Tämä on lupaava artikkeli.

Andrew Johnson

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Andrew Johnson
President Andrew Johnson.jpg
Yhdysvaltojen 17. presidentti[1]
Varapresidentti [1]
Edeltäjä Abraham Lincoln[1]
Seuraaja Ulysses S. Grant[1]
Yhdysvaltojen 16. varapresidentti
Presidentti Abraham Lincoln
Edeltäjä Hannibal Hamlin
Seuraaja Schuyler Colfax
Yhdysvaltain senaattori
Tennesseestä
Edeltäjä William Gannaway Brownlow
Seuraaja David M. Key
Edeltäjä James C. Jones
Seuraaja David T. Patterson
Tennesseen sotilaskuvernööri
Edeltäjä Isham G. Harris (kuvernööri)
Seuraaja William Gannaway Brownlow (kuvernööri)
Tennesseen kuvernööri
Edeltäjä William B. Campbell
Seuraaja Isham G. Harris
Yhdysvaltain edustajainhuoneen jäsen Tennesseen 1. piiristä
Edeltäjä Thomas Dickens Arnold
Tiedot
Syntynyt 29. joulukuuta 1808[1]
Raleigh, Pohjois-Carolina[1]
Kuollut 31. heinäkuuta 1875 (66 vuotta)[1]
Carterin piirikunta, Tennessee[1]
Puolue Demokraatit[1]
Puoliso Eliza McCardle Johnson[1]
Ammatti räätäli[1]
Uskonto Ei mikään[1]
Allekirjoitus Andrew Johnsonin allekirjoitus.

Andrew Johnson (29. joulukuuta 180831. heinäkuuta 1875) oli Yhdysvaltojen 17. presidentti (1865–1869). Hän toimi ennen presidentiksi nousuaan räätälinä sekä edustajana useissa Tennesseen paikallishallinnoissa ja Yhdysvaltain kongressissa. Sisällissodan aikana hän oli Konfederaation ainoa Unionille lojaali senaattori vaikka henkilökohtaisesti kannattikin orjuutta.

Johnson nousi presidentiksi Abraham Lincolnin salamurhan jälkeen 15. huhtikuuta 1865. Presidenttinä hän pyrki jarruttamaan orjuuden lakkauttamista ja ajautui tämän takia riitaan kongressin kanssa. Johnson oli ensimmäinen presidentti, jonka kongressi asetti virkasyytteeseen. Johnsonia pidetään nykyisin yhtenä maan kaikkien aikojen huonoimmista presidenteistä[2]tarvitaan parempi lähde.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johnsonin suvulla on skotlantilais-irlantilaiset ja englantilaiset juuret.[1] Andrew Johnson syntyi hirsimökissä Raleighissa Pohjois-Carolinassa 29. joulukuuta 1808. Hänen isänsä Jacob Johnson toimi tavernan portieerina ja kuoli Andrew’n ollessa kolmevuotias. Jacobin vaimo Mary ”Polly” McDonough Johnson toimi pyykkärinä ja ompelijana. Johnsonit elivät köyhissä oloissa, eikä Andrew käynyt lainkaan koulua. Hän pääsi kuitenkin teini-ikäisenä räätälin oppipojaksi ja ryhtyi itsenäiseksi räätäliksi vuonna 1826 Greenevillessä Tennesseessä. Seuraavana vuonna hän meni naimisiin Eliza McCardlen kanssa. Pari sai viisi lasta. Eliza opetti Johnsonin kirjoittamaan ja laskemaan, ja näiden taitojen ansiosta Johnson sai hankituksi riittävästi varoja oman tilan ostoon. Hän käytti tilallaan useita mustia orjia.[3]

Ura poliitikkona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johnsonin poliittinen ura alkoi, kun hänet valittiin vuonna 1829 demokraattina Greenevillen kunnanvaltuutetuksi. Samana vuonna Andrew Jackson valittiin Yhdysvaltain presidentiksi, ja Johnson tuki häntä näkyvästi. Taitavana puhujana tunnettu Johnson valittiin Greenevillen pormestariksi vuonna 1834 ja jo seuraavana vuonna Tennesseen kongressiin, jonka edustajainhuoneessa hän palveli 1835–1837 sekä 1839–1841 ja senaatissa 1841–1843.[4] Vuonna 1843 hänet valittiin Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen, jossa hän oli seuraavat kymmenen vuotta. Hän tuli edustajainhuoneessa ollessaan tunnetuksi Homestead Actin luonnostelemisesta. Lain perusteella uudisasukkailla oli oikeus ilmaiseen maahan lännestä vallatuilla uusilla alueilla.[3]

Orjuuskysymys nousi Johnsonin kongressikausien aikana entistä ajankohtaisemmaksi. Johnsonin mielestä orjien omistaminen oli perustuslain takaama oikeus. Johnson erosi kongressista vuonna 1853, kun hänet valittiin Tennesseen kuvernööriksi. Hän luopui virasta vuonna 1857, kun hänet valittiin Yhdysvaltain senaattiin. Vaikka 1850-luvulla pohjoisen ja etelän mielipide-erot orjuudesta kärjistyivät entisestään, Johnson pysyi yhä kannassaan orjuuden oikeudellisista perusteista. Kun osa orjuutta kannattaneista ehdotti Yhdysvalloista irtaantumista, Johnson vastusti ehdotusta.[3]

Orjuutta voimakkaasti vastustanut Abraham Lincoln valittiin Yhdysvaltain presidentiksi marraskuussa 1860. Saman vuoden joulukuussa orjuutta kannattanut Etelä-Carolina erosi vastalauseena Yhdysvalloista. Myöhemmin erossi kymmenen muuta osavaltiota, jotka perustivat Konfederaation. 12. huhtikuuta Konfederaation joukot valtasivat Fort Sumterin, ja sisällissota syttyi. Kesäkuussa Tennesseessä järjestettiin kansanäänestys Konfederaatioon liittymisestä. Johnson kiersi ympäri osavaltiota pitämässä puheita saadakseen Tennesseen jäämään Unioniin, mutta tuloksetta. Hän erosi senaatista 1861 Lincolnin nimitettyä hänet Unionin valtaaman Tennesseen sotilaskuvernööriksi.[3]

Abraham Lincolnin salamurhan jälkeen Johnson nousi Yhdysvaltain 17. presidentiksi.

Vuoden 1864 presidentinvaaleissa Lincoln valitsi Johnsonin varapresidenttiehdokkaakseen. Merkittävimpinä syinä valinnalle pidetään sitä, että Johnson oli demokraatti ja etelästä, mutta kannatti silti Unionia. Lincoln voitti vaaleissa vastaehdokkaansa kenraali George McClellanin selvästi ja pääsi näin toiselle kaudelle. Lincoln ja Johnson nimitettiin maaliskuussa 1865. Lavantautia airastanut Johnson yritti helpottaa oloaan viskillä ja piti sammaltaen sekavan puheen, minkä vuoksi häntä luultiin koko Unionissa pitkään alkoholistiksi.[3]

9. huhtikuuta Konfederaation kenraali Robert E. Lee antautui ja sisällissota päättyi. 14. huhtikuuta Abraham Lincoln oli katsomassa näytelmää Ford’s Theatreissa, kun etelävaltioilainen kiihkoilija John Wilkes Booth ampui hänet. Boothin tarkoituksena oli murhata illan aikana myös Johnson ja useita muita korkea-arvoisia virkamiehiä, mutta vain Lincolnin murha onnistui. Lincoln kuoli seuraavana päivänä, ja korkeimman oikeuden puheenjohtaja Salmon P. Chase vannotti Johnsonilla presidentinvalan. [3]

Ura presidenttinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johnsonin vannoi presidentin virkavalan Lincolnin kuoleman jälkeen 15. huhtikuuta 1865.

Presidentiksi noustuaan Johnson pyrki palauttamaan Etelävaltiot mahdollisimman pian takaisin Yhdysvaltoihin. Hän armahti useita Konfederaation entisiä virkamiehiä ja antoi osavaltioiden äänestää itselleen uudet hallinnot. Hallintovirkoihin valittiin lähinnä entisiä orjuuden kannattajia, ja vasta vapautettujen orjien tilannetta pahennettiin niin kutsutuilla Black Codes -laeilla. Seurauksena oli, että joulukuussa kokoontunut Yhdysvaltain kongressi epäsi Konfederaation edustajien pääsyn kongressiin.[3]

Kongressi sääti vuonna 1866 lain, joka vähensi korkeimman oikeuden tuomareiden määrää. Johnsonin nimittämä Henry Stanbery ei siksi päässyt tuomarinvirkaan, eikä Johnson pystynyt nimittämään korkeimpaan oikeuteen ketään koko virkakaudellaan. Hänen kautensa päätyttyä kongressi lisäsi tuomarin paikkoja.[5]

Samana vuonna 1866 Johnson käytti useasti veto-oikeuttaan estääkseen entisiä orjia suojanneita lakiehdotuksia.[6] Kun kongressi hyväksyi perustuslain 14. lisäyksen, joka takasi kaikille mustille kansalaisoikeudet, Johnson kannusti entisiä etelävaltioita olemaan ratifioimatta sitä. Johnson jopa kirjoitti avoimesti: "Tämä maa kuuluu valkoihoisille, ja minun ollessani presidenttinä valkoihoisten eduksi sitä myös hallitaan."[7] Samana vuonna järjestettyjen kongressivaalien aikana Johnson kampanjoi demokraattien puolesta, mutta tuloksetta: republikaanit saivat kummassakin kamarissa selvän enemmistön. Tämän jälkeen Johnsonin ja kongressin välit kiristyivät entisestään. Helmikuussa 1868 edustajainhuone päätti asettaa presidentin yhteentoista virkasyytteeseen rikkomuksista, joista merkittävin oli Tenure of Office Actin (presidentti ei saa poistaa merkittävää viranhaltijaa ilman senaatin suostumusta) rikkominen. Senaatissa Johnson kuitenkin vapautettiin syytteistä yhden äänen erolla.[3]

Johnsonia ei toiveistaan huolimatta valittu enää demokraattien presidenttiehdokkaaksi, vaan hänen tilalleen presidenttikilpaan lähti Horatio Seymour. Seymour kuitenkin hävisi vaalit sisällissodan kenraali Ulysses S. Grantille, josta tuli näin maan 18. presidentti.[3]

Viimeiset vuodet ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johnson oli vielä presidenttiuransa jälkeenkin kiinnostunut politiikasta, ja hän yritti vielä vuonna 1869 Yhdysvaltain senaattiin mutta jäi valitsematta. Johnsonin pyynnöistä huolimatta puolue ei asettanut häntä ehdolle vuoden 1872 edustajainhuoneen vaaliin, mutta senaattiin Johnson pääsi itsepintaisesti yrittämällä vuoden 1875 vaalissa. Ura senaatissa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä hän kuoli aivoinfarktiin 31. heinäkuuta samana vuonna kotonaan Carterin piirikunnassa Tennesseessä.[3]

Johnson on haudattu nimeään kantavalle hautausmaalle[1] Greenevilleen yhdessä Yhdysvaltain lipun ja perustuslain kopion kanssa.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o Andrew Johnson - Between North and South American Heritage. Arkistoitu . Viitattu 31.10.2011. (englanniksi)
  2. Presidenttien arvosteluja on koottu lähteineen eng. kielisen Wikipedian artikkeliin
  3. a b c d e f g h i j k Andrew Johnson History. Viitattu 31.10.2011. (englanniksi)
  4. Andrew Johnson: Political Career infoplease.com. Viitattu 31.10.2011. (englanniksi)
  5. U.S. Senate: Nominations, Civil War and Reconstruction – Supreme Court United States Senate. Viitattu 18.8.2017.
  6. Tom Ambrose: Hirmuvaltiaita vai valtiomiehiä? – tyranniuden lyhyt historia. Multikustannus Oy, 2008. ISBN 978-952-468-204-6.
  7. Kehnot presidentit >> Tämä maa kuuluu valkoihoisille. Historianet

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]