuri Lothar Rendulic pelkäsivät venäläisjoukkojen seuraavan saksalaisia läpi Lapin ja hyökkäävän Käsivarresta Norjaan tai Ruotsin Lapin kautta Narvikiin katkaistakseen saksalaisten 20. ja 21. Armeijakunnan paluutien etelään. Saksalaisarmeijat olisi tällöin motitettu Ruijaan.[3] Rendulic piti todennäköisimpänä vaihtoehtona venäläisten miehittävän Tornio-Suomussalmi -linjan pohjoispuolen, eli koko saksalaisten vastuualueen. Suomalaisten esittäessä etteivät venäläiset tulisi ylittämään vuoden 1940 rajaa, Rendulic arveli entisten aseveljien joko menettäneen todellisuudentajunsa tai olevan tahallisen epärehellisiä. Hänen näkemyksensä mukaan vetäytyminen piti suorittaa vihollisalueella tehtävän perääntymisen taktisten periaatteiden mukaisesti.[4]

Sopimus vetäytymisestä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kahden päivän osin kiivaidenkin väittelyiden tuloksena neuvottelijat pääsivät sopimukseen.[5]

  • Sopimuksen tärkein anti oli, ettei joukkojen välillä aloitettaisi vihollisuuksia 15. syyskuuta jälkeenkään. Päältä katsoen tilanteen tuli kuitenkin näyttää siltä, että osapuolten välillä käytäisiin todellista sotaa. Saksalaiset ilmoittaisivat suomalaisille päivittäin vetäytymisaikataulunsa, ja suomalaisjoukot voisivat vallata hylätyt asemat heti saksalaisten poistuttua, ilman taisteluja.[2]
  • Oulujoen eteläpuolinen Oulu, Oulujoen sillat ja Oulun Toppilan satama jäisivät suoraan suomalaisille, ja saksalaisjoukkojen tuli siirtyä joen pohjoispuolelle viimeistään 15. syyskuuta.[6] Rendulic peruutti jo annetun käskyn Oulun siltojen hävityksestä, samoin Vaalan silta tuli säästää.
  • Suomalaiset antaisivat saksalaisten käyttöön 26 veturia ja 700 junavaunua evakuointia varten.[1]
  • Saksalaiset saavat peräytyessään hävittää Pohjois-Suomesta kaiken liikenteellisen infrastruktuurin: tiet, rautatiet, sillat, lentokentät ja vastaavat rakenteet.[2] Rautatien Oulusta Kajaaniin saksalaiset lupasivat säästää, mutta räjäyttivät myöhemmin Kiehimän sillan.[1]
  • Saksalaiset eivät hävittäisi Etelä-Suomessa heidän käytössään ollutta infrastruktuuria, esimerkiksi lentokenttiä.[3]

Ajatus ennalta sovituista joukkojen liikkeistä oli erityisesti Päämajan kenraaliluutnantti Airon mieleen, joka kuultuaan sopimussuunnitelmasta vertasi sopusodankäyntiä sotaharjoitusten syysmanööveriin.[1]

15. syyskuuta 1944 saksalaiset joukot tekivät kuitenkin maihinnousun strategisesti tärkeälle Suursaarelle. Joukot lyötiin takaisin: maihinnousuyritys epäonnistui täysin, ja toi suomalaisille sekä sotilaallisen että poliittisen voiton. Neuvostoliittolaisille oli nyt näytetty todellisia taisteluita, juuri ennen aseleposopimuksessa asetetun määräajan loppua. Huolimatta Saksan laivaston esikunnan määräämästä hyökkäyksestä Suursaareen, pyrki Mikkelin päämaja yhä vahvistamaan syysmanööverisopimuksen toimeenpanon 20. Armeijakunnan AOK:n kanssa. Vielä samana päivänä Haahti oli takaisin Rovaniemellä varmistaakseen saksalaisten olevan samaa mieltä syysmanööverien aloittamisesta. Rendulic vahvisti toimittavan sopimuksen mukaisesti: saksalaiset poistuisivat heti Suomussalmen eteläpuolelta ja Pohjanlahden rannikolta. Pohjoisempana joukot vedettäisiin portaittain tilanteen ja vetäytymissuunnitelma Birken mukaisesti.

Syysmanööverien toteuttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sopimuksen mukaisesti saksalaiset lähtivät vetämään joukkojansa aikataulussa, ja suomalaiset seurasivat. Evakuointi aloitettiin nopeasti; saksalaisten suurimmassa varuskuntakaupungissa Oulussa Tuiran rautatieasema ja Toppilan satama toimivat yötä päivää. Satamasta rahdattiin nelinkertainen määrä lastia päivässä sataman tavanomaiseen lastauskykyyn verrattuna. Omien joukkojensa avuksi saksalaiset palkkasivat paikallista väestöä lastaajiksi, lisäksi sotavankeja määrättiin pakkotyöhön satamaan. Hävikki oli melkoinen paikallisväestön salaa upottaessa salmeen lastia, jota sitten yöaikaan naarattiin.[6]

Saksalaiset jättivät Oulun suomalaisille rauhallisesti, joskin kahden hengen saksalainen moottoripyöräpartio ammuttiin heidän ajettuaan joen eteläpuolelle suomalaisten alueelle etsiessään kadonnutta kollegaansa.[6] Oulun miehitti 15. prikaati, jota johti eversti Kuistio. Kaupunkiin oli matkalla myös kenraalimajuri Laguksen Panssaridivisioona uusine rynnäkkötykkivahvistuksineen. Eteläisemmässä Suomessa saksalaiset sen sijaan toimivat vastoin sopimusta. Saksalainen laivasto-osasto miinoitti Kotkan vesiä 14. syyskuuta. Vastoin lupausta säästää liikennerakenteet, räjäyttivät saksalaiset Porin lentokentän paikkakunnalta poistuessaan. Hyrynsalmi poltettiin.[2]

Syysmanööverit ja saksalaisten vetäytyminen edistyi suunnitelmien mukaisesti 15.–27. syyskuuta välisen ajan. Saksalaiset raportoivat esikuntaansa suomalaisten seuraavan vaihe vaiheelta, jättäen kuitenkin joukkojen väliin sen verran ei-kenenkään maata ettei tulitaisteluita synny. Saksalaiset hävittivät sopimuksen mukaan sillat, lautat ja tiet takanaan, joskus suomalaisten ollessa paikalla katselemassa.[7]

Sopimuksen purkautuminen syyskuun lopussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliitto seurasi vetäytymistä tarkasti, ja huomasi ennen pitkää todellisten taistelujen puutteen. Paine suomalaisia kohtaan lisääntyi koko syyskuun ajan. Suomeen 22. syyskuuta saapunut liittoutuneiden valvontakomissio protestoi heti sotatoimien hidasta etenemistä ja vaati suomalaisilta tiukempia otteita.[8] Komission neuvostoliittolaiset jäsenet uhkasivat jopa Suomen miehityksellä, mikäli todellisiin taisteluihin saksalaisia vastaan ei ryhdyttäisi.[2]

Ensimmäinen taistelu joukkojen välillä syntyi kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuon otettua suomalaisten III Armeijakunnan johdon käsiinsä 27. syyskuuta[9]. Jo seuraavana päivänä Pudasjärvellä Sillankorvan maastossa, noin 20 kilometriä kunnan keskustasta Ouluun päin saksalaisten ja suomalaisten välillä käytiin suomalaisten aloitteesta laukaustenvaihtoa. Kaksi saksalaissotilasta kaatui, neljä haavoittui ja kaksi joutui vangiksi. Seuraava välikohtaus syntyi 30. syyskuuta Olhavajoen sillalla, jonka suomalaiset yrittivät vallata ennen kuin saksalaiset pääsisivät räjäyttämään sillan. Yritys kuitenkin epäonnistui, ja viisi suomalaista kaatui, kolme heistä sillalla yrittäessään viime hetkellä purkaa räjähteitä, kun saksalaiset räjäyttivät panokset. Räjäytyksessä kaatui myös sillalla ollut saksalainen vartio.[10] Viimeistään suomalaisten 1. lokakuuta tekemän Tornion maihinnousun jälkeen oli selvää että syysmanööverit olivat muuttuneet todelliseksi sodaksi.

Virallisemman päätöksen syysmanööverit saivat, kun Rendulic lähetti 2. lokakuuta kirjeen Suomen armeijan Päämajalle. Viesti lähetettiin myös radio- ja telex-sanomana.[11] Kirjeessään Rendulic toteaa suomalaisten rikkoneen vetäytymissopimuksen ja kertaa Olhavan ja Pudasjärven välikohtausten, sekä osittain myös panttivankidraaman tapahtumat. Rendulic kirjoittaa odottaneensa sopimuksesta irtauduttavan ilmoittamalla asiasta luottamuksellisesti, ja kuvaa suomalaisten toimintaa petolliseksi ja Suomen armeijan menettäneen kunniansa. Ylipäällikkö Mannerheim antoi kenraali Siilasvuolle allekirjoitettavaksi Päämajan 2. lokakuuta lähetetyn vastauksen, jossa todettiin yks'kantaan, etteivät suomalaiset ole tehneet mitään sopimuksia jotka rikkoisivat Neuvostoliiton ja Suomen välille tehdyn aseleposopimuksen ehtoja, ja etteivät ”mahdolliset yksityishenkilöiden välillä tehdyt tietojen vaihdot” sitoneet millään tavalla Suomen sodanjohtoa.[2][12][13]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kustaa Hautala: Oulun kaupungin historia V 1918-1945. Oulu: Oulun kaupunki, 1982. ISBN 951-9234-01-2.
  • Toivo T. Kaila: Lapin sota. Helsinki: WSOY, 1950.
  • Janne Kankainen: ”Lapin sota”, Oulu ja oululaiset sodissa 1918 ja 1939-1945. kokoelmateos, toim. Kankainen, Rauhala, Vahtola. Oulu: Oulun kaupunki, 2002. ISBN 951-9234-92-6.
  • Jouni Kallioniemi: Lapin sota 1944-1945 Suursodan loppunäytös pohjoisessa. Raisio: Teospiste Oy, 1989.
  • Niilo Lappalainen: Aselevon jälkeen. WSOY, 1997. ISBN 951-0-21813-8.
  • Earl F. Ziemke: Saksalaisten sotatoimet pohjolassa 1939-1945. Porvoo: WSOY, 1963.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Kankainen 2002, s. 440, 450
  2. a b c d e f g Kallioniemi 1989, s. 50-63
  3. a b c Kaila 1950, s. 128
  4. Ziemke 1960, s. 398
  5. Ziemke 1960, s. 404-405
  6. a b c Hautala 1982, s. 479-486
  7. Ziemke 1960, s. 405-406
  8. Lappalainen 1997, s. 50-60
  9. Kallioniemi 1989, s. 64
  10. Kallioniemi 1989, s. 64-75
  11. Kallioniemi 1989, s. 108
  12. Ziemke 1960 s. 408
  13. Kaila 1950, s. 130