Tämä on lupaava artikkeli.

Bill Wyman

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Bill Wyman
Bill Wyman 2009.jpg
Wyman esiintymässä Rhythm Kings -yhtyeensä kanssa Middelburgissa 2009.
Syntynyt 24. lokakuuta 1936 (ikä 79)
Kotipaikka Englannin lippu Lewisham, Lontoo, Yhdistynyt kuningaskunta
Aktiivisena 1962
Tyylilajit rock, blues rock, rhythm and blues, rock and roll, swing, jazz
Soittimet bassokitara, kosketinsoittimet, kitara
Yhtyeet The Rolling Stones, Bill Wyman's Rhythm Kings, Willie & the Poor Boys, The Cliftons

Bill Wyman (syntyjään William George Perks, s. 24. lokakuuta 1936, Lewisham, Lontoo, Britannia) on brittiläinen rockmuusikko, joka tunnetaan parhaiten Rolling Stonesin entisenä basistina. Häntä pidettiin rauhallisena ja yhtyettä tasapainottavana voimana. Rolling Stonesissa lähes alusta saakka vaikuttanut Wyman erosi yhtyeestä vuonna 1991 ja on sen jälkeen esiintynyt ja levyttänyt satunnaisesti Bill Wyman’s Rhythm Kings -kokoonpanon kanssa. Wyman on kirjoittanut lukuisia kirjoja.

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

William ”Bill” Perks syntyi 24. lokakuuta 1936 Lewishamissa, Lontoossa. Lapsena hän soitti isänsä kanssa urkuja ja aloitti pianotunnit kymmenvuotiaana.[1]

Perks palveli merivoimissa ja kiinnostui siellä rock and roll -musiikista Chuck Berryn, Elvis Presleyn ja Fats Dominon innoittamana. Hän myös ystävystyi siellä Lee Whymaniin, jolta tämä myöhemmin keksi itselleen uuden sukunimen. Englantiin palattuaan Perks ryhtyi puusepäksi ja opettelemaan omatoimisesti bassokitaran soittoa.[1]

Musiikkiura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

The Rolling Stonesin ajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wyman teki The Rolling Stonesin jäseniin vaikutuksen kahdella studioon raahaamallaan Vox-vahvistimella ja soittotaidollaan koesoitossa, jossa yhtye haki uutta basistia eronneen Dick Taylorin tilalle. Hiljattain sukunimensä Perks hylännyt Wyman ei täysin vaikuttunut yhtyeen jäsenten olemuksesta ja musiikista. Wyman oli sovinnainen, siististi pukeutunut mies, mikä loi suuren kontrastin muihin jäseniin. Tästä huolimatta hän tunsi, että Mick Jaggerin, Keith Richardsin ja Brian Jonesin välillä oli kipinää ja jännitettä, joka ylitti heidän kurjat elinolonsa. Wymanista tuli yhtyeen jäsen.[2] Rolling Stones nousi maailmanlaajuiseen suosioon vuonna 1964 julkaisemansa esikoisalbuminsa myötä ja teki vuosien aikana lukuisia hittejä.[1] Wyman, joka oli useita vuosia Rolling Stonesin muita jäseniä vanhempi, tunnettiin rauhallisena ja yhtyettä tasapainottavana voimana.[3]

1970-luvun alussa Wyman alkoi turhautua asemaansa Rolling Stonesissa. Hänen kirjoittamistaan kappaleista vain yksi, ”In Another Land”, oli valittu studioalbumille. Lisäksi ”Downtown Suzie” ilmestyi myöhemmin julkaisemattomia kappaleita sisältävällä kokoelmalla Metamorphosis, mutta laulun alkuperäinen nimi oli vaihdettu kysymättä Wymanin lupaa. Wyman ei myöskään saanut nimeään laulujen tekijätietoihin, vaikka hän oli muun muassa säveltänyt pianolla ”Jumpin’ Jack Flashin” riffin.[4]

Bill Wyman soittaa bassokitaraa hänelle tyypilliseen tapaansa, soitin lähes pystysuorassa asennossa. Kuva Rolling Stonesin kiertueelta vuodelta 1975.

Wyman julkaisi ensimmäisen Monkey Grip -nimisen sooloalbuminsa toukokuussa 1974. Levy oli äänitetty Rolling Stonesin Goats Head Soup- ja It’s Only Rock ’n’ Roll -albumien välisenä aikana. Se ylsi Yhdysvalloissa top 100:een, ja erinomaisten arvostelujen tukemana Britannian top 40:een. Sen sijaan singlet ”Monkey Grip Glue” ja ”White Lightnin’” eivät saavuttaneet listamenestystä.[4]

Wymanin toinen sooloalbumi, Stone Alone, ilmestyi huhtikuussa 1976, vain viikkoja ennen Rolling Stones -albumi Black and Blueta. Levy sisälsi vahvoja vaikutteita diskomusiikista, mutta albumilla oli muunkinlaista materiaalia, kuten country rockia edustava ”What’s the Point”. Lisäksi reggae-kappale ”Soul Satisfying” osoitti Rolling Stones -jäsenten kiinnostuksen jamaikalaiseen musiikkiin. Stone Alone jäi Britanniassa listojen ulkopuolelle ja Yhdysvalloissa se ylsi niukasti top 200:een.[4] Se oli viimeinen Billboard-listalle päässyt Wymanin albumi.[5] Levy sai kuitenkin esikoisalbumin tavoin hyvät arvostelut.[1] Siltä ilmestyivät singlet ”If You Wanna Be Happy” ja ”Apache Woman”, jotka jäivät samalla Wymanin viimeisiksi soolojulkaisuiksi viiteen vuoteen.[4]

Vuonna 1981 Wyman solmi levytyssopimuksen A&M Recordsin kanssa. Musiikkiala oli muuttunut viiden vuoden aikana punkin ja uuden aallon myötä. Wyman, joka ei ollut koskaan ollut vakuuttunut tulkinnoistaan, ymmärsi nyt, että rajoittuneellakin laulutaidolla saattoi pärjätä. Kesäkuussa Wyman julkaisi suurimman hittinsä ”(Si, si) Je suis un rock star”, joka nousi Britanniassa listan 14. sijalle. Mikäli Jaggerin ja David BowienDancing in the Street” -duettoa ei lasketa mukaan, ”(Si, si) Je suis un rock star” on Rolling Stones -jäsenten menestynein soolokappale. Sitä seurannut diskotyylinen ”Come Back Suzanne” jäi listojen ulkopuolelle, mutta maaliskuussa 1982 ”A New Fashion” ylsi Britannian top 40:een. Muutamaa viikkoa myöhemmin ilmestyi studioalbumi Bill Wyman, joka sisälsi vaikutteita uuden aallon musiikista ja synthpopista. Sitä on pidetty singlehittien ympärille rakennettuna eheänä kokonaisuutena. Levy ylsi Britannian listan sijalle 55.[4]

1980-luvun puolivälissä Wyman järjesti konsertteja, joilla kerättiin rahaa brittimuusikko Ronnie Lanelle tämän taistelussa MS-tautia vastaan. Konserttikokoonpanoon Willie & The Poor Boys kuuluivat myös Jimmy Page, Chris Rea, Charlie Watts, Kenney Jones ja Paul Rodgers. Yhtye julkaisi vuonna 1985 albumin, joka sisälsi versioita rock and roll- ja rhythm and blues -klassikoista. Niihin lukeutui ”Baby Please Don’t Go”, joka ylsi Yhdysvaltain Mainstream Rock -listan sijalle 35. Itse albumi oli korkeimmillaan Billboard-listan 96. sijalla.[6] Willie & The Poor Boys koottiin uudelleen vuonna 1992, jolloin se Gary Brookerilla vahvistettuna soitti konsertin Ruotsissa. Samana vuonna julkaistiin Wymanin studioalbumi, Stuff, joka ilmestyi rajoitettuna painoksena Japanissa ja Argentiinassa.[4]

Wyman erosi Rolling Stonesista vuonna 1991; Richards ja Jagger hyväksyivät eron vuonna 1993 antamansa kahden vuoden harkinta-ajan jälkeen.[3] Wyman on sanonut Rolling Stonesista eroamisen syyksi sen, että yhtye vei hänen kaiken aikansa eikä hänellä ollut tilaisuutta keskittyä harrastuksiinsa, kuten arkeologiaan, eikä perhe-elämäänsä.[3] Myös hänen lentopelkonsa oli kehittynyt useita vuosia.[7] Yhtyeessä vuodesta 1975 kitaraa soittaneen Ron Woodin mukaan Wyman olisi ollut halukas säveltämään enemmän materiaalia Rolling Stonesille, mutta tätä mahdollisuutta hänelle ei annettu.[8]

Wyman itse on kertonut, että hän olisi halunnut lähteä yhtyeestä jo ennen Steel Wheels -albumin suuren kiertueen alkamista vuonna 1989:

»Minulla ei ollut varaa jättää heitä. Tiedän, että se kuulostaa naurettavalta, mutta minulla, Charliella (Watts) ja Woodylla (Ron Wood) ei ollut silloin lainkaan rahaa. Olimme puilla paljailla. Meidän täytyi tehdä se kiertue taloudellisen turvallisuutemme vuoksi. Kun kiertue oli ohi, kerroin että aion lähteä, mutta he eivät uskoneet minua. Jatkoin sen toistelemista, mutta he olettivat, että vitsailen. [..] Kun he tajusivat, että olin tosissani, he yrittivät moneen kertaan saada minut muuttamaan mieleni. Se meni välillä aika ilkeäksi...»
(Bill Wyman.[4][9])

Rolling Stonesin jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Entiset Rolling Stones -jäsenet Wyman ja Mick Taylor vuonna 2008. Kuva on Rhythm Kingsin keikalta, jolla Taylor vieraili.

The Rolling Stones -yhtyeestä eroamisen jälkeiset kaksi–kolme vuotta olivat Wymanille musiikillisesti hiljaista aikaa, sillä hän oli kaivannut erityisesti perhe-elämäänsä. Vuonna 1997 hänen kokoamansa Bill Wyman’s Rhythm Kings julkaisi ensimmäisen albuminsa, Struttin’ Our Stuff. Edelleen toiminnassa oleva yhtye on erikoistunut erityisesti 1920-luvun jälkeiseen amerikkalaiseen musiikkiin; jazziin, bluesiin, rhythm and bluesiin, swingiin, countryyn, souliin ja rock and rolliin. Wyman on todennut, että yhtyeellä on vapaus esittää kaikkia mahdollisia genrejä.[4] Yhtyeen julkaisemiin albumeihin lukeutuu vuonna 2004 ilmestynyt Just for a Thrill, jolla vierailee muun muassa George Harrison.[1]

Kun Rhythm Kings aloitti esiintymiset, sen konserteista julkaistiin paljon äänenlaadultaan keskinkertaisia bootlegeja. Tällaista toimintaa välttääkseen Wyman on julkaissut internetsivuillaan lukuisia Rhythm Kings -livelevyjä Bootleg Kings -nimen alla.[4]

Lokakuussa 2012 Wyman näyttäytyi Rolling Stonesin kanssa ensimmäisen kerran kahteenkymmeneen vuoteen, kun yhtye juhlisti Crossfire Hurricane -elokuvansa ensi-iltaa.[10] 25. ja 29. marraskuuta Lontoon O2-areenalla järjestetyissä konserteissa Wyman soitti yhtyeen kanssa sen vanhat hitit ”It’s Only Rock ’n’ Roll (But I Like It)” ja ”Honky Tonk Women”.[11]

Kesällä 2015 Wyman julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa 33-vuoteen, kun Back to Basics ilmestyi. Se sisälsi vaikutteita Tom Waitsin, Leonard Cohenin ja J.J. Calen musiikista.[12]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wymanin ensimmäinen vaimo oli Diane Perks (o.s. Cory), jonka kanssa Wyman meni naimisiin vuonna 1959. Liitto päättyi avioeroon kymmenen vuotta myöhemmin.[13][14] Wyman on kertonut, että avioliito oli onneton, joten hänellä oli tapana iskeä muita naisia yhtyekaverinsa Brian Jonesin kanssa. Vuosina 1967–1983 Wyman eli avoliitossa Astrid Lundströmin kanssa.[14] Vuonna 1989 53-vuotias Wyman vei vihille 19-vuotiaan poptähti Mandy Smithin, mutta jo seuraavan vuoden marraskuussa Wyman ilmoitti liiton olevan ohi.[15] Avioero maksoi Wymanille lähes miljoona dollaria.[16] Huhtikuussa 1993 Wyman solmi kolmannen avioliittonsa Suzanne Acostan kanssa.[7]

Wymanilla on viimeisimmästä avioliitostaan Suzanne Acostan kanssa kolme yhteistä tytärtä; Katharine, Jessica ja Matilda. Tämän lisäksi Wymanilla on ensimmäisestä avioliitostaan poika, Stephen.[1] Stephen on ollut isänsä tavoin tekemisissä musiikin kanssa, ja hän soitti syntetisaattoria tämän vuoden 1982 nimikkoalbumilla.[4]

Vuonna 2006 Maxim-lehti valitsi Bill Wymanin kymmenenneksi Living Sex Legends -listallaan. Lehti arvioi hänen harrastaneen seksiä yli tuhannen naisen kanssa.[17] Keith Richards on kommentoinut, että Wymanilla oli pakkomielle saada naisia tai muuten hän ei pystynyt nukkumaan koti-ikävän vuoksi. Richardsin mukaan Wyman romahti täysin, mikäli hän ei löytänyt seuraa.[14]

Maaliskuussa 2016 Wymanin uutisoitiin sairastavan eturauhassyöpää. Edustajan mukaan sairaus havaittiin ajoissa, joten Wymanin oletettiin toipuvan täysin.[18]

Harrastukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wyman on amatööriarkeologi, ja hän on julkaissut aiheesta kirjan. Hänen kirjoittamiin kirjoihin lukeutuvat myös lukuisat musiikkiin – erityisesti Rolling Stonesiin – liittyvät teokset. Vuodesta 2007 hän on ollut oman nimikkometallinpaljastimensa puolestapuhuja. Wyman tunnetaan myös lahjakkaana valokuvaajana.[1]

Jalkapallossa Wyman kannattaa lontoolaista Crystal Palacea.[19]

Diskografia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sooloalbumit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Soolohitit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • (Si, Si) Je Suis Un Rock Star (1981) UK #14
  • A New Fashion (1982) UK #37

Bill Wyman’s Rhythm Kings[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Struttin’ Our Stuff (1997)
  • Anyway the Wind Blows (1999)
  • Groovin’ (2000)
  • Double Bill (2001)
  • Just for a Thrill (2004)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jagger, Mick & Richards, Keith & Watts, Charlie & Wood, Ronnie: Omin sanoin. Jyväskylä: Gummerus Kirjapaino Oy, 2006. ISBN 951-20-7049-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Bill Wyman Biography - Songwriter, Musician, Singer, Bassist Biography.com. Viitattu 14.3.2016. (englanniksi)
  2. Sandford, Christopher: Keith Richards – Satisfaction, s. 60–61. Keuruu: Like, 2004. ISBN 952-471-407-8.
  3. a b c Rytmi-lehti 5/2001 haastattelu s.11
  4. a b c d e f g h i j Bill Wyman: A Stone Alone -CD-levyn kansilehti (Sanctuary SMEDD234)
  5. Bill Wyman : Awards : AllMusic Allmusic. Viitattu 21.12.2012. (englanniksi)
  6. Willie and the Poor Boys : Awards : AllMusic Allmusic. Viitattu 21.12.2012. (englanniksi)
  7. a b Jagger & al.: s. 335
  8. Jagger & al.: s. 237
  9. Jump, Jive and Wail BillWyman.com. Viitattu 22.12.2012.
  10. Bill Wyman ja Rolling Stones palasivat yhteen ensi-illassa 19.10.2012. HS. Viitattu 8.12.2012.
  11. Eric Clapton, Florence Welch, Bill Wyman and Mick Taylor Join The Rolling Stones Onstage 30.11.2012. Jambands.com. Viitattu 8.12.2012. (englanniksi)
  12. Out now! Bill releases first solo album in 33 years 22.6.2015. Billwyman.com. Viitattu 21.11.2015. (englanniksi)
  13. Bill Wyman and Diane Cory FamousHookUps.com. Viitattu 21.12.2012. (englanniksi)
  14. a b c Some Girls timeisonourside.com. Viitattu 21.12.2012. (englanniksi)
  15. Jagger & al.: s. 334
  16. Draper, Jason: The Rolling Stones – koko ura, s. 166. Jyväskylä: Minerva Kustannus Oy, 2007. ISBN 978-952-492-106-0.
  17. Sheen Only No. 2 on 'Living Sex Legends' List 30.5.2006. Zap2it.com. Viitattu 8.12.2012. (englanniksi)
  18. Rolling Stonesin entiseltä basistilta löytyi syöpä 8.3.2016. MTV.fi. Viitattu 13.3.2016.
  19. Top 10 celebrity fans - Crystal Palace FC Supporters' Website - The Holmesdale Online holmesdale.net. Viitattu 17.12.2012. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bill Wyman.