Selman Waksman

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Selman Waksman
Professori Waksman tutkimuslaboratoriossaan.
Professori Waksman tutkimuslaboratoriossaan.
Syntynyt 22. heinäkuuta 1888
Nova Pryluka, Kiovan kuvernementti, Venäjän keisarikunta
Kuollut 16. elokuuta 1973 (85 vuotta)
Massachusetts, Yhdysvallat
Tunnustukset Nobel-palkinto Nobelin fysiologian tai lääketieteen palkinto (1952)

Selman Abraham Waksman (22. heinäkuuta 1888, Nova Pryluka, Kiovan kuvernementti, Venäjän keisarikunta; nyk. Lypovetsin piiri, Vinnytsjan alue, Ukraina16. elokuuta 1973, Massachusetts, Yhdysvallat) oli ukrainalaissyntyinen, vuonna 1910 valtionstipendin voitettuaan Yhdysvaltoihin muuttanut amerikanjuutalainen biokemisti ja tutkija. Hän suoritti kandidaatin tutkinnon vuonna 1915 pääaineenaan maatalous Rutgers Collegesta ja maisterin tutkinnon 1916. Hän väitteli vuonna 1918 Kalifornian yliopistosta pääaineenaan biokemia. Hän sain nimityksen Rutgersin yliopiston apulaisprofessoriksi vuonna 1925 ja mikrobiologian professoriksi vuonna 1930.[1]

Waksman sai lääketieteen Nobelin vuonna 1952, hänen tutkimustyönsä 1940-luvun alussa tuotti mm. aktinomykeeteistä eristetyn streptomysiinin, tuberkuloosiin tehoavan lääkkeen. Waksman antoi mikrobeista löytyneille bakteereja hävittäville aineille nimen antibiootti. Hän etsi aktiivisesti sellaisia antibiootteja, jotka vaikuttaisivat niin kutsuttuihin gram-negatiivisiin bakteereihin.[2][1]

Penisilliini oli löytynyt aikaisemmin, mutta sen keksijä Alexander Fleming pystyi tuottamaan tarpeellisia määriä vasta yhteistyössä amerikkalaisten kanssa 1940-luvulla. Siten toisiaan täydentävät gram-positiivisiin bakteereihin vaikuttava penisilliini ja gram-negatiivisiin bakteereihin vaikuttava streptomysiini tulivat lähes samaan aikaan käyttöön ja niitä ruvettiin käyttämään myös yhdistelmähoitona. Streptomysiinin ovat myöhemmin korvanneet vähemmän haittoja aiheuttavat samaan aminoglykosidiryhmään kuuluvat antibiootit.[2]

Waksmanin tutkimustyö oli tärkeä tuberkuloosin hoidossa, sillä streptomysiini oli ensimmäinen tuberkuloosiin tehoava antibioottinen lääke. Sitä alettiin käyttää yhdistelmähoitona myöhemmin. Sitä yhdisteltiin para-aminosalyyliin (PAS) sekä isoniatsidiin (INH). Isoniatsidi tuli käyttöön viimeisimpänä (1952).[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • J. Wickström: Tarttuvat taudit, SHKS-WSOY, 1970 (laitoksen 5. uudistettu painos - ei ISBN-numeroa, alkuteos ruotsinkielinen: Infektionssjukdomarna, s. 58) Suom. Leena Tuuteri

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Selman A. Waksman - Biographical nobelprize.org. Viitattu 29.12.2014. (englanniksi)
  2. a b Tuominen RK, Männistö PT, Aminoglykosidit, kirjassa Koulu M, Mervaala E, Tuomisto J, Farmakologia ja toksikologia, 8. p., ss. 912-916. Kustannus Oy Medicina, Kuopio 2012. ISBN 978-951-97316-4-3.
  3. Tuominen RK, Tuberkuloosilääkkeet ja sulfonit, kirjassa Koulu M, Mervaala E, Tuomisto J, Farmakologia ja toksikologia, 8. p., ss. 941-948. Kustannus Oy Medicina, Kuopio 2012. ISBN 978-951-97316-4-3