Aeroflotin matkustajakoneen kaappaus Suomeen 1977
| Aeroflotin matkustajakoneen kaappaus Suomeen | |
|---|---|
 |
|
| Yhteenveto | |
| Päivämäärä | 10. heinäkuuta – 13. heinäkuuta 1977 |
| Onnettomuustyyppi | lentokonekaappaus |
| Lähtöpaikka |
 Petroskoin lentoasema, Petroskoi, Neuvostoliitto |
| Määränpää |
Šosseinajan lentoasema, Leningrad, Neuvostoliitto |
| Kuolleita | 0 |
| Loukkaantuneita | 0 |
| Eloonjääneitä | 75 (kaikki) |
| Lentokone | |
| Konetyyppi | Tupolev Tu-134 |
| Lentoyhtiö |
Aeroflot |
| Matkustajia | 70 |
| Miehistöä | 5 |
Aeroflotin matkustajakoneen kaappaus Suomeen oli 10.–13. heinäkuuta 1977 tapahtunut lentokonekaappaus, jonka yhteydessä Aeroflotin Tupolev Tu-134 -tyyppinen matkustajakone kaapattiin Neuvostoliiton sisäisellä Petroskoi–Leningrad-lennolla ja pakotettiin laskeutumaan Suomeen Helsinki-Vantaan lentoasemalle, jossa kaappaajat pitivät sitä hallussaan kolme päivää. Koneessa oli 70 matkustajaa, joista seitsemän oli lapsia.[1] Kaappaus päättyi verettömästi kaappaajien antautuessa Suomen viranomaisille, minkä jälkeen kaikki lentokoneessa olleet palasivat takaisin kotimaahansa.
Tapahtumat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Varkauksista työleirille tuomitut 22-vuotias Gennadi Šeludko ja 19-vuotias Aleksandr Zagirnjak kaappasivat lentokoneen sen noustua Petroskoista käsikranaatilla uhaten ja vaativat sen lentäjää lentämään Tukholman Arlandan lentoasemalle. Polttoainepulaan vedonnut kapteeni laskeutui kuitenkin Helsinki-Vantaan lentoasemalle.[2] Helsinki-Vantaan lentoaseman lennonjohto sai tiedon kaappauksesta sunnuntai-iltana kello 20.30.[3]
Tupolev laskeutui Helsinki-Vantaa lentoasemalle kello 20.49. Poliisi yritti päästä koneeseen klo 23.00 mutta kaapparit eivät päästäneet heitä sisään. Heti laskeutumisen jälkeen kaapparit vapauttivat lentokoneen lentäjät ja matkustamohenkilökunnan. Myöhemmin viisi panttivankia onnistui pakenemaan koneesta. Kaapparit olivat vapauttaneet 20 ihmistä, lähinnä naisia ja lapsia. Vähitellen kaapparit päästivät koneesta pois yhä useampia matkustajia.
Välittömästi kaapatun koneen laskeuduttua Helsinki-Vantaan lentoasemalle alettiin haalia kokoon hallituksen ministereitä, ja kello 3.00 mennessä hallitus oli päätösvaltainen, kun kuusi ministeriä oli saapunut paikalle. Lentoasemalle hälytettiin myös 60 varusmiehen hälytyskomennuskunta Helsingin ilmatorjuntarykmentistä Hyrylästä. Helsinki-Vantaalle tuotiin myös kolme "Sergeiksi" kutsuttua 23 millimetrin ilmatorjuntakanuunaa. Maanantaiaamuna noin kello 3.00 varusmiesten ja kanuunoiden nähtiin kuitenkin jo poistuvan lentoaseman alueelta.[3]
Kaapparit vaativat lentomahdollisuutta ulkomaille uhaten muussa tapauksessa räjäyttää koneen käsikranaatilla. Kaappauksen jälkeen kranaatti paljastui vaarattomaksi harjoituskranaatiksi.[2] Toisena kaappauspäivänä kaappareiden kanssa käytiin neuvotteluita, joissa heille kerrottiin, ettei Ruotsi antaisi heille turvapaikkaa. Kaapparit pyysivät päästä Norjaan, Itävaltaan tai Saksan liittotasavaltaan. Poliisin puolesta pääneuvottelijana oli sisäministeriön tarkastaja Jaakko Häyhtiö.[1]
Suomen viranomaiset tarjosivat kaappareiden haltuun pienkonetta, kaksimoottorista Cessnaa, jolla he olisivat voineet poliisin mukaan lentää Helsingistä Tukholmaan. Tähän kaapparit eivät suostuneet.
Helsinki-Vantaan lentoaseman normaaliin toimintaan kaappausdraama ei vaikuttanut millään tavoin. Esimerkiksi Wienistä aikataulun mukaisesti sunnuntai-iltana kello 23.12 saapuneen reittikoneen matkustajat tuskin huomasivat lentoasemalla mitään tavallisesta poikkeavaa. Myös lentoaseman odotushallissa tunnelma oli täysin rauhallinen, ja maanantaiaamun reittikoneiden lähtö- ja saapumisajat ilmestyivät tiedotustauluille normaaliin tapaan.[4]
Kolmantena päivänä kaappausdraama päättyi, kun kaapparit nukahtivat ja kolme viimeistä panttivankia pääsivät ongelmitta pakenemaan. Tämän jälkeen kaapparit antoivat periksi ja antautuivat poliisille. Tiistaiaamuna noin kello 5.30 Šeludko astui ulos koneesta poliisin raudoitettavaksi, ja noin puolitoista tuntia myöhemmin saman teki Zagirnjak. 34 tunnin kuluttua kaappausepisodin jälkeen kaapparit vietiin keskusrikospoliisin kuulusteltaviksi. Kolme päivää myöhemmin kaapparit luovutettiin Neuvostoliittoon, jossa Zagirnjak tuomittiin kahdeksan ja Šeludko viidentoista vuoden vankeusrangaistukseen julkisessa oikeudenkäynnissä.[3] Päätöksen kaapparien luovutuksesta teki oikeusministeri Tuure Salon viransijaisena toiminut valtiovarainministeri Paul Paavela.[5]
Kaappausdraama vaikutti omalta osaltaan siihen, että Suomen rikoslakiin lisättiin vuonna 1982 vapaudenriistoa koskevan pykälän rinnalle uusi lainkohta, joka sisälsi ankarammat rangaistusseuraamukset panttivangin ottamisesta.[6]
Viranomaisten toiminta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomelle neuvostoliittolaisen koneen kaappaus oli vaikea kysymys, jota hallitus ja tasavallan presidentti hoitivat henkilökohtaisesti. Tilanne käynnistyi hankalaan aikaan, sillä hallitus oli jo lähtenyt lomalle. Ensimmäisen kaappauspäivän illan mittaan lentokentälle saapui kuitenkin lähes koko hallitus, joka toimi lentokentän alla olleissa suojatiloissa. Pääministeri Kalevi Sorsa oli lomalla pääkaupunkiseudun ulkopuolella, mutta hänen kanssaan oltiin jatkuvassa puhelinyhteydessä.
Tilanteesta vastasi hallituksen asettama ministeriryhmä.[7] Hallitusta johti pääministerin sijainen, maatalousministeri Johannes Virolainen. Muut kriisiryhmään kuuluneet ministerit olivat sisäministeri Eino Uusitalo, liikenneministeri Veikko Saarto, puolustusministeri Taisto Tähkämaa, valtiovarainministeri Paul Paavela, opetusministeri Kalevi Kivistö ja ulkoministeri Paavo Väyrynen. Poliisin toimia johti poliisiylitarkastaja Kyösti Jousimaa, joka myöhemmin vaihdettiin Erkki Korhoseen. Käytännössä toiminnan pääsuuntalinjoista päätti kuitenkin tasavallan presidentti Urho Kekkonen. Hän päätti, ettei kaappareille myönnettäisi missään tapauksessa turvapaikkaa. Pääsääntöisesti olisi pyrittävä väkivallattomuuteen, mutta tämä ei ollut ehdotonta: "Ihmisvahinkoja on pyrittävä välttämään, mutta sille ei voi mitään, jos niitä tulee." [8]
Poliisi ja puolustusvoimat eristivät lentokoneen välittömästi. Lehdistö ei päässyt koneen lähelle, mikä aiheutti voimakasta kritiikkiä kaappaajille myötämielisessä länsimaisessa lehdistössä. Hallituksen toiminta pidettiin täysin salassa julkisuudelta. Koska paikalle oli saapunut Neuvostoliiton suurlähettiläs Vladimir Stepanov, syntyi kuva, jonka mukaan Suomen viranomaiset olisivat toimineet tilanteessa neuvostoliittolaisten tahdottomina käskyläisinä. Vielä vuonna 1999 Keijo Korhonen kritisoi silloista hallitusta täydellisestä selkärangattomuudesta.[9] Todellisuudessa Stepanovin tiukkasanaisiin vaatimuksiin ratkaista tilanne väkivaltaa käyttäen ei kuitenkaan suostuttu ja lentokentän alueelle oli ryhmitetty ilmatorjuntayksikkö estämään mahdolliset neuvostoliittolaiset hyökkäykset. Opetusministeri Kalevi Kivistö muisteli myöhemmin suurlähettiläs Vladimir Stepanovin tyrkyttäneen "naapuriapuna" neuvostoliittolaista erikoisryhmää ratkaisemaan tilanteen ja kysyneen, eikö kaappareita voitaisi ampua paikan päällä.[3]
Kaappajien kanssa käytyjä neuvotteluja johtanut sisäministeriön tarkastaja Jaakko Häyhtiö kertoi Helsingin Sanomissa 13. heinäkuuta 1977 saaneensa kaappaajista vaikutelman, että ”he olivat nuoria, ajattelemattomia miehiä, jotka eivät viihdy asuinsijoillaan”. Eversti Pekka Visuri, joka toimi kesällä 1977 operatiivisen toimiston päällikkönä Etelä-Suomen sotilasläänin esikunnassa Hämeenlinnassa, on luonnehtinut kaappaajia ”vaarattomiksi amatööreiksi”.[1]
Kaappausdraaman käsittelystä pro gradu -tutkielman kirjoittanut Kauppalehden nykyinen päätoimittaja Arno Ahosniemi on katsonut, että presidentti Urho Kekkonen oli ainoa niin suuren luokan pelaaja, että hänen painoarvonsa antoi hallitukselle mahdollisuuden torjua suurlähettiläs Vladimir Stepanovin vaatimuksia.[3]
Heinäkuun 1977 kaappaudraamasta saatuja kokemuksia hyödynnettiin myöhemmin saman vuoden marraskuussa, kun varoitettiin saksalaisen Lufthansan matkustajakoneen olevan mahdollinen Baader-Meinhof-ryhmän terrori-iskun kohde Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Pekka Visurin mukaan kyseessä oli ensimmäinen kerta, jolloin kansainvälinen terrorismi uhkasi Suomea.[1]
Myöhemmin paljastuneita seikkoja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Iltalehden vuonna 2020 käyttöönsä saamasta keskusrikospoliisin ja ulkoministeriön asiakirja-aineistosta on käynyt ilmi, että Gennadi Šeludko oli kaappauksen jälkeisissä poliisikuulusteluissa kertonut, että hänelle oli tullut halu lähteä pois Neuvostoliitosta. Ŝeludkon suomalainen oikeusavustaja olisi voinut ulkomaalaislain nojalla estää kaapparien luovutuksen Neuvostoliittoon kesken turvapaikkamenettelyn, mutta hän jätti sen tekemättä. YK:n pakolaispääkomissaari oli 11. heinäkuuta 1977 päivätyssä, Suomen ulkoministeriölle lähettämässään sähkeessä pyytänyt Suomen viranomaisia ottamaan huomioon humanitaariset seikat kaapparien asiaa käsiteltäessä. Lisäksi sähkeessä tiedusteltiin, olivatko kaapparit pyytäneet Suomesta turvapaikkaa. Presidentti Urho Kekkosen nimissä laaditussa vastauksessa Suomen ulkoministeriö korosti, että kaappauksen syyt eivät olleet poliittisia ja että kaapparit eivät olleet pyytäneet turvapaikkaa Suomesta, joten Suomen ulkoministeriö ei katsonut aiheelliseksi konsultoida YK:n edustajaa. Suomen ja Neuvostoliiton vuonna 1974 solmiman lentokonekaappaussopimuksen 11. artiklan nojalla Suomella olisi ollut mahdollisuus pidättyä kaapparien luovutuksesta Neuvostoliittoon ja tuomita heidät Suomessa. YK:n pakolaiskomissariaatin (UNHCR) edustajan Ranskan Strasbourgissa tavannut ulkoministeriön oikeudellisen osaston silloinen avustaja Kauko Jämsén oli korostanut, ettei Suomi ”milloinkaan pidä lentokonekaappaajia poliittisina pakolaisena, vaan terroristeina, sillä poliittisen motiivin hyväksyminen vain rohkaisisi kaappaajia”.[10]
Osittain Aeroflotin lentokonekaappauksen pohjalta Kokoomuksen kansanedustaja Timo Heinonen esitti Marinin hallitukselle heinäkuussa 2021 kirjallisen kysymyksen, jossa hän toivoi puolueetonta selvitystä siitä, miten Suomessa vuosina 1945–1991 kohdeltiin neuvostoliittolaisia lentokonekaappareita, turvapaikanhakijoita ja laittomia rajanylittäjiä.[11]
Kulttuurissa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tuomari Nurmio on tehnyt tapauksesta kappaleen "Sheludkov ja Sagirnjak" Maailmanpyörä palaa -albumille (1980).
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Yle Arkivet: Kapat sovjetiskt plan i Finland
- Varjoja Helsingin yllä. (Arkistoitu – Internet Archive) Ylioppilaslehti 2002
- Forsberg, Tuomas; Ahosniemi, Arno (2003) Suomi ja kriisit : vaaran vuosista terrori-iskuihin. Gaudeamus, Helsinki. ISBN 951-662-886-9. Ulkopoliittisen instituutin julkaisuja nro 8.
- Visuri, Pekka. (2006) Suomi kylmässä sodassa. Otava ja Kadettikunta, Helsinki. ISBN 978-951-1-20925-6.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Kangasluoma, Emilia: Kylmä käsky tuli keskellä päivää 1977: satoja sotilaita lähetettiin kovat piipussa Helsinki-Vantaalle – alkoi salainen operaatio, josta Kekkonen halusi kaikkien vaikenevan 21.1.2021. Helsingin Sanomat.
- ↑ a b Neuvostoliittolainen lentokonekaappausdraama Suomessa Yle Elävä Arkisto. Viitattu 9.12.2013.
- ↑ a b c d e Mikko Heino: Uutismuisto: Kaappaus Helsingissä. Ilta-Sanomat, Plus-liite 8. heinäkuuta 2017, s. 16. Helsinki: Sanoma Media Finland.
- ↑ Aeroflotin kone kaapattiin Helsinkiin: 72 matkustajaa panttivankeina. Uusi Suomi 11. heinäkuuta 1977, s. 1.
- ↑ Mikko Heino: Suomen ensimmäinen lentokonekaappaus: Miehet vaativat koneeseen pornolehtiä 13.7.2017. Ilta-Sanomat.
- ↑ Kullervo Kemppinen: Lakitiedon Pikkujättiläinen, s. 689. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1985. ISBN 951-0-12586-5.
- ↑ Ahosniemi, Arno: Takaisin Neuvostoliittoon : Suomi ja Aeroflotin matkustajakoneen kaappaus 10. - 12.7. 1977. Kriisipäätöksenteko ja tiedotus University of Helsinki, Political History. Viitattu 9.12.2013.
- ↑ Ahosniemi Arno: Varjoja Helsingin yllä. Ylioppilaslehti, 2002 / 2005. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 9.12.2013.
- ↑ Keijo Korhonen: Sattumakorpraali, s. 59. Helsinki: Otava, 1999.
- ↑ Salomon, Boris: Oleg, 20, kaappasi lentokoneen aseenaan kolme kynttilää 30.8.2020. Iltalehti.
- ↑ Halonen, Antti: Suomen palauttamat lentokonekaapparit joutuivat vankileireille – kansanedustaja vaatii nyt anteeksipyyntöä: ”Ei kestä päivänvaloa” 12.7.2021. Iltalehti.