Fredrik Suuri

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Fredrik II Suuri)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Fredrik Suuri
Fredrik Suuri.
Fredrik Suuri.
Preussin kuningas ja Brandenburgin vaaliruhtinas
31. toukokuuta 174017. elokuuta 1786
Edeltäjä Fredrik Vilhelm I
Seuraaja Fredrik Vilhelm II
Tiedot
Syntynyt 24. tammikuuta 1712
Kuollut 17. elokuuta 1786 (74 vuotta)

Fredrik Suuri eli Fredrik II (saks. Friedrich II der Große; 24. tammikuuta 1712 Berliini17. elokuuta 1786 Potsdam) oli Hohenzollern-sukuun kuulunut Preussin kuningas, joka hallitsi vuosina 1740–1786. Hänet tunnetaan taistelukentillä menestyneenä soturikuninkaana ja valistuneena itsevaltiaana, joka nosti Preussin yhdeksi Euroopan mahtivaltioista. Hänen aikanaan Preussiin liitettiin muun muassa Sleesia sekä itäinen Länsi-Preussi. Hän puolusti Preussia seitsenvuotisen sodan aikana muun muassa Venäjää, Itävaltaa, Ranskaa, Saksia ja Ruotsia vastaan varsin menestyksellisesti liittolaisenaan ainoastaan Britannia. Puolan jaossa 1772 hän sai lopulta yhdistettyä Preussin historialliset alueet valtansa alle. Sotilaallisten saavutustensa lisäksi hänet muistetaan myös Preussin oikeusjärjestelmän uudistajana, elinkeinoelämän edistäjänä ja ranskalaisen sivistyksen suosijana. Hän oli myös pisimpään Preussia hallinnut kuningas.

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fredrik Suuren vanhemmat olivat Preussin kuningas Fredrik Vilhelm I (1688–1740) ja Englannin kuninkaan Yrjö I:n tytär Sophie Dorothea (1687–1757). Perheessä oli neljätoista lasta ja vanhemmat halusivat kasvattaa lapsiaan porvarissäädyn tapojen mukaisesti eikä kuten aikakautensa hallitsijat. [1]

Hallitsijaparin kasvatusmetodeihin kuului lasten kanssa leikkiminen ja se, että sairastuneet lapset otettiin nukkumaan vanhempiensa makuuhuoneeseen. Opettajille kerrottiin että jos lapset käyttäytyivät huonosti, niin siitä pitää toki vanhemmille kertoa, mutta lapsia ei saa uhkailla vanhempien ankaralla rangaistuksella. Menetelmä poikkesi täysin muiden ruhtinasperheiden tavasta kohdella lapsiaan. Kruununperijä-Fredrik herätti kuitenkin isässä huolta. Isä ei päässyt selville poikansa ajatuksista ja piti poikaa jotenkin erilaisena. Isä saattoi välillä käsitellä Fredrikiä kovin ristiriitaisesti: hän saattoi ensiksi hellästi halata poikaansa, mutta hellyys vaihtui pian sarjaksi läimäytyksiä. [2]

Isä valmisti pojalleen opetusohjelman, jonka toteutus aloitettiin Fredrikin ollessa neljävuotias. Pojan piti tuolloin aloittaa Preussin armeijan yleisen palvelusohjessäännön opettelu. Kaksi vuotta myöhemmin hänen komennettavakseen annettiin oma kadettikomppania. Suuri paino annettiin ratsastukselle ja miekkailulle. Lisäksi opetettiin linnoitusten piirittämistä. Teoriapainotteista koulutusta isä-kuningas jopa väheksyi; hänen poikansa ei pitänyt opiskella latinaa ja kreikkaa, jotka yleensä kuuluivat ylempisäätyisten koulutukseen. Kaunokirjallisuuden lukeminen kiellettiin pojalta ja historiaa hän sai opiskella vain viimeisten sadan vuoden ajalta. Lisäksi Fredrikille opetettiin lyhyet perusteet maanviljelystä ja oikeustieteestä, maantieteestä kartanluku ja auttava ranskankielen taito. Isä antoi pojalleen hallitsemiseen vain kaksi ohjetta: tärkeimmät asiat, joista hallitsijan pitää ajatella ovat raha ja armeija. Toisena ohjeena oli, että naapurit ajattelevat vain ja ainoastaan Preussin tuhoamista. Opetussuunnitelma tähtäsi isän käskystä laiskuuden karkottamiseen ja pojan oli jo pienestä oltava mukana isän tekemillä uuvuttavilla useita viikkoja kestäneillä tarkastusmatkoilla.[3]

Fredrikin mielestä hänen isänsä hänelle tekemä opetussuunnitelma oli toivottoman tylsä eikä se pystynyt täyttämään hänen tiedonhaluaan. Valopilkkuja olivat vierailut äidin luona ja äiti ja sisar tutustuttivat hänet kirjallisuuteen, mikä oli pojalta ankarasti kiellettyä. Ensimmäiset Fredrikin lukemat kirjat olivat nuorille tarkoitettuja seikkailukirjoja, mutta iän myötä ne muuttuivat vakavammiksi. Hän muisteli, että joutui lukemaan niitä salaa, opettajansa ja kamaripalvelijansa huoneessa näiden nukkuessa sinne piilottamansa lyhdyn valossa. Myös kirjojen keräilyyn avautui tilaisuus Fredrikin varttuessa: hän asui enimmäkseen Potsdamissa, kun taas isä oleskeli Berliinissä ja kirjoja säilytettiin erään yksityishenkilön luona. Kirjat olivat enimmäkseen romaaneja, mutta myös historiaa, filosofiaa ja teologiaa käsitteleviä teoksia kuului kokoelmaan. Kun isä-kuningas sai tietää kirjastosta, oli Fredrikillä jo 3000 kirjaa. [4]

Fredrik innostui filosofiasta niin, että allekirjoitti kaikki kirjeensä sanoilla "Fredrik filosofi". Pian hän innostui musiikista ja runoudesta. Hän opetteli soittamaan huilua ja kehittyi siinä varsin taitavaksi ja sävelsi myös omia teoksia. Runous valvotutti häntä yökausia, sillä hän kirjoitti runonsa ranskaksi ja mietti niihin loppusointuja. Filosofian lukemisen johdosta Fredrik päätyi vastustamaan papistoa ja organisoituja uskontoja, mutta ateistia hänestä ei tullut. Kaikki tämä huolestutti Fredrik Vilhelm I:tä ja hän piti poikansa toimintaa täysin tulevalle kuninkaalle sopimattomana. [5]

Asiat alkoivat ajautua kohti kriisiä kun Fredrik Vilhelm I otti 16-vuotiaan poikansa mukaansa valtiovierailulle Saksiin August Väkevän luo. Saksin hovissa vallitsi aivan toisenlainen tunnelma: siellä oli naamiaisia ja tanssiaisia ja ihmiset pukeutuivat viimeisimmän muodin mukaan. Fredrik innostui tästä kaikesta ja ryhtyi pukeutumaan muodikkaasti ja heittäytymään mukaan huvituksiin. Isä-kuningas oli sitä mieltä, että pojasta on tullut kevytmielinen tyhjäntoimittaja joka kävelee kuin tanssimestari, kampauttaa hiuksensa kuin nainen ja on vieläpä epärehellinen. Fredrik oli mukana isänsä tupakkakollegioksi kutsumassa illanvietoissa eikä salannut inhoaan niissä vallinnutta karkeaa pilantekoa kohtaan. Muuan isän ja pojan tapaaminen päättyi siihen, että Fredrik Vilhelm I hakkasi poikansa kepillään, paiskasi tämän maahan ja pakotti suutelemaan saappaitaan ja pyytämään anteeksi. Lopuksi hän totesi, että jos häntä olisi kohdeltu nuorena näin hän olisi tehnyt itsemurhan, mutta hänen Fredrik-poikansa ei pysty edes siihen. Fredrik suunnitteli tämän jälkeen pakoa ulkomaille. [6]

Toukokuun 31. päivänä vuonna 1730 Fredrik uskoutui ystävälleen, luutnantti von Kattenille, että on pakenemassa Lontooseen ja että tämä voisi tulla mukaan. Lontoossa odottaisivat huvit ja vilkas kulttuurielämä. Pakoyritys oli täysin toivoton, sillä tieto siitä oli jo aikapäiviä sitten kantautunut kuninkaan korviin. Lisäksi huhuttiin, että Fredrik yrittäisi ulkovaltojen avulla hallitsijanvaihdosta. Huhun todenperäisyyttä ei ole voitu varmistaa mistään kirjallisesta lähteestä. Karkulaiset saatiin kiinni ja heitä avustaneet hovimiehet tuomittiin lyhyisiin vankeustuomioihin. Von Kattenille langettiin aluksi elinkautinen vankeustuomio ja kruununprinssi teljettiin Küstrunin linnaan. Kuningas kuitenkin muutti von Kattenin tuomion kuolemantuomioksi ja kaksi sotilasta esti Fredrikiä kääntämästä katsettaan kun von Katten mestattiin. [7]

Traagiseksi muuttuneen pakoyrityksen jälkeen Fredrik teki kaiken mitä hänen isänsä määräsi. Hovissa todettiin, että poika on aina osannut valehdella isälleen, mutta nyt hän osaa myös teeskennellä kuuliasta poikaa. Seurasi muutaman kuukauden mittainen intensiivinen koulutus, jossa hän perehtyi vuokriin, tullimaksuihin ja sotilasasioihin. Hänelle annettiin oma rykmentti komennettavaksi, mihin liittyi se erikoisuus, että siihen värvättiin suurilla palkkioilla erityisen pitkiä miehiä ympäri Eurooppaa. Isä pakotti poikansa solmimaan avioliiton. Puolisoksi valittiin Braunschweigin prinsessa Elisabeth Christine. Avioliitosta ei syntynyt lapsia ja on todennäköistä, että Fredrik ei ollut sukupuolielämää vaimonsa kanssa. Jälkimaailmalle on säilynyt Elisabet Christinen kirjeitä joissa hän kertoo yhteisistä juhlista ja kahvihetkistä miehensä kanssa, mutta ei mitään mikä todistaisi minkäänlaista läheisyyttä. Avioliitosta oli se etu, että Fredrik sai asuttavakseen oman linnan, Rheinsbergin, missä hän saattoi uhrata vapaa-aikansa huilunsoitolle ja lukemiselle. [8]

Rheinsbergissä Fredrikin elämä ei sujunut ihan niin kurinalaisesti kuin hänen isänsä olisi toivonut. Välillä siellä harrastettiin teatteria ja pidettiin juhlia jossa käytettiin runsaasti alkoholia. Juhlat saattoivat päättyä usein posliiniastioiden murskajaisiin, mikä oli 1700-luvun yläluokan parissa suosittu, mutta paheksuttu huvi. Ranskalainen kirjallisuus kiehtoi edelleen Fredrikiä ja Rheinsbergissä hän luki Molièrea, Racinea, De La Fontainea ja muita jo tuolloin klassikon aseman saaneita kirjailijoita. Nousevaa saksankielistä kirjallisuutta hän ei pitänyt arvossa, se oli hänestä latteaa ja jaarittelevaa. [9]

Viimeisenä elin vuotenaan Fredrik Vilhelm I oli jo niin huonossa kunnossa, että hän saattoi liikua vain pyörätuolilla. Hän oli poikansa kehitykseen tyytyväinen ja teki hänen kanssaan sovinnon. Pian sen jälkeen hän kuoli. [10]

Hallitsijana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuori kuningas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pian isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1740 Fredrik esittätyi kansalle. Kansa oli tyytyväinen, että ankarana kurittajana ja itarana miehenä tunnettu vanha kuningas oli poissa. Uusi hallitsija tuli pian suosituksi nuorekkaalla olemuksellaan ja miellyttävällä käytöksellään. Hän vaikutti monessa tilaisuudessa jopa ujolta. Tarkkasilmäisimmät huomasivat, että tämä oli pelkkää näyttelemistä. Nuori hallitsija osasi kuin huomaamatta taivutella ihmiset puolelleen sopivalla imartelulla ja hänen itseluottamuksensa oli rajaton. Monia ihmisiä hän halveksi pohjattomasti ja todelliset tunteensa hän oppi salaamaan isänsä yliankaran kurituksen pelossa. Naiskauneus ei tehnyt häneen mitään vaikutusta, hän saattoi halveksia naisia avoimesti muun muassa sanomalla että hovinaisille myönnetään eläkkeitä tyhmyysjärjestyksessä, ja moni on päätynyt pitämään häntä homoseksuaalina. Tälle olettamukselle ei ole löytnyt mitään vahvistusta mistään aikalaislähteestä. [11]

Uuden hallitsan ensimmäinen tehtävä oli järjestää edeltäjänsä valtiolliset hautajaiset. Fredrik piti hovimiehilleen puheen, että tulee tarkastamaan kaikki heidän hänelle esittämänsä laskut, ja rankaisemaan jos nämä ovat laittaneet niihin omia kulujaan. Hovimiehet huomasivat pian, että Fredrik oli talousasioissa vielä isäänsäkin tarkempi ja huomasi nopeasti, jos häntä yritettiin huijata. Lisäksi hän ilmoitti, että korkeat hallitusherrat saavat toki pitää valtiollisia edustustilaisuuksia, mutta tästä lähtien he maksavat ne omista varoistaan. Tämä aiheutti sen, että moni hovivirkoja perinteisesti hoitanut suku vetäytyi maaseudulle ja tilalle tuli uusia sukuja, joilla oli varaa maksaa edustilaisuudet ja rakentaa niille sopivia palatseja Berliiniin ja sen lähistölle. [12]

Nuoren hallitsijan suosiota ei kasvattanut myöskään hänen ilmoituksensa, että tästä lähtien politiikka kuuluu Preussissa ainoastaan hänelle. Muut lähinnä laittavat hänen määräyksensä toimeen. Ministereitään hän hän pyysi esittämään asiansa kirjallisesti ja mieluiten lyhyesti ja ytimekkäästi. Kuninkaan vastaukset olivat myös kirjallisia ja niitä saattoivat säestää henkilöön käyvät luonnehdinnat kuten "tuuliviiri" ja "suurlurjus". Isänsä vanhoja kenraaleita hän halveksi avoimesti ja totesi, että kukaan tuskin huomaa jos nämä kuolevat. [13]

Sodat ja valloitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fredrik Suuri vuonna 1781.
Adolph von Menzel: Fredrik Suuri matkalla (noin 1850).
Fredrik Suuren rakennuttama Sanssoucin huvilinna Potsdamin liepeillä.

Sodat Sleesian hallinnasta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Pyhän saksalais-roomalaisen keisari­kunnan hallitsija Kaarle VI kuoli vuonna 1740 syntyi kruununperimyksestä heti kiistaa. Keisari Kaarle VI oli nimittänyt seuraajakseen tyttärensä Maria Teresian, mitä monet kaukaista sukua olevat miespuoliset ruhtinaat eivät hyväksyneet. Ensimmäisenä kruunua tavoitteli Baijerin vaaliruhtinas Kaarle Albert. Testamentissa luki aivan selvästi, että Kaarle Albertista voi tulla keisari vain, jos Habsburgin suku on sammunut sekä mies- että naislinjalta. Baijerilla ei ollut sotilaallista eikä taloudellista voimaa ajaa Kaarle Albertin vaatimuksia eteenpäin. Myös Saksin vaaliruhtinas Albert III oli kiinnostunut tavoittelemaan kruunua, mutta häneltäkin puuttuivat riittävät voimavarat. Fredrik järkeili, että ainoa varteenotettava uhka on tulossa Ranskasta. [14]

Preussin armeijaa pidettiin tuolloin Euroopan parhaimpana. Fredrik II muisteli vanhana, että häntä alkoi kiinnostaa päästä historian lehdille. Mieluiten hän olisi käynyt ensin Itävallan kimppuun nopealla sodalla ja neuvotella jälkeenpäin, mutta hän päätti kuitenkin ensiksi neuvotella. Itävallan armeijasta hän tiesi, että se kärsi sekä varuste- että rahapulasta. [15]

Fredrik lähetti ehdotuksensa Itävallan hallitsijalle Maria Teresialle: Preussi tukee Maria Teresian oikeutta olla Itävallan hallitsija ja hänen keisarinarvoaan. Vastineeksi Itävalta luovuttaisi Preussille Sleesian. Fredrik arveli, että tähän Itävalta ei suostu, vaan tilanne kehittyy sodaksi. Joulukuussa 1740 Preussin armeija hyökkäsi yllättäen ja ilman sodanjulistusta Sleesiaan. Preussilla oli vanhoja vaatimuksia Sleesiaa kohtaan, mutta Fredrikiä kiinnosti enemmän alueen taloudellinen potentiaali. [16]

Syttynyttä sotaa kutsutaan Ensimmäiseksi Sleesian sodaksi. Sota on osa Itävallan perimyssotaa. Aluksi sota eteni Fredrikin ja Preussin osalta odottamattoman hyvin. Sleesia vallattiin lähes ilman vastarintaa ja protestantit pitivät Preussia vapauttajana.Itävalta sai armeijansa liikekannalle vasta keväällä 1741. [17]

Ennen kuin Itävalta sai armeijansa kuntoon, käytiin kulissien takana monimutkaista diplomaattista peliä. Iso-Britannian kuningas Yrjö II, joka oli myös Saksassa sijaitsevan Hannoverin kuningas, ehdotti molempien hallitsemiensa valtioden sekä Alankomaiden, Itävallan, Saksin ja Venäjän liittoa Preussin jakamiseksi. Liittosopimus oli allekirjoittamista vaille valmis, kun huhtikuun 10. päivänä 1741 Yrjö II ilmoitti, että ei tule liittoon mukaan Ranskan uhan takia. [18]

Huhtikuun alussa 1741 Itävalta aloitti vastahyökkäyksen johtamalla joukkonsa Böömin kautta Sleesiaan. Tavoitteena oli eristää Fredrik ja hänen armeijansa lähtömaastaan. Itävallan hyökkäys on malliesimerkki ajan sotimisesta: tuolloin yritettiin välttää taisteluita ja tehdä yllättäviä koukkauksia, joilla vihollinen saarrostettaisiin. Itävallan armeijalla oli 18 000 miestä Preussin 22 000 miestä vastaan. Mollwitzin taistelussa preussilaiset ensin hyökkäsivät, mutta tulivat lyödyiksi, mutta taistelu päättyi lopulta Preussin voittoon. Välillä Fredrik oli lähtenyt itsekin pakosalle, mutta kääntyi takaisin. Preussin voitto muutti myös suurpoliittista asetelmaa. [19]

Itävallan tappion johdosta Baijeri ja Espanja liittoutuivat päämääränään Itävallan jako. Jotta Venäjä ei tulisi Itävallan avuksi, innostettiin Ruotsin hattuhallitusta hyökkäämään Venäjälle. Pian tämän jälkeen myös Ranska tuli mukaan liittoon ja syksyllä ranskalais-baijerilainen armeija hyökkäsi Itävaltaan ja valtasivat Ylä-Itävallan ja Böömin. Baijerin Kaarle Albert julistettiin Prahassa keisariksi. Monien sotatoimien jälkeen Itävalta solmivat rauhan Breslaussa vuonna 1742, missä Sleesia luovutettiin Preusille. [20]

Rauhaa ei kestänyt pitkään. Vuonna 1744 Fredrik solmi liiton Ranskan kanssa ja aloitti Toisen Sleesian sodan. Hän hyökkäsi armeijoineen Böömiin, mutta tällä kertaa sotaonni ei suosinut häntä. Armeija kärsi elintarvikepulasta ja joukkokarkaamisen vuoksi se menetti 17 000 miestä. [21] Myös tämä sota oli osa suurta yleiseurooppalaista konfliktia, Itävallan perimyssotaa, johon kuului myös sotatoimia nykyisen Belgian alueella. [22]

Tieto Preussin armeijan vastoinkäymisistä levisi ja nyt Venäjä oli halukas liittoutumaan Fredrikiä vastaan. Samaan aikaan Baijerin uusi hallitsija luopui vaatimuksistaan Itävaltaa kohtaan. Fredrik alkoi tuntea olevansa saarrettuna. Kesäkuun 2. päivä vuonna 1745 itävaltalaiset provosoitiin hyökkäämään Preussin armeijaa vastaan ja Itävallan joukot saksilaisten liittolaistensa kanssa kärsivät tappion. Sodan luultiin olevan ohi, mutta Itävallan Maria Teresia ei hellittänyt. Itävalta hyökkäsi, mutta kärsi uuden tappion. Fredrik päätti kiinnittää huomionsa nyt Saksiin, sillä se oli Itävallan merkittävä tukija. Ruotsin suurlähettiläs Rudenschöld luovutti Fredrikille käsiinsä saamaa salaista tietoa Saksin hyökkäysaikeista. Uhkana oli myös venäläisten tulo Saksin ja Itävallan avuksi. Preussin joukot hyökkäsivät Saksiin ja Kesseldorfin taistelussa ne saivat suurvoiton. Fredrik marssi joukkojensa kanssa Dresdeniin. Rauha solmittiin Dresdenissä 25. joulukuuta 1745. Fredrik sai pitää Sleesian. Välit Itävaltaan pysyivät pitkään huonoina. Berliinissä pidettiin voitonparaati ja sitä katsovat kansalaiset puhkesivat spontaaniin huutoon: "Eläköön Fredrik Suuri!" [23]

Sota oli Fredrikille rasittava, sillä hän oli ollut mukana armeijansa mukana taistelukentällä. Hän oli usein ollut hengenvaarassa ja menettänyt hevosia ja henkilökohtaisia tavaroitaan. Hän päättikin että ei enää koskaan lähde sotaan. [24]

Eurooppa vuonna 1748

Seitsenvuotinen sota 1756- 1753[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1749 Itävallan hallitsija Maria Teresia pohti hallituksineen, miten Preussi on lyötävissä ja kuinka Sleesia saataisiin vallattua takaisin. Maria Teresia sai lähes kaksisataa sivua pitkän muistion kreivi von Kaunitzilta. Muistiossa todettiin, että Iso-Britannian kanssa ei pidä liittoutua, sillä se ei hyötyisi mitenkään Preussin kukistumisesta, vaan olisi ennakkoluulottomasti vanhat riidat unohtaen liittouduttava Ranskan kanssa, jolle voitaisiin palkkiona myöntää alueita Belgiasta ja Italiasta. Von Kaunitz lähetettiin Ranskaan neuvottelemaan ja Itävalta aloitti armeijansa uudistamisen. [25]

Sota alkoi hieman yllättävästi Pohjois-Amerikasta vuonna 1754, missä Ranska ja Iso-Britannia ajautuivat sotaan siirtomaidensa rajoista. Kesällä 1755 tuli tieto, että Ranska olisi keskittämässä armeijaansa pohjoisrajoilleen. Itävalta näki tilaisuutensa tulleen. Elokuussa vuonna 1755 von Kaunitz ilmoitti, että Venäjä tulee Itävallan avuksi. Venäjä oli saatu liittoumaan mukaan lahjomalla tsaarihovin ministereitä. Sopimuksen mukaan Venäjä ja Itävalta muodostaisivat 80 000 miehen armeijan ja myös Ruotsi oli saatu puhuttua mukaan. Ruotsille annettaisiin laajoja alueita Pommerista ja Stettinin kaupunki. Saksi mairiteltiin lupaamalla sille Magdeburg. Ranskan kuningas Ludvig XV saatiin mukaan liittoon, kun hänelle luvattiin tuolloin Itävallan hallussa ollut Belgia. Ranska lupasi antaa liittoon mukaan 24 000 miestä. [26]

Diplomaattisesti aktiivinen Iso-Britannia oli etsimässä liittolaisia. Se löysi sellaisen Preussista ja maat solmivat Westminsterin sopimuksen. Venäjän tsaaritar Elisabet raivostui kuultuaan sopimuksesta ja oli ilmoitti Itävallalle, että voisi hyökätä vaikka heti. Itävallassa ei vielä oltu valmiita hyökkäykseen ja sitä katsottiin parhaaksi lykätä vuoden 1757 kevääseen. Vakoilijat völittivät tiedon Fredrikille, joka katsoi parhaaksi hyökätä ilman sodanjulistusta elokuun 28. päivä vuonna 1756 Saksiin ja Böömiin. Hän perusteli, että kyseessä oli ehkäisysota. Perustelu ontui moraalisesti siinä, että hyökkäyksellä haluttiin varmistaa aikaisemmalla hyökkäyksellä naapurilta riistetty alue. Syttynyttä sotaa ryhdyttiin kutsumaan myöhemmin sen keston mukaan seitsenvuotseksi sodaksi. [27]

Tällä kertaa Preussi ei ollut kovinkaan hyvin varustautunut sotaan. Kenraalit valittivat, että armeijalta puuttuu aseita ja ammuksia eivät uudet rajalinnoitukset olleet vielä valmiita. Edellisenä kesänä oli ollut huono sää ja armeijalta puuttui niin leipäviljaa kuin rehua hevosille. Saksi valittiin sen tähden ensi-iskun kohteeksi, että vakoilijat olivat kertoneet Fredrikille missä tilanteessa sen sotavalmistelut olivat. Saksi lyötiin nopeasti, mutta sen kuningas August III pelasi aikaa pitkäpiimäisillä rauhanneuvotteluilla. [28]

Kesken neuvottelujen, 1. lokakuuta vuonna 1756, tuli tieto, että Itävalta oli hyökännyt. Lobositzin taistelussa Preussi sai voiton, mutta sen myötä Fredrik sai uusia vihollisia. Saksan valtiopäivillä myöskin protestantit tulivat sille kannalle, että Fredrik on Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan rauhanhäiritsijä ja häntä vastaan käytävä sota on oikeutettu. Nyt myös Ruotsi ja joukko saksalaisia pikkuvaltiota liittyi Preussin vihollisiin. Sodan lopputulos näytti selvältä, sillä Preussin vastustajien väkiluku oli sitä kaksi kertaa suurempi. [29]

Vaikka diplomatian saralla tuli tappioita voitti Preussin armeija taistelun lähellä Prahaa. Voittaja menetti taistelussa 18 000 miestä ja Itävalta 13 000. Preussin armeija jäi piirittämään Prahaa ja Itävalta marssitti paikalle 54 000 miestä. Syttyneen taistelun Preussi hävisi ja Fredrik määräsi lopettamaan Prahan piirityksen.[30]

Kun tieto Fredrikin tappiosta tuli julki Venäjä hyökkäsi Itä-Preussissa ja sai Grossjägersdorfissa suuren voiton. Ruotsin armeija eteni Pommerissa ja itävaltalainen kevyt armeijaosasto ryösteli Berliinissä. Asiat saivat uuden käänteen Rossbachin taistelussa lokakuun 5. päivänä vuonna 1757, missä 21 600 preussilaista löi 32 000 ranskalaista, joilla oli mukanaan 11 000 saksalaista liittolaista. Kaikkien hämmästykseksi Fredrik komensi joukkonsa voittoon ja hän menetti kuolleina vain 156 miestä ja haavoittuneina 376 miestä, vihollisen tappiot on arviotu olleen tuhansia miehiä. Uusi taistelu käytiin Leuthenissa 5. joulukuuta vuonna 1757 ja nyt Preussi sai taas hämmästyttävän voiton: 32 000 preussilaista löi 80 000 itävaltalaista. Preussilaiset saivat 22 000 miestä vangeiksi ja omia kuoli 1150. Iso-Britannia ylisti nyt Fredrikiä ja ilmoitti lähettävänsä joukkonsa Ranskaa vastaan ja maksavansa apurahaa 670 000 puntaa vuodessa. [31]

Vaikka Preussi olikin saanut suuria voittoja ylivoimaisista vastustajistaan, alkoi tilanne vuonna 1758 näyttää Fredrikin kannalta pahalta. Itävalta karkotti preussilaiset Böömistä vuonna 1758 ja seuraavan vuoden Fredrik suunnitteli olevansa puolustuskannalla. Hänen parhaat kenraalinsa olivat kuolleet ja rivimiehistäkin alkoi olla pulaa. Elokuun 12. päivä vuonna 1759 lähellä [[Frankfurt an der Oder]ia venäläisiä vastaan käydyssä taistelussa Preussi kärsi suurtappion. Fredrik oli itsekin vaarassa kuolla, kaksi hevosta ammuttiin hänen altaan ja luoti hipaisi häntä. Preussi 48 000 miehen armeijasta jäi jäljelle 3000 miestä. Berliini oli vaarassa ja Fredrik kehotti kaupungin asukkaita ajattelemaan turvallisuuttaan. Vuonna 1760 venäläiset tekivät ryöstöretken Berliiniin. [32]

Talvella 1761 venäläiset olivat jo Pommerissa ja Iso-Britannian uusi pääministerri veti tukensa pois Fredrikiltä. Tietyt yllättävät seikat käänsivät sodan kuitenkin Fredrikin kannalle. Ranska oli kyllästynyt sotimiseen jo vuonna 1758. Sen hovissa ajateltiin, että jos Preussi tuhoutuu, liittoutuvat Iso-Britannia ja Itävalta ja tämä tekee Ranskan aseman tukalaksi. Lisäksi se oli menättänyt rahaa arviolta 40 000 000, ilman suurempia tuloksia. Se piti Venäjää rauhan esteenä. Pian Venäjällä tapahtuikin yllättäviä asioita. [33]

Venäjän tsaaritar Elisabet kuoli vuonna 1762. Häntä seurasi hallitsijana Pietari III joka ihaili kaikkea saksalaista ja erityisesti Fredrikiä. Fredrik oli toivottomassa taistelussa Breslaussa, kun Venäjän joukot saivat tiedon, että taistelut preussilaisia vastaan on lopetettava. Pietari oli myös saksalaisen Holsteinin ruhtinaskunnan hallitsija ja halusi hyökätä Tanskaan. Kukaan, ei edes Fredrik, ymmärtänyt mitä järkeä Pietarin toiminnassa oli. Fredrik oli tietysti tyytäväinen tapahtuneesta, mutta ei ollut uskoa todeksi edes Pietarin lähettämää kirjettä, jossa ylisti Fredrikiä oman aikansa suurimmaksi sankariksi. Hän lähetti lähettiläänsä Pietariin tekemään kirjallisen sopimuksen, jotta asia olisi varmasti sovittu. Omiin papereihinsa Fredrik kirjoitti, että "... kun yksi nainen kuolee, kansakunta virkoaa...", sillä hän ei voinut hyväksyä naisia hallisijoiksi. [34]

Pietari lähetti Preussille avuksi 20 000 miestä ja toukokuussa 1762 Ruotsi luopui taistelusta, ilman että sai koko käymästään sodasta mitään hyötyä. Pian myös Ranska lopetti sodan. Maria Teresian oli pakko suostua rauhaan Fredrikin kanssa. Sopimuksen välittäjänä toimi Saksin hallitsija. Hubertusburgin rauhassa 15. helmikuuta vuonna 1763 Preussi sai pitää kaikki alueensa ja kohosi näin Euroopan suurvaltojen joukkoon. Fredrikiä ylistettiin nyt "Euroopan väkeväksi mieheksi". [35]

Puolan jaot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän tsaaritar Katariina II oli marssituttanut joukkonsa Turkin alueelle ja saavuttanut menestystä. Itävallan keisari Joosef II piti tätä itselleen uhkana ja lliittoutui nyt Fredrikin kanssa. Nyt pelättiin uutta yleiseurooppalaista sotaa. Sota vältettiin, kun Katariina II ehdotti, että voi aivan hyvin vetäytyä Turkista, jos saa korvausta Puolasta. Fredrik suostui, samoin Joosef II ja asiasta kirjoitettiin sopimus vuonna 1772. Puolassa oli tuolloin sisällissota, eikä se mahtanut mitään suurvaltanaapureilleen. Tässä Puolan ensimmäisessä jaossa Preussi sai Länsi-Preussin alueen. Kyseessä oli törkeä kansainvälisen oikeuden loukkaus, mutta yksikään eurooppalainen valtio ei kommentoinut asiaa. Ajan ilmapiirin mukaan Puola oli heikkoudellaan lähestulkoon ansainnut tulla jaetuksi. [36]

Valistunut itsevaltias[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fredrik julkaisi valtaantulovuonnaan 1740 salanimellä teoksen Anti-Machiavelli, jossa hän kritisoi Niccolò Machiavellin Ruhtinaan valtiofilosofisia ajatuksia. Fredrikin mielestä valtion etu ja valistuksen humaanit periaatteet olivat yhdistettävissä.

Fredrikin edeltäjät olivat vakuuttuneet ja vakuuttivat kansalleen, että hallitsija on saanut valtansa Jumalalta. Hallitsija oli ikäänkuin Jumalan omistaman valtion pehtoori, jolle hallitsijan tuli kuolemansa jälkeen tehdä tilinsä. Fredrikin käsitys oli kokonaan toinen. Hänen mukaansa hallitsija saa valtansa kansalta, joka tarvitsee hyvää sotapäällikköä ja puolueetonta tuomaria. Hallitsijan oli osoitetettava kansalleen, että on luottamuksen arvoinen ja hänen on uupumatta työskenneltävä kansan ja valtion etujen hyväksi. Fredrik painotti valtioita, vasta valtion menestyksen jälkeen tulee kansan vuoro. Seuraajalleen hän kertoi, että hallitsijan on turha odottaa kiitosta, sillä kansalaisilla on oikeus arvostella hallitsijaa. Näkemystensä mukaisesti Fredrik kieltäytyi kruunajaista pitäen niitä taikauskoisina seremonioina. [37]

Koko hallintokautensa Fredrik piti kiinni käsityksestään, että hallitsija on oikeuslaitoksen ylin toimija. Hän ei kuitenkaan pitänyt itseään oikeusoppineena, mutta oli sitä mieltä, että Preussin oikeuslaitoksessa on paljon ongelmia. Hän palkkasi oikeusasioiden uudistajaksi Samuel von Coccejin, jonka paneutui tehtäväänsä tehokkaasi. Von Cocceji teki paljon tarkastusmatkoja ja eräällä Pommeriin suuntautuneella matkallaan hän huomasi, että alueoikeudessa oli hoitamatta 800 juttua, joista monet olivat erittäin vanhoja. Tavoilleen uskollisena von Cocceji käsitteli keskeneräiset jutut, erotti moni lakimiehiä viroistaan ja nimitti uudet tilalle. Hän myös uudisti Preussin juristien koulutuksen ja taivutteli yleensä saidan Fredrikin nostamaan heidän palkkojaan. Fredrik kielsi tilanhoitajia harjoittamasta oikeutta talonpoikiaan vastaan ja korosti lainkäytön kuuluvan vain koulutetuille asiantuntijoille. Hän tähdensi, että lait koskevat kaikkia, myös aatelisia ja jos tämä ei heitä miellytä, he voivat vaihtaa kotimaataan. Fredrikin käsitys oikeuslaitoksesta oli kuitenkin ristiriitainen; hän varoi puuttumasta oikeusistuimien toimintaan, mutta joskus hän tarttui asioihin ja ratkaisi oikeusjuttuja lainvastaisesti, jos kyseessä oli juttu jossa köyhät maalaiset olivat maanomistajia vastaan. Fredrik kielsi kidutuksen ja poisti varkauksisista annettavat koulemantuomiot. Jos joku varasti nälkäänsä ja jäi kiinni ja sai kuolemantuomion, oli kyseessä Fredrikin mielestä rikkaiden kosto köyhille. Hänen hallituskaudellaan varkaudesta sai vain vankeutta. Fredrik ryhtyi uudistuttamaan Preussin lakikokoelmaa ja uudistus valmistui hänen seuraajansa aikana vuonna 1784. [38]

Talonpoikien huono asema herätti Fredrikissä huolta. Talonpojat olivat lähes kaikki joko kruunun tai suurmaanomistajien alustalaisia ja maaorjuus oli yleistä. Talonpoikien piti maksaa suurtiloille veroa ja tehdä määrätty määrä päivätöitä. Ilman herran lupaa heillä ei ollut mahdollisuutta solmia avioliittoa eikä poistua kotikylästä. "Liikojen lapsien" piti työskennellä palvelijoina. Fredrikin mielestä tällainen kohtelu oli raakaa ja ajastaan jälkeenjäänyttä. Hän ryhtyi toimiin saadakseen maaorjat muutettua perinnöllisiksi maanvuokraajiksi, mutta uudistus kilpistyi aateliston ja virkamiesten vitkasteluun ja vastustukseen. Tässä asiassa Fredrik jouti antamaan periksi. Hänen onnistui kuitenkin saattaa voimaan maaorjien ostamista, myymistä ja vaihtamista kieltävä laki joka takasi heille oikeuden henkilökohtaisen omaisuuden hallintaan. Hän myös paransi maansa elintarviketilannetta säätämällä viisitoista perunoita koskevaa asetusta. Toimenpiteiden johdosta katovuodet ja nälänhätä Preussissa väistyivät.[39] [40]

Sotalaitoksen jälkeen Fredrikiä kiinnosti eniten talous. Heti noustuaan valtaan hän perusti kauppa- ja elinkeinoviraston, jonka ensimmäiseksi johtajaksi nimesi itsensä. Viraston päämääränä oli luoda Preussiin kukoistava talouselämä. Fredrik kiinnitti huomionsa kutomoihin ja maahan kutsuttiin ulkomailta kehrääjiä ja kankureita ja vastaaviin tehtäviin koulutettiin preussilaisia. Tuotantomäärien nostosta valtio ryhtyi maksamaan palkkioita ja vientiyrityksille myönnettiin tukea. Koska silkki oli kallista tuontitavaraa, yritettiin Preussissa kasvattaa mulperipuita. Ensimmäiset mulperipuut eivät kestäneet Preussin talvessa, mutta vähitellen Preussiin saatiin myös silkinvalmistusta. Alankomaihin lähitettiin nuoria opiskelemaan paperinvalmistusta. Lisäksi perustettiin kivihakkaamoja, sokeritehtaita, kupari- ja rautakaivoksia ja rautamanufaktuureja. Pommerissa kaadettiin metsiä ja tilalle raivattiin peltoja. Uutta viljelysmaata raivattiin myös Sleesiassa. Seitsenvuotisen sodan jälkeen maahan houkuteltiin uudisasukkaita muualta Saksasta ja maahan asettui 4000 perhettä. Tietämättään Fredrik loi pohjaa 1800-luvulla tapahtuneelle teollistumiselle. [41]

Valistusfilosofien ylistämä Fredrik Suuri oli monessa asiassa kovin konservatiivinen. Hän piti läänitysjärjestelmän voimassa ja oli uudistuksissaan varovainen. Uudistuksia ei saanut toteutttaa hätiköidysti, sillä se johtaa vain kaaokseen, oli hänen ajatuksensa. Sananvapautta hän suvaitsi vain tietyissä rajoissa. Ollessaan kävelyllä hän huomasi, että väkijoukko nauroi jollekin. Väkijoukko nauroi Fredrikiä esittävälle pilakuvalle. Huomatessaan tämän, hän kehotti siirtämään sen paremmin näkyviin, jotta kaikki voivat huomata sen. Kansa ihaili tällaisia tempauksia, mutta jos se olisi vaatinut poliittisia vapauksia, olisi siihen suhtauduttu ankarasti. Itsevaltius oli hänen mielestään ainoa mahdollinen hallitusmuoto, sillä kansa oli liian sivistymätöntä. Säätykiertoa Fredrik vastusti. Hän ei myöntänyt uusia aatelisarvoja tuskin lainkaan ja varasi korkeimmat upseerin- ja siviilivirkamiesvirat aatelistolle. Hänen mielestään ihmisen tulee pysyä siinä asemassa johon on syntynyt. Fredrik paheksui suuresti erästä korkeaa upseeriaan, jonka kuuli vierailleen erään arvostamansa aliupseerin häissä. Fredrikin mielestä rahapalkinnot olivat riittävä kannustin. [42]

Der Alte Fritz[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seitsenvuotisen sodan jälkeen Fredrikistä tuli se hahmo, joka on jäänyt parhaiten jälkipolvien mieleen. Nuorena innokkaasti muotia seuranut hallitsija ei enää piitannut ulkoasustaan. Hallitsijan käyttämä käyttämä pitkä sininen punavuorinen takki oli täynnä nuuska- ja ruokatahroja ja sen aikanaan kirkkaanpunainen vuori oli haalistunut kovin vaaleaksi. Mustat saappaat olivat kuluneet kellertäviksi ja hallitsijan samettihousut olivat täynnä paikkoja. Hän ei välittänyt siivotuttaa huoneitaan ja nukkui usein saappaat jalassa. [43]

Taistelukentillä vietetetyt vuoden olivat vaikuttaneet terveyteen. Kihti oli koukistanut selän ja käveleminen oli ajoittain vaikeaa. Häntä vaivasi myös vesipöhö. [44]

Seitsenvuotisen sodan jälkeen Fredrik oli ihailtu koko Euroopassa ja myös ulkomaalaiset kutsuivat häntä Suureksi. Kotimaassaan hän oli Der Alte Fritz, vanha Fritz. Kun hän odotettiin Potsdamista Berliiniin, olivat kadunvarret täynnä kansaa. Katupojat juoksivat hänen saattueensa edellä, sitten saapui ratsastava Fredrik ja perässä tulivat kenraalit ja virkamiehet. Fredrikin olemus huokui älyä ja tahdonvoimaa ja kansa ihaili häntä hänen pitkien työpäiviensä vuoksi, jolloin hän ei ajatellut omaa jaksamistaan. Alimmat kansankerrokset arvostivat häntä oikeudenmukaisena hallitsijana. Kuitenkin Fredrik Suuri oli suositumpi ulkomailla kuin kotimaassaan. [45]

Aatelisto inhosi Fredrikiä sen tähden, että hän oli säätänyt heille pakon palvella armeijassa ja poistanut oikeuden kurittaa talonpoikia. Laki ei enää tuntenut rikosasioissa eroa aatelin ja aatelittoman välillä ja aatelia koskivat samat rangaistukset kuin muitakin säätyjä. Virkamiehet olivat kyllästyneitä Fredrikiin, sillä vaikka hoiti työnsä moitteettomasti, oli kuninkaan palkkio siitä lähinnä haukkumasanatulva ja jatkuva epäily korruptiosta. Johtavat ekonomistit pitivät hänen tiukkaa merkantilistista talouspolitiikkaansa vanhentuneena ja kehityksen jarruna. Papisto ei voinut sietää kunikaan avointaa pilkantekoa uskonnosta. Nuoret upseerit olivat sitä mieltä, että hänen sodanjohtonsa aiheutti liikaa kaatuneita. [46]

Fredrik uskoi jonkinlaisen jumalan olevan olemassa, mutta ei uskonut kuoleman jälkeiseen elämään. Vanhoilla päivillään hän tarttui kiinni kaikkiin viimeisiin voiman rippeisiinkin. Vuonna 1786, kun lääkärit alkoivat olla hänen sairauksiensa suhteen toivottomia, hän sanoi, että hänen on elettävä vielä ainakin kaksi vuotta, sillä valtion asioissa oli paljon tekemistä. Hän ryhtyi käymään läpi muistiinpanojaan ja kirjoittamaan historiaa käsittelevää teosta. Viimeisinä viikkoinaan hallitsija kärsi kovi kivuista, ei pystynyt kävelemään ja kykeni nukkumaan vain istuma-asennossa. Tuolissaan istuen hän kuoli aamulla 17. elokuuta 1786. [47]

Fredrikiä seurasi kuninkaana hänen veljensä poika Fredrik Vilhelm II. Hän peri valtakunnan, jonka pinta-ala oli kasvanut puolitoistakertaiseksi, väkiluku oli kaksinkertaistunut, verotulot olivat yli kaksinkertaiset verrattuna vuoteen 1740. Armeijassa oli 20 000 miestä, sitä pidettiin Euroopan parhaana ja Preussia suurvaltana. Fredrik Suuri oli keskittänyt itselleen valtakunnan talouden, puolustuksen ja käytännön hallinnon. Tämä aiheutti ongelmia, sillä nyt koko Preussi toimi yhden ihmisen tarmokkuuden ansiosta. [48]

Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fredrik Suuren ratsastajapatsas Berliinin Unter den Lindenillä.

Fredrik Suuresta tuli kuolemansa jälkeen yksi aikakautensa arvostetuimmista suurmiehistä. Häntä on pidetty valistuneen itsevaltiuden malliesimerkkinä: yksinvaltaisena mutta valistuneena monarkkina, joka käyttää valtaansa kansan parhaaksi. Toisaalta hänen uhkarohkeat ja voitokkaat sotilaalliset toimensa ovat luoneet hänelle soturikuninkaan mainetta. Hän kuuluu hallitsijoihin, joille on maailmanhistoriassa vakiintunut lisänimi ”Suuri” (muita esimerkiksi Aleksanteri Suuri, Kaarle Suuri, Pietari Suuri ja Katariina Suuri).

Kotimaassaan Preussissa ja myöhemmin yhdistyneessä Saksan keisarikunnassa ”vanha Fritz” (Alte Fritz) nousi kansallissankarin asemaan ja oli keskeinen hahmo, kun saksalaista kansallisidentiteettiä nationalismin aikakaudella muokattiin. Adolf Hitler piti työhuoneensa seinällä Fredrik Suuren muotokuvaa.[49] Fredrik Suuren ratsastajapatsas on paraatipaikalla Berliinin pääkadulla Unter den Lindenillä, josta se DDR:n aikaan poistettiin 30 vuodeksi. Toisaalta Fredrikiä on etenkin 1900-luvulla arvosteltu preussilais-saksalaisen militarismin henkilöitymänä.

Fredrik Suuri oli taitava huilisti ja säveltäjä. Hän sävelsi yli 100 sonaattia, konserttoja, sotilasmarsseja ja neljä oopperaa. Fredrik Suuren huiluteokset ovat merkittäviä teoksia huilukirjallisuudessa. Johan Sebastian Bach tapasi Fredrik Suuren 1747 Potsdamissa, jonka innoittamana Bach sävelsi Fredrik Suuren säveltämän teemaan perustuen teoksen Musicalisches Opfer (BWV 1079).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.123
  2. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.123-124
  3. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.123-124
  4. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.126-127
  5. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.127
  6. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.127
  7. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.130-131
  8. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.131-134
  9. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.135-137
  10. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.145
  11. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.138,147,189
  12. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.188
  13. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.190
  14. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.148-150
  15. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.150-151
  16. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.152-153
  17. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.155-157
  18. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.157
  19. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.157-160
  20. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.163-166
  21. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.166-167
  22. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.167
  23. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.167-172
  24. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.167-172
  25. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.207-208
  26. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.209-213
  27. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.213-217
  28. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.220-221
  29. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.220-221
  30. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.222-224
  31. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.222-224
  32. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.233-236
  33. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.236
  34. Montefiore, S.S.: Romanovit 1613-1918, 2016, s.261
  35. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.238-239
  36. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.238-239
  37. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.240
  38. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.246-251
  39. Tieteen kuvalehti Historia 11/2014, s.13
  40. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.246
  41. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.252-254
  42. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.242-246
  43. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.255
  44. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.255-259
  45. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.257-258
  46. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.258-259
  47. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.260-261
  48. Grimberg, C.: Kansojen historia, osa 17, valistuksesta vallankumoukseen, 1983 s.254-255
  49. Venäjän nykyhistorian valtionarkiston asiakirja nro.462a, kanta 5, luettelo 30. NKVD.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Wehinger, Brunhilde – Lottes, Günther (toim.): Friedrich der Große als Leser. Berlin: Akademie Verlag, 2012. ISBN 978-3-05-004922-9.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Wappen Preußen.png Edeltäjä:
Fredrik Vilhelm I
Preussin kuningas
17401786
Seuraaja:
Fredrik Vilhelm II
Brandenburg Wappen.svg Edeltäjä:
Fredrik Vilhelm I
Brandenburgin vaaliruhtinas
17401786
Seuraaja:
Fredrik Vilhelm II