Anthony Burgess

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kirjailijaa. Anthony Joseph Burgess on piispa.
Anthony Burgess
Burgess1.jpg
Henkilötiedot
Syntynyt25. helmikuuta 1917
Manchester
Kuollut22. marraskuuta 1993 (76 vuotta)
Lontoo
Kirjailija
Aikakausi 1956–1993
Esikoisteos Time for a Tiger (1956)
Aiheesta muualla
Kotisivut
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

John Anthony Burgess Wilson, kirjailijanimi Joseph Kell[1] (25. helmikuuta 1917 Manchester22. marraskuuta 1993 Lontoo)[2] oli englantilainen kirjailija, kriitikko, säveltäjä, esseisti ja toimittaja. Hän kirjoitti urallaan yli 50 teosta.[2] Burgessin kuuluisin teos on vuonna 1962 ilmestynyt romaani Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange), joka tunnetaan myös Stanley Kubrickin ohjaamana vuoden 1971 samannimisenä elokuvana.

Burgess opiskeli englantilaista kirjallisuutta ja fonetiikkaa. Hän työskenteli Birminghamin yliopistossa 1946–1950, Britannian opetusministeriössä 1948–1950 ja englanninopettajana Banburyn oppikoulussa 1950–1954.[2] Burgess asui elämänsä aikana useissa paikoissa Britannian, Yhdysvaltojen, Kaakkois-Aasian ja Välimeren alueella.

Kolme Burgessin romaania on suomennettu: Peli kahdelle pelaajalle (1971), Pipopää potilas (1973) ja Kellopeliappelsiini (1991). Hän kirjoitti nimellä Joseph Kell teokset One Hand Clapping (1961) ja Inside Mr. Enderby (1963).[2]

Elämänkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anthony Burgess, oikealta nimeltään John Anthony Burgess Wilson, syntyi 25. helmikuuta Harpurheyssa, Manchesterin esikaupungissa Englannissa katolilaisille vanhemmille Joseph ja Elizabeth Wilsonille.[3] Hän on myöhemmin kuvaillut taustaansa alemmaksi keskiluokkaiseksi; suuren laman aikana hänen vanhempansa, jotka olivat kauppiaita, olivat kohtalaisen hyvätuloisia, sillä heidän tupakka- ja alkoholituotteidensa kysyntä pysyi kaikesta huolimatta samana. Lapsuudessa hänestä käytettiin kutsumanimiä Jack, Little Jack ja Johnny Eagle.[4] Toista nimeään Anthonya ja hänen äitinsä tyttönimeä Burgessia käyttäen hän omaksui kirjailijanimen Anthony Burgess julkaistuaan vuoden 1956 romaaninsa Time for a Tiger.[3]

Burgessin ollessa alle vuoden ikäinen, hänen äitinsä Elizabeth kuoli 30-vuotiaana kotonaan 19. marraskuuta 1918 kyseisenä vuonna vallinneen espanjantautiin. Hänen kuolintodistuksessaan luetellut syyt olivat influenssa, akuutti keuhkokuume ja sydämen vajaatoiminta. Myös Burgessin sisar Muriel oli kuollut neljä päivää aiemmin 15. marraskuuta samaiseen influenssaan, keuhkokuumeeseen ja sydämen vajaatoimintaan vain kahdeksanvuotiaana.[5] Burgess on kertonut myöhemmin uskoneensa, että hänen isänsä Joseph oli ollut vihainen siitä, että hänen poikansa selviytyi, vaikka hänen äitinsä ja sisarensa eivät.[6] Äitinsä kuoleman jälkeen Burgessin kasvatti hänen äidinpuoleinen tätinsä Ann Bromley, joka asui Crumpsallissa kahden tyttärensä kanssa. Tänä aikana Burgessin isä työskenteli päiväsaikaan kirjanpitäjänä naudanlihamarkkinoilla ja soitti iltaisin pianoa Miles Plattingin pubissa.[7] Kun hänen isänsä meni naimisiin tämän pubin vuokraemäntänä toimineen Margaret Dwyerin kanssa vuonna 1922, Burgessin isä ja äitipuoli ryhtyivät vuorostaan kasvattamaan poikaa.[8] Vuoteen 1924 mennessä pariskunta oli perustanut tupakka- ja lisenssikaupan, jolla oli neljä kiinteistöä.[9] Lapsena Burgess työskenteli lyhyen aikaa tupakkakaupassa.[10] 18. huhtikuuta 1938 Joseph-isä kuoli sydämen vajaatoimintaan, keuhkopussintulehdukseen ja influenssaan vain 55-vuotiaana, eikä hän jättänyt pojalleen minkäänlaista perintöä ilmeisestä liikemenestystään huolimatta.[11] Burgessin äitipuoli puolestaan kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1940.[12] Burgess on sanonut suurelta osin yksinäisestä lapsuudestaan:

»Minua joko vainottiin silkkaa hajamielisyyttään tai minua jätettiin huomiotta. Olin halveksittu. Rähjäisiin ryysyihin verhoutuneet nuoret jengiläiset päätyivät kohtaamisiin hyvin pukeutuneisiin kuten minuun.[13]»

Burgess osallistui St. Edmund's Elementary Schooliin ennen kuin siirtyi Bishop Bilsborrow Memorial Elementary Schooliin, molempien ollessa katolilaisia kouluja Moss Sidessa.[14] Burgessin hyvät arvosanat johtivat opiskeluun Xaverian Collegessa (1928–1937).[3] Myöhemmin hän pohti:

»Kun menin kouluun, opin lukemaan. Manchesterin peruskoulussa – jossa kävin – suurin osa lapsista ei osannut lukea, joten olin... hieman omalaatuinen, melko erilainen kuin muut.[15]»

Burgess oli alkujaan välinpitämätön musiikkia kohtaan, kunnes kuuli radiovastaanottimesta "aivan uskomattoman huilusoolon", jota hän luonnehti "suunnikkaaksi, eksoottiseksi, eroottiseksi", ja johon hän lumoutui tyystin.[16] Kahdeksan minuuttia myöhemmin kuuluttaja kertoi, että hän oli kuunnellut Claude Debussyn kappaletta Faunin iltapäivä. Hän viittasi myöhemmin tätä "psykedeeliseksi hetkeksi... sanallisesti sanoin kuvaamattomien henkisten todellisuuksien tunnistamiseksi".[16] Kun Burgess ilmoitti perheelleen haluavansa säveltäjäksi, he vastustivat, koska "heillä ei ollut varaa rahoittaa".[16] Hänen koulussaan ei opetettu musiikkia, mutta noin 14-vuotiaana hän opetteli itse soittamaan pianoa.[17] Burgess oli alun perin halunnut opiskella musiikkia yliopistossa, mutta Manchesterin Victoria Universityn musiikkiosasto hylkäsi hänen hakemuksensa huonojen fysiikan arvosanojen vuoksi.[18] Sen sijaan hän opiskeli yliopistossa englannin kieltä ja kirjallisuutta vuosina 1937–1940 ja suoritti Bachelor of Arts -tutkinnon. Hänen väitöskirjansa koski Marlowen Doctor Faustusta, ja hän valmistui ylemmän toisen luokan arvosanoin, mikä tosin oli kunnianhimoisemman Burgessin mielestä pettymys.[19] Arvostellessaan yhtä Burgessin lukukausityötä historioitsija A. J. P. Taylor kirjoitti: "Kirkkaat ideat eivät riitä peittämään tiedon puutetta."[20]

Yliopistossa Burgess opiskeli taloustiedettä, politiikkaa ja modernia historiaa, ja valmistui vuonna 1942 ylempään kakkosluokkaan.[21] Samaisessa yliopistossa Burgess tapasi tulevan puolisonsa Llewela "Lynne" Isherwood Jonesin. Burgess ja Jones menivät naimisiin 22. tammikuuta 1942.[3] Burgess väitti olevansa Christopher Isherwoodin kaukainen sukulainen, vaikka Lewisin ja Biswellin elämäkerrat kiistävät tämän.[22]

Asepalvelus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Burgess vietti kuusi viikkoa vuonna 1940 Britannian armeijan värvättynä Eskbankissa (nykyisessä Dalkeithissa) ennen kuin hänestä tuli kuninkaallisen armeijan lääketieteellisen joukon 3. luokan sairaanhoitaja. Auktoriteettiongelmaisena hän oli epäsuosittu upseeriston silmissä, sillä hän oli osallisena monenlaisissa käytännönpiloissa, kuten korpraalin lippaan pudottamisessa ja käytävän lattian liian liukkaaksi kiillottamisessa.[23] Vuonna 1941 hän päätyi jopa sotilaspoliisin takaa-ajamaksi, kun hän oli lähtenyt luvatta Morpethin sotilastukikohdasta päästäkseen tulevan morsiamensa Lynnen kanssa viettämään aikaa. Seuraavana vuonna hän pyysi tulla siirretyksi armeijan opetusjoukkoon ja huolimatta hänen syvästä inhostaan auktoriteetteja kohtaan, hänet ylennettiin kersantiksi.[24]

Asemapaikallaan Gibraltarilla (josta hän myöhemmin kirjoitti A Vision of Battlements -kirjassaan) hän työskenteli puheen ja draaman koulutusopiston luennoitsijana ja opetti Ann McGlinnin rinnalla saksaa, ranskaa ja espanjaa.[25] McGlinnan kommunistisella ideologialla olisi suuri vaikutus hänen myöhempään romaaniinsa Kellopeliappelsiini. Burgessilla oli keskeinen rooli "The British Way and Purpose" -ohjelmassa, jonka tarkoituksena oli esitellä joukkojen jäseniä sodanjälkeisten vuosien rauhanaikaiseen sosialismiin Britanniassa.[26] Hän toimi opettajana opetusministeriön joukkojen koulutuksen keskusneuvostossa.[3] Burgessin erinomainen kielitaito noteerattiin jopa armeijan tiedustelupalvelussa, ja hän osallistui Gibraltarilta sodan aikana turvapaikan saaneiden hollantilaisten ja vapaaranskalaisten selvityksiin. Naapuripuolella, Francon Espanjassa sijainneessa La Línea de la Concepciónissa hänet pidätettiin kenraali Francon loukkaamisesta, mutta hänet lopulta vapautettiin pian tapahtuman jälkeen.[27] Gibraltarilla työskentelyn aikoihin Burgess, joka odotti tuoreen vaimonsa Lynne kanssa yhteistä lasta, sai kuulla kauhistuttavia uutisia: hänen raskaana oleva vaimonsa oli joutunut neljän amerikkalaisen sotilaskarkurin pahoinpitelemäksi ja raiskaamaksi, minkä uskotaan johtaneen keskenmenoon.[3][28][29] Tapahtuneesta huolimatta Burgessilta evättiin lupa tavata häntä.[30]

Opettajan ammatissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Burgess jätti armeijan vuonna 1946 kersanttimajurin arvolla. Seuraavat neljä vuotta hän toimi puheen ja draaman luennoitsijana Mid-West School of Educationissa lähellä Wolverhamptonia ja Bamber Bridge Emergency Teacher Training Collegessa lähellä Prestonia.[3] Burgess opetti Birminghamin yliopiston ulkopuolisella laitoksella vuosina 1946–1950.[2]

Vuoden 1950 lopulla hän aloitti työskentelyn lukion opettajana Banbury Grammar Schoolissa (nykyisin Wykham Park Academy), joka opettaa englanninkielistä kirjallisuutta. Opetustehtäviensä lisäksi hän ohjasi liikuntatunteja ja johti koulun draamayhdistystä. Hän järjesti vapaa-ajallaan useita amatööriteatteritapahtumia. Näihin osallistui paikallisia ihmisiä ja opiskelijoita, ja näytelmän aiheina oli yleensä T. S. Eliotin Sweeney Agonistesin tuotantoja.[31] Hänen entisten oppilaidensa ja kollegoidensa raportit osoittavat, että hän välitti syvästi opettamisesta.[32]

Lynnen isän antaman taloudellisen tuen avulla pariskunta pystyi maksamaan käteistä heidän kotinaan toimineesta mökistä Adderburyn kylässä, lähellä Banburya. Burgess antoi mökille nimen "Little Gidding" Eliotin Neljää kvartettoa mukaillen. Burgess kirjoitti useita artikkeleita paikalliseen sanomalehteen, Banbury Guardianiin.[33]

Malaija[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1954 Burgess liittyi brittiläiseen siirtomaapalvelukseen opettajana ja koulutuspäällikkönä Malaijassa, alun perin sijoittuen Perakin kuninkaalliseen pääkaupunkiin Kuala Kangsariin. Täällä hän opetti Malay Collegessa (nykyään Malay College Kuala Kangsar – MCKK), mallina Englannin Public school -koulut. Opetustehtäviensä lisäksi hän oli isännöitsijä, joka vastasi preppauskoulun opiskelijoista, jotka asuivat viktoriaanisessa kartanossa, joka tunnettiin "kuninkaan paviljonkina".[34][35] Hänen siellä kirjoittamansa musiikki on saanut vaikutteita maasta, erityisesti Sinfoni Melayu orkesterille ja puhallinorkesterille, joka sisälsi Merdekan ("itsenäisyyden") huudot yleisöltä.[36]

Burgess ja hänen vaimonsa olivat asuneet meluisassa asunnossa, jossa yksityisyys oli minimaalista, ja tämä aiheutti kaunaa. Malaijikoulun rehtorin kanssa käydyn kiistan jälkeen Burgess lähetettiin uudelleen Malaijilaisten opettajien Kelantanin Kota Bharussa sijaitsevaan koulutusopistoon.[37] Burgess opiskeli sujuvasti malaijin kieltä sekä suullisesti että kirjallisesti ja suoriutui Britannian siirtomaaviraston asettamissa kielikokeissa, mistä hänet palkittiin palkankorotuksella.

Malaijassa asuessa Burgess omisti osan vapaa-ajastaan luovalle kirjoittamiselle "eräänlaisena herrasmiesharrastuksena", ja julkaisi ensimmäiset romaaninsa: Time for a Tiger, The Enemy in the Blanket ja Beds in the East.[38] Nämä kolme teosta tunnetaan "Malaijalaisena trilogiana" (The Malayan Trilogy), ja ne julkaistiin myöhemmin yhtenä osana nimellä The Long Day Wanes.[39]

Brunei[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pidettyään vuonna 1958 lyhyen loman jälkeen Isossa-Britanniassa Burgess otti toisen idän viran, tällä kertaa Sultan Omar Ali Saifuddin Collegessa Bandar Seri Begawanissa, Bruneissa. Brunei oli ollut brittiläinen protektoraatti vuodesta 1888, ja sen oli määrä saavuttaa itsenäisyys vasta vuonna 1984. Sultanaatissa Burgess luonnosteli romaanin, jonka otsikkona oli Devil of a State, kun se julkaistiin vuonna 1961, ja vaikka se käsitteli Bruneita, kunnianloukkaussyistä johtuen kirjan tapahtumat oli siirrettävä Sansibarin kaltaiselle kuvitteelliselle Itä-Afrikan alueelle nimeltä Dunia. Burgess kirjoitti vuoden 1987 Little Wilson and Big God -omaelämäkerrassaan seuraavasti:

»Tämä romaani oli, tai on, Bruneista, joka nimettiin uudelleen "Narakaksi", mikä malaiji-sanskritiksi tarkoittaa "helvettiä". Tarvittiin jonkun verran ideointia saada aikaiseksi suuri joukko uskomattomia hahmoja ja joukko toisiinsa punottuja juonia. Vaikka teos valmistui vuonna 1958, se julkaistiin vasta vuonna 1961, mutta se tuli kirjaseuran valitsemaksi. Heinemann, minun kustantajani, oli epävarma sen julkaisemisesta, sillä se saattoi olla silkkaa herjausta. Minun piti vaihtaa Bruneista itäafrikkalaiseen maahan. Heinemann oli tietenkin oikeassa ollessaan varovainen; The Enemy in the Blanket ilmestyi alkuvuodesta 1958 ja se oli jo heti herjaamiseen provosoiva.[40]»

Näihin aikoihin Burgessin terveys romahti keskellä Brunein luokkahuonetta opettaessaan historiaa, ja hänellä diagnosoitiin leikkauskelvoton aivokasvain.[18] Burgessille annettiin vain vuosi elinaikaa, mikä sai hänet kirjoittamaan useita romaaneja saadakseen rahaa leskensä elättämiseen.[18] Hän antoi kuitenkin eri kertomuksen Jeremy Isaacsille Face to Face -haastattelussa BBC:n The Late Show -ohjelmassa (esitetty 21. maaliskuuta 1989). Hän sanoi:

»Katselin nyt taaksepäin ja näin, että minut oltiin ajamassa pois siirtomaapalvelusta. Luulen, että ehkä poliittisista syistä, jotka naamioituivat kliinisiksi syiksi.[41]»

Hän viittasi tähän Don Swaimin haastattelussa selittäen, että hänen vaimonsa Lynne oli sanonut jotain "rivoa" Edinburghin herttualle virallisen vierailun aikana, ja siirtomaaviranomaiset kääntyivät siksi häntä vastaan.[41][42] Hän kertoi Swaimille, että hän oli jo ansainnut heidän tyytymättömyytensä kirjoittamalla artikkeleita sanomalehteen vallankumouksellisen oppositiopuolueen Parti Rakyat Brunein tukemiseksi ja ystävyydestään sen johtajan tohtori A. M. Azaharin kanssa.[41][42] Burgessin elämäkerran kirjoittajat pitävät tapahtuman syynä kirjailijan patologinen valehtelun. Geoffrey Grigson kirjoittaa:

»Hän kuitenkin kärsi pitkäaikaisen runsaan juomisen (ja siihen liittyvän huonon ravitsemuksen), usein ahdistavan Kaakkois-Aasian ilmaston, kroonisen ummetuksen, ylityön ja ammatillisen pettymyksen vaikutuksista. Kuten hän sanoi, Brunein sulttaanit ja eliitti "eivät halunneet tulla opetetuiksi", koska vapaasti virtaava öljyn runsaus takasi heidän tulonsa ja etuoikeutetun asemansa. Hän saattoi myös haluta tekosyyn luopua opettamisesta ja ryhtyä kokopäivätoimiin kirjailijana, jonka oli aloittanut myöhään.[33]»

Kotiutuminen Englantiin ja aktiivinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Burgess kotiutettiin vuonna 1959 ja siten vapautettiin asemastaan ​​Bruneissa.[43] Hän vietti jonkin aikaa lontoolaisen sairaalan neurologisella osastolla, jossa hänelle tehtiin aivotutkimukset aiemmin todetun kasvaimen takia, mutta tutkimuksissa ei löydetty mitään merkkejä sairaudesta. Burgessin irtisanouduttuaan työstään hänen vaimonsa Lynne Burgess oli perinyt rahaa omalta isältään, ja kun heidän kuuden vuoden aikana idässä kertyneet säästöt otettiin huomioon, Burgess päätti ryhtyä kokopäiväiseksi kirjailijaksi. Pariskunta asui ensin asunnossa Hovessa lähellä Brightonia. Myöhemmin he muuttivat Etchinghamissa sijaitsevaan paritaloon nimeltä "Applegarth", noin neljän mailin päähän Batemanista, jossa kuuluisa kirjailija Rudyard Kipling oli asunut Burwashissa, ja yhden mailin päässä Malcolm Muggeridgen Robertsbridgen kodista.[44] Kun Burgessin appi kuoli, pariskunta käytti perintöään leiriytyäkseen rivitaloon Chiswickiin. Tämä tarjosi kätevän pääsyn BBC:n televisiokeskukseen, jossa Burgessista tuli myöhemmin tuttu vieras. Näinä vuosina Burgessista tuli myös kirjailija William S. Burroughsin säännöllinen juomakumppani, ja heidän yhteisiä tapaamisia pidettiin niin Lontoossa kuin myös Tangerissa.[45]

Liana Macellari, Burgessia kaksitoista vuotta nuorempi italialainen kääntäjä, tutustui Burgessin kirjoittamiin romaaneihin Inside Mr. Enderby ja Kellopeliappelsiini kirjoittaessaan englanninkielistä kaunokirjallisuutta.[46] He tapasivat ensimmäisen kerran vuonna 1963 lounaalla Chiswickissä ja aloittivat suhteen. Vuonna 1964 Liana synnytti Burgessin pojan Paolo Andrean. Suhde pidettiin piilossa Burgessin tuolloin alkoholisoidulta Lynne-vaimolta, jota hän kieltäytyi jättämästä, koska hän pelkäsi loukkaavansa siten serkkuaan, Leedsin roomalaiskatolista piispaa George Dwyeriä.[46]

Lynne Burgess kuoli maksakirroosiin 20. maaliskuuta 1968.[3] Kuusi kuukautta myöhemmin, syyskuussa 1968, Burgess meni naimisiin Lianan kanssa tunnustaen tämän myötä aviottomassa suhteessa syntyneen nelivuotiaan poikansa omakseen, vaikka isäksi mainittiin syntymätodistuksessa Roy Halliday, Lianan entinen kumppani.[46] Paolo Andrea (tunnetaan myös nimellä Andrew Burgess Wilson) kuoli Lontoossa vuonna 2002 37-vuotiaana,[47] kun taas tämän äiti Liana kuoli vuonna 2007.[46]

Kellopeliappelsiini[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kellopeliappelsiini

Burgessin kirjallisen uran kenties tunnetuin teos, dystooppiseen Englantiin sijoittuva romaani Kellopeliappelsiini, julkaistiin vuonna 1962. Hän kirjoitti vuoden 1990 omaelämäkerrassaan You've Had Your Time, että käytyään Leningradissa opiskelemassa venäjää[48] hän sai inspiraationsa venäläispohjaisesta slangista Nadsat, jonka hän kehitti Kellopeliappelsiinia varten, hänen huomauttaen:

»Tulen vastustamaan kaikkien kustantajien vaatimuksiin rajoittaa sitä, mitä sanasto edellyttää.[49]»

Suurimman inspiraationsa teos oli tosin saanut alun perin tapauksesta toisen maailmansodan aikana, jossa Yhdysvaltain armeijan sotilaskarkurit pahoinpitelivät ja raiskasivat hänen vaimonsa Lynnen ja aiheuttivat keskenmenon.[28] Kirja oli kirjoitettu eräänlaisena vapaan tahdon ja moraalin tutkimuksena,[28] jossa nuori antisankari Alex, joka vangittaan lyhyeksi jääneen väkivallan ja sekasorron uran jälkeen, käy läpi vastenmielisyyden terapian hillitäkseen väkivaltaisia ​​taipumuksiaan, mikä johtaa lopulta siihen, että hänestä tulee puolustuskyvytön muita ihmisiä vastaan ​​ja hän ei pysty nauttimaan lempimusiikistaan, joka väkivallan lisäksi oli ollut hänelle kovaa nautintoa. Tietokirjassa Flame into Being (1985) Burgess kuvaili Kellopeliappelsiini -kirjaa "jeu d'espritiksi (“ajatusleikki”), jonka hän kirjoitti kolmessa viikossa,[50] ja joka tuli tunnetuksi lähdemateriaalina elokuvalle, joka näytti ylistävän seksiä ja väkivaltaa," viitaten Stanley Kubrickin vuonna 1971 ohjaamaan samannimiseen elokuvasovitukseen. Hän lisäsi:

»Elokuva aiheutti kirjan lukijoiden käsityksen ymmärtää väärin, mistä tarinassa oli lopulta kyse, ja tämä väärinkäsitys vainoaa minua aina kuolemaan asti.[51]»

Ennen kirjan ensijulkaisua viimeinen luku leikattiin pois kirjan amerikkalaisesta painoksesta, johon myös Kubrickin elokuva pohjautui, kun taas Burgessin virallinen versio sisälsi 21 lukua, mikä lukumäärällisesti vastaa täysi-ikäisyyttä.[52] "21 on ihmisen kypsyyden symboli tai oli ennen, koska 21-vuotiaana sai äänestää ja ottaa aikuisen vastuun", Burgess kirjoitti esipuheessaan vuoden 1986 painokseen. Burgess tarvitsi teosta kirjoittaessa rahaa ja ajatteli, että julkaisija oli "hyväntekeväisyydessään hyväksyessään teoksen sellaisenaan", joten Burgess hyväksyi sopimuksen ja salli Kellopeliappelsiinin julkaistavaksi Yhdysvalloissa kahdeskymmenesensimmäistä lukua jättämättä pois.[53] Vuonna 2021 Kansainvälinen Anthony Burgess -säätiö sai ensiesityksensä verkkosivulla, ja se luetteloi erilaisia ​​Kellopeliappelsiini -näytelmäversioita eri puolilta maailmaa.[54]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Tulen kuolemaan jossain Välimeren maissa, ja Nice-Matin -lehdessä tulee seisomaan epätarkka muistokirjoitus: "surematon, pian unohdettu."[55]»

Väitteestään huolimatta Burgess kuoli synnyinmaassaan; asuttuaan useita vuosia Etelä-Euroopassa hän palasi Twickenhamiin, Lontoon ulompaan esikaupunkiin, jossa sijainneessa talossa hän odotti kuolemaa. Burgess kuoli 22. marraskuuta 1993 keuhkosyöpään St John & St Elizabethin sairaalassa Lontoossa. Hänen tuhkansa haudattiin Monacon hautausmaalle.

Burgessin marmorisen muistokiven muistokirjoituksessa lukee "Abba Abba", joka tarkoittaa "Isä, isä" arameaksi, arabiaksi, hepreaksi ja muilla seemiläisillä kielillä, joiden Kristuksen sanotaan lausuvan tuskissaan Getsemanessa (Mark. 14:36), rukoillen Jumalaa säästämään hänet. Se on myös Burgessin vuoden 1977 romaanin Abba Abban nimi, teoksen liittyen John Keatsin kuolemaan. Muistopuheenvuorot hänen muistotilaisuudessaan St Paul'sissa Covent Gardenissa Lontoossa vuonna 1994 pitivät toimittaja Auberon Waugh ja kirjailija William Boyd. Timesin muistokirjoitus julisti kirjailijan "suureksi moralistiksi".[56] Hänen kiinteistönsä arvo oli US $ 3 miljoonaa, ja se sisälsi laajan eurooppalaisen kiinteistöportfolion taloja ja asuntoja.[46]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Time for a Tiger (1956)
  • The Enemy in the Blanket (1958)
  • Beds in the East (1959)
  • The Right to an Answer (1960)
  • Pipopää potilas. (The Doctor Is Sick, 1960). Suomentanut Inkeri Uusitalo. Hämeenlinna: Karisto, 1973.
  • The Worm and the Ring (1960)
  • Devil of a State (1961)
  • One Hand Clapping (1961), nimellä Joseph Kell
  • Kellopeliappelsiini. (A Clockwork Orange, 1962). Suomentanut Moog Konttinen. Helsinki: Odessa, 1991 (2. painos 2007, Like). ISBN 951-9178-44-9.
  • The Wanting Seed (1962)
  • Honey for the Bears (1963)
  • The Eve of Saint Venus (1964)
  • Nothing Like the Sun: A Story of Shakespeare’s Love Life (1964)
  • A Vision of Battlements (1965)
  • Peli kahdelle pelaajalle. (Tremor of Intent, 1966). Suomentanut Kaarina Jaatinen. Hämeenlinna: Karisto, 1971.
  • M/F (1971)
  • Napoleon Symphony: A Novel in Four Movements (1974)
  • Beard’s Roman Women (1976)
  • Abba Abba (1977)
  • 1985 (1978)
  • Man of Nazareth (1979)
  • Earthly Powers (1980)
  • The End of the World News: An Entertainment (1982)
  • The Kingdom of the Wicked (1985)
  • The Pianoplayers (1986)
  • Any Old Iron (1988)
  • Mozart and the Wolf Gang (1991)
  • A Dead Man in Deptford (1993)
  • Byrne: A Novel (1995), julkaistu postuumisti

Enderby-kvartetti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Inside Mr. Enderby (1963), nimellä Joseph Kell
  • Enderby Outside (1968)
  • The Clockwork Testament, or Enderby’s End (1974)
  • Enderby’s Dark Lady, or No End of Enderby (1984)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Risto Rantala ja Kaarina Turtia (toim.): ”Burgess, Anthony”, Otavan kirjallisuustieto, s. 119. Helsinki: Otava, 1990. ISBN 951-1-09209-X.
  2. a b c d e Anthony Burgess Encyclopaedia Britannica. Viitattu 20.10.2015. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h Wilson, John Burgess [Anthony Burgess (1917–1993)] Oxford Dictionary of National Biography. Viitattu 24.11.2021. (englanniksi)
  4. Lewis 2002, s. 67
  5. Lewis 2002, s. 62
  6. Lewis 2002, s. 64
  7. Lewis 2002, s. 67
  8. Lewis 2002, s. 68
  9. Lewis 2002, s. 70
  10. Nicholas Summerfield: "Freedom and Anthony Burgess", s. 64–69. The London Magazine, 2018.
  11. Lewis 2002, s. 70–71
  12. Lewis 2002, s. 107
  13. Lewis 2002, s. 53–54
  14. Lewis 2002, s. 57
  15. Lewis 2002, s. 66
  16. a b c Burgess 1982, s. 17–18
  17. Burgess 1982, s. 19
  18. a b c Anthony Burgess, 1917–1993, Biographical Sketch Harry Ransom Center. University of Texas, Austin. Viitattu 24.11.2021. (englanniksi)
  19. Lewis 2002, s. 97–98
  20. Lewis 2002, s. 95
  21. Lewis 2002, s. 109–110
  22. Anthony Burgess, 76, Dies; Man of Letters and Music The New York Times. Viitattu 24.11.2021. (englanniksi)
  23. Lewis 2002, s. 113
  24. Lewis 2002, s. 117
  25. Wired for books Burgess, audio interview wiredforbooks.org. Viitattu 24.11.2021. (englanniksi)
  26. Colin Burrow: Not Quite Nasty. London Review of Books, 9.2.2006.
  27. Biswell 2006
  28. a b c McCrum, Robert: The 100 best novels: No 82 – A Clockwork Orange by Anthony Burgess (1962) The Guardian. Viitattu 25.11.2021. (englanniksi)
  29. Not like clockwork The Guardian. Viitattu 24.11.2021. (englanniksi)
  30. Lewis 2002, s. 107, 128
  31. Lewis 2002, s. 168
  32. Anthony Burgess, Earl G. Ingersoll ja Mary C. Ingersoll: Conversations with Anthony Burgess. Univ. Press of Mississippi, 2008. ISBN 978-1-60473-096-8.
  33. a b Tiger: The Life and Opinions of Anthony Burgess, geoffreygrigson.wordpress.com.
  34. SAKMONGKOL AK47: The Life and Times of Dato Mokhtar bin Dato Sir Mahmud Sakmongkol.blogspot.com. Viitattu 24.11.2021. (englanniksi)
  35. MCOBA – PESENTATION(sic) BY OLD BOYS AT THE 100 YEARS PREP SCHOOL CENTENARY CELEBRATION – 2013 mcoba.org. Viitattu 24.11.2021. (englanniksi)
  36. 1954–59 The International Anthony Burgess Foundation. Viitattu 24.11.2021. (englanniksi)
  37. Lewis 2002, s. 223–224
  38. Geoffrey Aggeler: Critical Essays on Anthony Burgess, s. 1. G K Hall, 1986. ISBN 0-8161-8757-6.
  39. Unorientalized Open Letters Monthly. Viitattu 24.11.2021. (englanniksi)
  40. Anthony Burgess: Little Wilson and Big God, s. 431. Random House, 2012.
  41. a b c Conversations with Anthony Burgess. Ingersoll & Ingersoll, 2008.
  42. a b 1985 interview with Anthony Burgess (audio) Wiredforbooks.org. Viitattu 24.11.2021. (englanniksi)
  43. Lewis 2002, s. 243
  44. Lewis 2002, s. 280
  45. Lewis 2002, s. 325
  46. a b c d e Obituary: Liana Burgess The Daily Telegraph. Viitattu 24.11.2021. (englanniksi)
  47. Biswell 2006, s. 4
  48. Biswell 2006, s. 237
  49. Roger Craik: "Bog or God" in A Clockwork Orange, s. 51–54. ANQ: A Quarterly Journal of Short Articles, Notes and Reviews (#4), vol. 16, 2003.
  50. A Clockwork Orange - The book versus the Film litreactor.com. Viitattu 24.11.2021. (englanniksi)
  51. Anthony Burgess: Flame into Being: The Life and Work of D. H. Lawrence, s. 205. Heinemann, 1985.
  52. Burgess' Myopic Morality: Why Anthony Burgess' Infamous A Clockwork Orange is Stronger Without its Original Last Chapter The Gemsbok. Viitattu 24.11.2021. (englanniksi)
  53. Anthony Burgess: A Clockwork Orange, "Introduction: A Clockwork Orange Resucked". W. W. Norton & Company, 1995.
  54. A Clockwork Orange On Stage anthonyburgess.org. Viitattu 24.11.2021. (englanniksi)
  55. Anthony Burgess - Manchester's Neglected Hero? I Love Manchester. Viitattu 24.11.2021. (englanniksi)
  56. "Anthony Burgess", Oxford Dictionary of National Biography.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]