Suomalaiset heimot

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Suomen heimot)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Länsi-suomalainen tappikoristeinen hevosenkenkäsolki, joka on löytynyt Sortavalasta. Solki on ajoitettu vuosien 1150-1300 välille.[1][2]

Suomalaiset heimot ovat muinaisia etnisiä ryhmiä joista ajan saatossa muodostui suomalaiset. Suomen heimot ovat nykyisin muuttoliikkeen vaikutuksesta suureksi osaksi sekoittuneita. Mikael Agricola mainitsee vuoden 1548 Uuden Testamentin esipuheessa suomalaisiksi heimoiksi suomalaiset, eli varsinaissuomalaiset sekä hämäläiset ja karjalaiset.[3] Sama alue- ja kulttuurijako voidaan nähdä myös ristiretkiajan naisten käyttämien korujen perusteella.[4] Toisaalta jo merovingiajan loppupuolelle tultaessa Suomen alueen metalliesinekulttuuri, erityisesti naisten korut ja eri asetyypit, oli kehittynyt omintakeiseksi ja sillä oli kotoperäisiä piirteitä runsaammin kuin milloinkaan aiemmin. Tämän kehityksen pyrkimyksenä oli mahdollisesti tarkoitus ilmaista erityistä ”suomalaista” identiteettiä, joka syntyi mielikuvasta yhteisestä alkuperästä ja keskinäisestä samankaltaisuudesta.[5]

Suomen heimoista on runsaasti mainintoja varhaisissa historiallisissa lähteissä, kuten Paavin kirjeissä, Novgorodin ensimmäisessä kronikassa sekä Eerikinkronikassa.

Arkeologiset lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Theodor Schvindtin piirustus arkeologisissa kaivauksissa Käkisalmesta Karjalasta löytämiensä miekkojen kahvoista vuodelta 1893.

Naisten käyttämien korujen perusteella Suomen ristiretkiajan kulttuurialueet voidaan jakaa lounaissuomalaiseen, hämäläiseen ja savolais-karjalaiseen kulttuurialueeseen.

Nykyinen Varsinais-Suomi, Satakunta ja Pirkanmaa muodostavat oman lounaissuomalaisen alueen. Tälle alueelle olivat tyypillisiä pienet hopeiset hevosenkenkäsoljet. Näitä solkia on löytynyt eniten Vakka-Suomesta ja Ala-Satakunnasta, mutta löytöjä on myös Hämeestä, Karjalasta ja joitakin myös Pohjois-Suomesta.[1] Kanta-Hämeessä vastaavat korut olivat ns. hämäläistyyppisiä soikeita kupurasolkia. Etelä-Savossa ja Karjalassa käytössä olivat puolestaan ns. savolais-karjalais-tyyppisiä soikeita kupurasolkia. Näiden alueiden väliin jäävällä Päijät-Hämeen alueella käytettiin sekä itä- että länsisuomalaisia solkityyppejä. Solkityyppien levinneisyyden on nähty viittaavan erityisen "suomalaisen", "hämäläisen" ja "karjalaisen" identiteetin ilmaisuun.[4]

Käsityksiä suomalaisista heimoista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen historiallisia maakuntia vastaavina kansanomaisina nimityksinä ja joskus myös "heimoina" hahmottuvia kulttuurialueita on kansatieteilijä Kustaa Vilkunan mukaan ollut Suomessa kuusi: (Varsinais-) Suomi, Häme, Kainuu, Karjala, Savo ja Lappi. Näissä eivät ole mukana Satakunta ja Uusimaa, jotka vanhoissa kansanomaisissa luokituksissa ovat liittyneet Hämeeseen.[6] Näitä nimityksiä vastaavia, Suomen historiallisiin maakuntiin liittyviä "heimoja" olisivat näin olleet varsinaissuomalaiset, hämäläiset, karjalaiset, savolaiset, pohjalaiset ja lappalaiset.

Muita, historiallisia maakuntia vastaaviin heimoihin rinnastuvia suomalaisten alaryhmiä ovat olleet nykyisillä Suomen lähialueilla inkeriläiset, näiden sekä karjalaisten historiallisina alaryhminä Karjalassa ja Inkerinmaalla erotetut äyrämöiset ja savakot, Ruotsissa ja osaksi myös Norjan eteläosissa asuneet metsäsuomalaiset ja Ruotsissa vieläkin asuvat länsipohjalaiset sekä Norjan pohjoisosissa asuvat kveenit eli ruijansuomalaiset. Ulkosuomalaisten ryhmiä ovat lisäksi olleet kuolansuomalaiset ja kauempana etenkin amerikansuomalaiset ja sittemmin myös suomalaiset monissa muissa maissa.

Pääasiallisia heimoja ovat hämäläiset, joiden juuret ovat suoraan kantasuomen puhujissa sekä karjalaiset, jotka nimensä mukaisesti ovat läheistä sukua Venäjän karjalaisille. Hämäläiset asuttivat Hämeen lisäksi Ylä-Satakunnan ja osan Keski-Suomesta, tosin viimeksi mainitussa joutuivat suureksi osaksi väistymään vieläkin nopeammin levinneiden savolaisten tieltä. Joskus lasketaan vielä kolmanneksi pääheimoksi lounaissuomalaiset, jotka ovat syntyneet hämäläisten ja Suomeen muuttaneiden virolaisten sekoittuessa. Eteläpohjalaiset ovat pääosin pohjoisemmaksi siirtyneiden lounaissuomalaisten jälkeläisiä, joiden suonissa virtaa lisäksi runsaanpuoleisesti rannikon ruotsinkielisen väestön verta. Osuutensa on savolaisillakin, varsinkin Järviseudulla niin sanotun savolaiskiilan alueella. Savolaiset ovat karjalaisten ja hämäläisten välissä asuva heimo, joka kuuluu geneettisesti lähinnä karjalaisiin mutta on sulattanut itseensä myös hämäläistä ainesta. Keski- ja pohjoispohjalaisten suonissa virtaa lähinnä eteläpohjalaista ja savolaista verta.[7]

Itä- ja länsisuomalaiset eroavat toisistaan geneettisesti enemmän kuin englantilaiset ja saksalaiset.[8][9] Ero tulee erittäin selkeästi näkyviin myös kansankulttuurissa ja murteissa, vaikka ei otettaisi lainkaan huomioon ruotsinkielistä väestöä. Lännessä on ollut leimaa-antavana kiinteä kyläasutus vainioviljelmineen, idässä liikkuvampi elämäntyyli eräretkineen ja kaskenpolttoineen. Yksi ero on sekin, että länsisuomalaiset käyttivät 1800-luvun lopulle asti lisänimenään yleensä patronyymia (harvemmin matronyymia) tai talonnimeen perustuvaa nimeä, mutta itäsuomalaiset ovat käyttäneet sukunimiä keskiajalta lähtien. Tosin ei näiden alueiden raja ole kaikissa kansankulttuuri- ja murrepiirteissä sama, mutta kun rajat piirretään kartalle, syntyy vyöhyke, jolla on paljon sekä läntisiä että itäisiä piirteitä ja tämä vyöhyke erottaa toisistaan selkeästi länsisuomalaisen ja selkeästi itäsuomalaisen kansankulttuuri- ja murrealueet.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Georg Haggren, Petri Halinen, Mika Lavento, Sami Raninen ja Anna Wessman: Muinaisuutemme jäljet. Gaudeamus, 2015.

Viittet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b toimittanut Matti Saarnisto: Karjalan synty. Viipurin läänin historia 1., s. 346-347. Gummerrus Kirjapaino Oy, 2003.
  2. solki; hevosenkenkäsolki www.finna.fi. Viitattu 17.2.2018.
  3. Kari Tarkiainen: Ruotsin itämaa, s. 241. Svenska litteratursällskapet i Finland., 2010.
  4. a b Haggrén ym. 2015, s. 339.
  5. Haggrén ym. 2015, s. 269.
  6. Vilkuna, Kustaa: Maakunnat kulttuurialueina. Kotiseutu, 1949, nro 4-5, s. 69-76. Helsinki: Suomen kotiseutuliitto. Vrt. myös Jutikkala, Eino: Suomen maakunnat. Kotiseutu, 1949, nro 6-8, s. 143-149. Helsinki: Suomen kotiseutuliitto.
  7. a b Ravila, Paavo (Vuorela, Toivo, toim.): ”Suomen suku ja Suomen kansa”, Kielen opissa : tutkielmia kielitieteen alalta, s. 40-74. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1957.
  8. Väitöstutkimus: Näin hurjasti itä- ja länsisuomalaiset eroavat toisistaan mtv. 2012. Viitattu 20.4.2016.
  9. Salmela E: Genetic structure in Finland and Sweden : aspects of population history and gene mapping. väitöskirja. Helsingin yliopisto, 2012. Teoksen verkkoversio (viitattu 20.4.2016).

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vilkuna, Kustaa H. J.: Suomen kansan heimot. Teoksessa: Pirjo Markkola, Hanna Snellman, Ann-Catrin Östman (toim.): Kotiseutu ja kansakunta. Miten suomalaista historiaa on rakennettu, s. 25-53. Historiallinen Arkisto 142. Helsinki: SKS, 2014. ISBN 978-952-222-605-1.