Aimo T. Nikolainen

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Aimo Tauno Nikolainen (10. heinäkuuta 1912 Helsinki24. syyskuuta 1995 Espoo) oli suomalainen teologi ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon keskeinen vaikuttaja, joka toimi Helsingin hiippakunnan piispana vuosina 1972–1982. Nikolainen toimi myös Helsingin yliopiston eksegetiikan professorina 1946–1972 sekä teologisen tiedekunnan dekaanina 1954–1969.[1]

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asemapäällikön poika Nikolainen kirjoitti ylioppilaaksi 1929, valmistui filosofian kandidaatiksi ja maisteriksi 1932 sekä teologian kandidaatiksi 1934. Seuraavana vuonna hänet vihittiin papiksi Tampereella. Nikolainen väitteli 25-vuotiaana tohtoriksi aiheesta Lähimmäinen uskonnollisena kysymyksenä Uudessa testamentissa. Hän on edelleen Suomen kaikkien aikojen nuorin teologian tohtori. Työskenneltyään 1930-luvulla muutaman vuoden apupappina Jyväksylän maaseurakunnassa Nikolainen siirtyi 1939 Helsinkiin yliopistouralle, aluksi teologisten esikäsitteiden vt. apulaiseksi. Sotavuosina hän oli myös sotilaspappina rintamalla. Kirjoitettuaan kaksiosaisen saksankielisen tutkimuksen ylösnousemususkosta (Der Auferstehungsglauben in der Bibel und ihrer Umwelt) hänet nimitettiin 1946 Uuden testamentin eksegetiikan professoriksi Eelis Gulinin seuraajana. Nikolainen kirjoitti teokseen kolmannen osan vuonna 1992.[1]

Jotkin Nikolaisen näkemykset varsinkin Raamatun ihmiskuvasta herättivät aikanaan Suomessa teologisia kiistoja. Hänen kirjallisen tuotantonsa merkittävimmät osat ovat suomalaiseen kommentaarisarjaan laaditut Uuden testamentin kirjojen selitykset sekä hänen pääteoksenaan pitämänsä Uuden testamentin tulkinta ja tutkimus (1971).[1]

Jo opiskeluajoistaan lähtien Nikolainen oli NMKY-toiminnan kautta yhteydessä ulkomaille ja Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) perustamisen jälkeen hänestä tuli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tärkeä ekumeeninen vaikuttaja. Hän edusti Suomea kaikissa KMN:n yleiskokouksissa vuosina 1948–1975 ja kuului KMN:n keskustoimikuntaan 1954–1975. Nikolaisella oli myös monia luottamustehtäviä kotimaassa. Hän oli 1951–1970 Suomen kirkon pappisliiton, 1952–1964 Kirkon Nuorison, 1955–1964 ja 1969–1971 Suomen Eksegeettisen Seuran, 1960–1961 ja 1967–1969 Pohjoismaisen ekumeenisen instituutin, 1966–1978 Suomen Ekumeenisen Seuran, 1973–1983 kirkon lähetysasiain keskuksen sekä 1981–1984 Suomen ekumeenisen neuvoston puheenjohtaja ja 1981–1982 Suomalaisen Tiedeakatemian esimies.[1]

Nikolainen vihittiin piispaksi 1. lokakuuta 1972. Hän oli vuonna 1959 perustetun Helsingin hiippakunnan kolmas piispa.

Nikolainen toimi 1940-luvulta alkaen vuosikymmenten ajan naispappeuden käyttöönoton puolesta ja johti asiaa pohtineita komiteoita. Ensimmäiset naispapit vihittiin Suomessa lopulta vuonna 1988. Vuonna 1973 Nikolainen valittiin johtamaan raamatunkäännöskomiteaa, joka pyrki Raamatun modernimpaan suomennokseen. Tähän tehtävään hän paneutui tarmokkaasti varsinkin jäätyään eläkkeelle. Komitean työ jatkui vuoteen 1990 ja Uusi kirkkoraamattu hyväksyttiin 1992.[1] Komiteassa oli muun muassa piispa Aarre Lauha, joka pyysi myöhemmin eroa, sekä ortodoksisen kirkkokunnan edustajia.

Nikolainen oli tunnettu televisiokasvo, minkä arvellaan johtuneen hänen esiintymistaidostaan.

Nikolainen oli vuodesta 1936 naimisissa sairaanhoitaja Eila Alasen kanssa, jonka isä oli vuorineuvos Julius Alanen.[1]

Palkinnot ja tunnustukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Heikki Räisänen: Nikolainen, Aimo Tauno (1912 - 1995) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 28.2.2001 (päivitetty 7.2.2012). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Helsingin piispan vaakuna Edeltäjä:
Aarre Lauha
Helsingin piispa
19721982
Seuraaja:
Samuel Lehtonen