Tämä on lupaava artikkeli.

Tornion valtauksen panttivangit

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Tornion valtauksen panttivangit olivat Lapin sodassa suomalaisten suorittaman Tornion maihinnousun yhteydessä saksalaisjoukkojen vangitsemia suomalaissiviilejä. Yhteensä 232 vangittua uhattiin ampua, elleivät suomalaiset olisi vapauttaneet saamiaan saksalaisia sotavankeja, ja perääntyneet takaisin Tornion Röytän satamaan. Suomalaisten taipumattoman kannan vuoksi 1. lokakuuta 1944 vangitut siviilit vapautettiin ilman verenvuodatusta 12. lokakuuta Jaatilan kylässä saksalaisten vetäytyessä pohjoista kohti.

Vangitsemiset ja suomalaisten reaktio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaiskomentaja Lothar Rendulic oli määrännyt siviileihin kohdistuvia kosto­toimia jo aiemmassa komento­paikassaan Balkanilla.

Tornionlaakson taisteluiden alkuvaiheessa suomalaiset olivat saaneet sata saksalaista sotavankia. Saksan 20. Vuoristoarmeijan komentaja kenraalieversti Lothar Rendulic vaati 1. lokakuuta vielä Rovaniemellä olleelle suomalaisen Yleisesikunta Roi:n eversti Oiva Willamolle toimittamassaan kirjeessä vangit vapautettavaksi seuraavan päivän keskipäivään mennessä. Tehostaakseen vaatimusta Rendulic antoi vielä samana päivänä käskyn vangita suomalaisia siviilejä panttivangeiksi. Vangitsemiset alkoivat heti 1. lokakuuta, ja kaiken kaikkiaan saksalaiset ottivat Kemissä 132 ja Rovaniemellä 130 panttivankia, joukossa 24 naista. Vangeiksi piti löytää mahdollisimman merkittäviä henkilöitä, pidätettyjen joukossa oli runsaasti liike-elämän edustajia ja virkamiehistä esimerkiksi Kemin kaupunginjohtaja Nylander.[1] Samaten panttivangeiksi otettiin Rovaniemelle ”arestiin” Lääninhallituksen rakennukseen, niin sanottuun Lääninhallituksen mottiin määrätyt suomalaiset virkamiehet. He olivat jääneet väestön evakuoinnin jälkeen asemapaikoilleen Lappiin, josta saksalaiset siirsivät heidät Rovaniemelle.[2][3]

Kenraalimajuri Mathias Kräutler toimitutti vielä myöhään illalla 1. lokakuuta Jalkaväkirykmentti 11 komentajalle everstiluutnantti Wolf H. Halstille Tornioon uuden vaatimuskirjeen. Siinä saksalaiset ilmoittivat, että elleivät suomalaisjoukot perääntyisi Röyttään ja vapauttaisi kaikkia vankejaan seuraavan päivän keskipäivään mennessä, ammuttaisiin saksalaisten käsissä olevat panttivangit ja Kemin Karihaaran tehtaat varastoineen poltettaisiin. Halsti kysyi sähkeitse neuvoa III armeijakunnan komentajalta kenraaliluutnantti Hjalmar Siilasvuolta, joka vastasi puolen tunnin kuluttua kieltäen kaikki neuvottelut. Halsti toimitti esimiehensä vastauksen saksalaisille. Tornion joukkoja komentanut everstiluutnantti Halsti lisäsi vielä että jos suomalaisille tai suomalaisten omaisuudelle tapahtuu jotain, niin hän ammuttaa kaikki hallussaan olevat saksalaiset sotavangit, sekä lisäksi Tornion saksalaisen sotasairaalan henkilökunnan ja potilaat. Vastaus oli ilmeisen vakuuttava, sillä viestinviejänä toimineen saksalaisupseerin kerrotaan poistuneen järkyttyneenä.[4] Saksalaiset yrittivät uutta neuvottelukosketusta Halstin kanssa, mutta heidät käännytettiin pois. Määräaikaa saksalaiset pidensivät 2. lokakuuta kello 20:een, mutta eivät saaneet suomalaisilta mitään vastausta.[1][5]

Määräajan rauettua suomalaisille toimitettiin Rendulicin allekirjoittama Suomen armeijan Päämajalle osoitettu kirje, jonka sisältö välitettiin myös telexillä ja radiosanomana. Kirjeessään Rendulic totesi suomalaisten rikkoneen vetäytymissopimuksen ja kertasi Olhavan ja Pudasjärven välikohtausten, sekä osittain myös panttivankidraaman tapahtumat. Rendulic kirjoitti odottaneensa sopimuksesta irtauduttavan ilmoittamalla asiasta luottamuksellisesti. Rendulic kuvasi suomalaisten toimintaa petolliseksi ja kirjoitti Suomen armeijan menettäneen kunniansa.[5]

Panttivankien kohtalo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Panttivankejaan saksalaiset eivät teloittaneet, vaan suomalaisten jyrkän kielteisen kannan vuoksi totesivat heidät hyödyttömiksi. Kaikki panttivangit kuljetettiin Rovaniemelle Lääninhallituksen rakennukseen. 11. lokakuuta vangit kuljetettiin rautateitse tavaravaunuilla Jaatilaan – Lääninhallituksen motin vankien kasvattamana joukko oli nyt yhteensä 262 henkeä. Vangit majoitettiin Jaatilan asemalle kolmeen tyhjään sivurakennukseen ja heille jaettiin kahden päivän kuivamuona-annos. Seuraavan päivänä illalla kello 21 saksalaiset räjäyttivät talojen läheisen sillan ja vartijoina toimivat nuoret SS-miehet poistuivat nopeasti. Pidätetyt jäivät rakennuksiin odottaen aamua, tietämättä että suomalaiset valmistelivat tykistökeskitystä aseman alueelle. Pari tuntia ennen keskitykselle määrättyä aloitushetkeä vangit saivat kuitenkin yhteyden suomalaisten kärkijoukkoihin, jotka ottivat siviilit huostaansa.[2][5]

Panttivankimenettelyn tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käskyn panttivankien ottamisesta antanut kenraalieversti Rendulic oli käyttänyt panttivankimetodia aikaisemminkin. Oltuaan Kroatiassa vuonna 1943 Saksan 2. panssariarmeijan ylipäällikkönä Rendulic vangitutti paikallisia siviilejä, ja antoi käskyn teloittaa 50 panttivankia jokaista surmattua saksalaissotilasta kohden. Jokaista haavoittunutta kohden tuli surmata 25 siviilipanttivankia, ja kostoksi iskuista saksalaisia vastaan paikallinen kylä tuli tuhota. Komentoja myös noudatettiin. Myöhemmin Rendulic tuomittiin sotarikollisena vankeuteen muun muassa Kroatian aikaisista panttivankisurmista.[6][3]

Panttivankidraaman seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapin sodan alettua suomalaisten siviilien mielialat oli yhtäkkiä käännettävä aseveljeyden ystävällisyydestä viholliskuvaksi. Propagandamielessä panttivankidraama antoi tähän erinomaisen aseen. Suomalainen lehdistö sai julkaista asiasta kertovia uutisia, ja esimerkiksi saksalaisiin ymmärtäväisesti suhtautuneet Pohjois-Suomen lehdet tuomitsivat panttivankidraaman ja poltetun maan taktiikan jälkeen entiset aseveljet yksimielisesti.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kaila, Toivo T.: Lapin sota. Helsinki: WSOY, 1950.
  • Kankainen, Janne: ”Lapin sota”, Oulu ja oululaiset sodissa 1918 ja 1939–1945. Toimittaneet Kankainen, Rauhala, Vahtola. Oulu: Oulun kaupunki, 2002. ISBN 951-9234-92-6.
  • Kallioniemi, Jouni: Lapin sota 1944–1945: Suursodan loppunäytös pohjoisessa. Raisio: Teospiste Oy, 1989.
  • Suistola, Jouni: Kaleva: Sata vuotta kansan kaikuja. Oulu: Kaleva Kustannus Oy, 1999. ISBN 951-9306-16-1.
  • U.S. Military Tribunals at Nuernberg (RG 238): Records of the U. S. Nuernberg War Crimes Trials, United States of America v. Wilhelm List et al. (Case VII). Microfilm Publication M893 (Hostage Case). 48 rolls. (DP). The U.S. National Archives and Records Administration, 1948. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 1.4.2008). (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Kankainen 2002.
  2. a b Kaila 1950, s. 118–121.
  3. a b Nuernberg War Crimes Trials (1948).
  4. Hyvönen 1991, s. 68–70.
  5. a b c Kallioniemi 1989, s. 106–110.
  6. Kaila 1950, s. 266–267.
  7. Suistola 1999, s. 212–213.