Streptomysiini

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
rakenne
Streptomysiini
Streptomysiini
Systemaattinen (IUPAC) nimi
5-(2,4-diguanidino-3,5,6-trihydroksisykloheksoksi)-4-[4,5-dihydroksi-6-(hydroksimetyyli)-3-metyylaiminotetrahydropyran-2-yyli]oksi-3-hydroksi-2-metyylitetrahydrofuraani-3-karbaldehydi
Tunnisteet
CAS-numero 57-92-1
ATC-koodi A07AA04
PubChem 19649
DrugBank DB01082
Kemialliset tiedot
Kaava C21H39N7O12
Moolimassa 581,574
Farmakokineettiset tiedot
Hyötyosuus  ?
Metabolia  ?
Puoliintumisaika  ?
Ekskreetio  ?
Terapeuttiset näkökohdat
Raskauskategoria

?

Reseptiluokitus
Antotapa intramuskulaarinen, intravenoosi

Streptomysiini on antibioottilääke ja bakterisidi, jota Streptomyces griseus -maaperäbakteeri tuottaa[1]. Streptomysiini oli ensimmäinen tehokas lääke tuberkuloosin hoidossa, mutta ei ole enää käytössä Suomessa.[2] Viomysiini ja kanamysiini ovat samankaltaisia antibiootteja.[3]

Löytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Streptomysiinin löysi vuonna 1943 Selman Waksman, joka sai tästä aiheesta Nobelin palkinnon v. 1952. Hän löysi sen tutkimalla gramnegatiivisia bakteereita, joiden kasvuun penisilliini ei vaikuttanut.[4]

Vaikutustapa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Streptomysiini on bakteereja tappava ja niistä parhaiten tehoaa gramnegatiivisiin sauvabakteereihin, eräisiin stafylokokkeihin ja mykobakteereihin[2].

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Streptomysiiniä on annosteltu lähinnä ruiskeena lihakseen, joko sulfaattina taikka hydrokloridina. Lääke imeytyi elimistöön yleensä nopeasti. Sitä saatettin annostella tuberkuloosin hoidossa, 1 g eli 1000 mg 2-3x/vko.[5]

Pian löytymisensä jälkeen streptomysiiniä käytettiin ensisijaisena tbc-lääkkeenä, ja pitkään - ainakin 70-luvulle saakka.[6] Rifampisiinin löytymisen ja käyttöönoton jälkeen SM:sta tuli toissijainen lääkeaine tubin hoidossa, muun muassa ototoksisuutensa johdosta.

Sivuvaikutukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sivuvaikutuksia streptomysiini aiheuttaa varsinkin henkilöille, joilla on vajaatoiminen munuainen[2]. Sivuvaikutuksiin kuuluvat muun muassa tasapainon häiriintyminen, munuaisvauriot, streptomysiiniallergia[2].

Samanaikainen lääkitys, joka estää pahoinvointia ja huimausta: se saattaa hidastaa streptomysiinin neurotoksisten sivuvaikutusten toteamista. Tähän lääkeaineryhmään kuuluu useita antihistamiineja ja neurolepti-ryhmän lääkeaineita.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tirri, R.; Lehtonen, J.; Lemmetyinen, R.; Pihakaski, S. & Portin, P.: Biologian sanakirja, s. 657. Uudistetun laitoksen 3. painos. Otava, 2006. ISBN 951-1-17618-8.
  2. a b c d Koulu, Tuomisto (toim.): ”R. K. Tuominen: Tuberkuloosilääkkeet ja sulfonit”, Farmakologia ja toksikologia, 6. painos, s. 872-873. Kustannus Medicina, 2001. Teoksen verkkoversio (viitattu 29.4.2012).
  3. Wickström J., 1970: s. 58
  4. Wickström J., 1970: s. 58
  5. Vartiainen I., 1960: s. 233-234
  6. Lääkkeet ja niiden käyttö, 1977: s. 133
  • J. Wickström: Tarttuvat taudit, SHKS-WSOY, 1970, Turku-Porvoo (laitoksen 5. uudistettu painos - ei ISBN-numeroa, alkuteos ruotsinkielinen: Infektionssjukdomarna, s. 58) Suom. Leena Tuuteri
  • Ilmari Vartiainen, Lääkeaineoppi (Farmakologia), SHKS-WSOY, 1960, (ei ISBN-tunnusta, s.233-234)
  • Tuomi-Alfering-Olli: Lääkkeet ja niiden käyttö, SHKS/WSOY, 1977 s. 133-134 ISBN 951-0-06936-1

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä lääketieteeseen liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.