Rintamamiesliitto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rintamamiesliitto
Vuoden 1918 valkoisen armeijan voiton 20-vuotiskunniaksi julkaistu postimerkki.
Vuoden 1918 valkoisen armeijan voiton 20-vuotiskunniaksi julkaistu postimerkki.
Perustettu 1929
Lakkautettu 1944
Toimiala veteraani- ja avustusjärjestö
Puheenjohtaja jääkärieverstiluutnantti Onni Purhonen
luutnantti Eino Haarla
everstiluutnantti Carl Lindh

Rintamamiesliitto (vuoteen 1940 Vapaussodan Rintamamiesten Liitto, VRL) oli Suomessa vuosina 1929–1944 toiminut sisällissodan valkoisten veteraanijärjestö, jolla oli myös äärioikeistolaisia poliittisia tavoitteita. Sillä oli 1930-luvun alussa läheiset yhteydet lapuanliikkeeseen, jonka toiminnassa liiton johtohenkilöt olivat tärkeässä roolissa. Rintamamiesliitto lakkautettiin vuonna 1944 välirauhansopimuksen perusteella. Sillä oli naisille suunnattu sisarjärjestö, Rintamamiesten Naisliitto, joka myös lakkautettiin.

Historiantutkijoiden Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen mukaan Vapaussodan Rintamamiesten Liiton johto koostui pääasiassa fasisteiksi luonnehdittavista henkilöistä ja liitto oli Suomen tärkein ”kansallismielisen radikalismin” taustaorganisaatio koko olemassaolonsa ajan, sillä se kokosi yhteen samanmielisiä vaikuttajia tehokkaammin kuin avoimen fasistiset järjestöt.[1]

Perustaminen ja organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapaussodan Rintamamiesten Liitto perustettiin helmikuussa 1929 Tampereella. Se laajeni jo saman vuoden toukokuussa valtakunnalliseksi, mutta sen alkuperäiset avainhenkilöt olivat lähes kaikki tamperelaisia.[1] Liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin jääkärieverstiluutnantti Onni Purhonen.[2] Muita perustajia olivat toimittaja Eero Rekola, kauppias K. V. Huhtala sekä liikemiehiksi siirtyneet jääkärikapteenit Arvi Kalsta ja Iivari Hyppölä. Taustalla vaikutti myös tehtailija Rafael Haarla, jonka pojasta Eino Haarlasta tuli myöhemmin liiton puheenjohtaja.[1]

VRL perustettiin sisällissotaan valkoisten puolella osallistuneiden aseveliliitoksi ja tukemaan jäseniään.[3] Perustajien motiivina oli pettymys sisällissodan jälkeiseen sisäpoliittiseen kehitykseen ja ajatus, että valkoisten rintamaveteraanien tulisi järjestäytyä poliittiseen toimintaan pelastamaan vuoden 1918 voiton perintö.[4]

Liitolla oli enimmillään yli 20 000 jäsentä.[5] Paikallisosastoja eli rintamamiesyhdistyksiä oli noin 200. Liitolla oli runsaasti myös ruotsinkielistä toimintaa.[1] Liiton lehtiä olivat vuodesta 1930 julkaistu Rintamamies ja vuodesta 1934 julkaistu ruotsinkielinen Frontmannen.[6]

Yhteydet lapuanliikkeeseen ja oikeistoradikalismiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

VRL:n poliittiseen ohjelmaan kuului ennen kaikkea vasemmiston ja työväenliikkeen toiminnan vastustaminen. Sen ohjelmassa vaadittiin muun muassa vaalilakien muuttamista siten, että kommunistit saataisiin eduskunnasta ja valtuustoista kokonaan pois ja ”isänmaallisen kansan” äänille enemmän painoarvoa.[1] Liiton säännöissä mainittiin myös pyrkimys "suojata ja elvyttää isänmaallista toimintaa". Tämä tarkoitti läheistä yhteistyötä kommunisminvastaisen lapuanliikkeen ja myöhemmin sen henkeä jatkaneen Isänmaallisen kansanliikkeen (IKL) kanssa.[3]

Historiantutkija Juha Siltala on luonnehtinut Vapaussodan Rintamamiesten Liittoa lapuanliikkeen esiasteeksi ja ”tukirakenteeksi”. Liiton johdossa oli samoja henkilöitä kuin lapuanliikkeen valtuuskunnassa, ja liiton ensimmäisen hallituksen seitsemästä jäsenestä viisi osallistui aktiivisesti muilutuksiin. Tampereella, Helsingissä ja Turussa muilutuksista vastanneet lapuanliikkeen iskujoukot muodostuivat VRL:n paikallisista johtohenkilöistä ja aktiivijäsenistä.[4] Esimerkiksi eduskunnan varapuhemiehen Väinö Hakkilan väkivaltaista sieppausta heinäkuussa 1930 johtivat VRL:n puheenjohtaja Eino Haarla, sihteeri Eero Rekola ja hallituksen jäsen Arvi Kalsta.[7][4] Helsingin rintamamiesyhdistyksen puheenjohtajana toiminut Artturi Vuorimaa johti paikallista iskujoukkoa, joka muun muassa sieppasi kansanedustajat Eino Pekkalan ja Jalmari Rötkön eduskunnan perustuslakivaliokunnan kokouksesta. Turun seudun iskujoukkoa johti paikallisen rintamamiesyhdistyksen puheenjohtaja Eino Laitakari.[4]

VRL:n ja lapuanliikkeen suhde tiivistyi entisestään vuosina 1931–1932, jolloin siitä tuli Siltalan sanoin lapuanliikkeen ”alaosasto”.[8] Liittoa yritettiin 1930-luvulla käyttää välineenä useissa äärioikeistolaisten aktivistien vallankaappaussuunnitelmissa, joista yksikään ei edennyt toteuttamisen asteelle. Joukko VRL:n helsinkiläisiä vaikuttajia perusti vuonna 1931 Aarne Runolinnan ja Ragnar Gröningin johdolla kilpailevan järjestön Vapaussodan Kenttäharmaat, joka oli vähintään yhtä poliittinen ja radikaali. Kenttäharmaiden johdossa toiminut everstiluutnantti Carl Lindh siirtyi hieman myöhemmin VRL:n johtajaksi.[7] VRL:n toiminta kiellettiin tilapäisesti vuoden 1932 Mäntsälän kapinan jälkeen tasavallan suojelulain nojalla, mutta sitä ei lakkautettu pysyvästi.[8]

Myöhempi toiminta ja lakkauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mäntsälän kapinan jälkeen liiton avoin poliittisuus väheni ja se keskittyi sosiaaliseen työhön.[6] Liiton näkyvimmäksi toiminnaksi muodostui sisällissodan valkoisten veteraanien ja invalidien taloudellinen avustaminen, edunvalvonta ja perinnetoiminta.[6] Lisäksi se järjesti vapaussotajuhlia ja pystytti sotamuistomerkkejä.[9] Järjestö vaihtoi nimekseen Rintamamiesliitto vuonna 1940, koska siten pyrittiin antamaan myös talvisodan veteraaneille mahdollisuus liittyä siihen. Valkoisen Suomen perintöä kantanut järjestö ei kuitenkaan saavuttanut veteraanien enemmistön luottamusta ja suurin osa heistä liittyikin samaan aikaan perustettuun Suomen Aseveljien Liittoon.[10] Rintamamiesliitto esiintyi vuosista 1940–1941 alkaen hyvin saksalaismielisenä, ja sen kautta värvättiin vapaaehtoisia suomalaiseen Waffen-SS-pataljoonaan.[9] Vuonna 1943 perustettu SS-Aseveljet ry liittyikin Rintamamiesliiton jäsenjärjestöksi.[6] Jatkosodan lopulla Rintamamiesliitto vastusti näkyvästi Suomen erillisrauhapyrkimyksiä.[9]

Vuonna 1944 Suomi sitoutui Moskovan välirauhansopimuksen 21. artiklan mukaan hajottamaan ”kaikki sen alueella toimivat hitleriläismieliset (fascisminluontoiset) poliittiset, sotilaalliset ja sotilaallisluontoiset samoin kuin muutkin järjestöt, jotka harjoittavat Yhdistyneille Kansakunnille ja erityisesti Neuvostoliitolle vihamielistä propagandaa”.[11] Vapaussodan Kenttäharmaat ja SS-Aseveljet lakkautettiin jo aivan ensimmäisten joukossa 23. syyskuuta 1944, mutta Rintamamiesliitto lakkautettiin vasta kuukautta myöhemmin valvontakomission edustajan Pavel Orlovin kehotettua Suomen hallitusta toimimaan asiassa. Rintamamiesliiton johdolle tarjottiin vielä mahdollisuutta lakkauttaa järjestönsä itse, mutta puheenjohtaja Lindh ja liittohallituksen enemmistö kieltäytyivät, joten liitto lakkautettiin valtioneuvoston päätöksellä 19. lokakuuta 1944. Samassa yhteydessä lakkautettiin liiton 232 paikallisyhdistystä ja sen sisarjärjestö Rintamamiesten Naisliitto.[9] Lakkauttamisen jälkeen liitossa olleita jäseniä toimi natsi-Saksan johdolla muodostetussa saksalaismielisessä vastarintaliikkeessä.[12]

Puheenjohtajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Alava, Ali: Gestapo Suomessa, Karisto: Hämeenlinna 1974 ISBN 951-23-0844-4.
  • Lappalainen, Matti: Hannes Ignatius – Mannerheimin harmaa eminenssi, WSOY: Juva 2005 ISBN 951-0-28656-7.
  • Siltala, Juha: Lapuan liike ja kyyditykset 1930. Otava, Helsinki 1985. ISBN 951-1-087-16-9
  • Silvennoinen, Oula, Tikka, Marko & Roselius, Aapo: Suomalaiset fasistit – mustan sarastuksen airuet. WSOY, Helsinki 2016. ISBN 978-951-0-40132-3
  • Uola, Mikko: Rintamamiesten liitto: Vapaussodan rintamamiesten liitto/Rintamamiesliitto 1929-1944. Rauma: Vapaussoturien huoltosäätiö, 1988. ISBN 9519989390.
  • Uola, Mikko: ”Suomi sitoutuu hajottamaan…”: Järjestöjen lakkauttaminen vuoden 1944 välirauhansopimuksen 21. artiklan perusteella. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki 1999. ISBN 951-710-119-8

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Silvennoinen, Tikka & Roselius 2016, s. 139–145, 440–442.
  2. Uola 1988, s. 31.
  3. a b Uola 1988, s. 32–33.
  4. a b c d Siltala 1985, s. 256, 260–266, 333–335, 588.
  5. Lappalainen 2005, s. 394.
  6. a b c d Frihetskrigets frontmannaförbund (ruotsiksi) Uppslagsverket Finland. Viitattu 11.11.2016.
  7. a b Silvennoinen, Tikka & Roselius 2016, s. 202–207, 271–276.
  8. a b Siltala 1985, s. 337.
  9. a b c d Uola 1999, s. 44–47, 262.
  10. Silvennoinen, Tikka & Roselius 2016, s. 343–344.
  11. Uola 1988, s. 213–214.
  12. Alava 1974, s. 88.