Urho Hietanen

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kersantti Urho Hietanen on fiktiivinen henkilö Väinö Linnan romaanissa Tuntematon sotilas.

Sisällysluettelo

Taustaa [muokkaa]

Hietanen on varsinaissuomalainen optimisti ja aliupseeri. Hän on varsinainen hupiveikko ja suhtautuu kaikkeen hyväntahtoisesti. Alun perin Hietanen oli alikersantti, mutta hänet ylennettiin kersantiksi, kun hän onnistui räjäyttämään panssarivaunun miinalla. Hän auttaa aina nälkää näkeviä lapsia vallatussa Petroskoissa. Kun alikersantti Lehto ampuu antautunutta venäläissotilasta selkään, tulee Hietasen inhimillisyys hyvin esille. Hänen mielestään teko oli tarpeeton ja se painaa hänen mieltään. Lehto ei koe minkäänlaisia omantunnon tuskia, vaan toteaa olevan parempi tulla ammutuksi takaapäin kuin edestä, kun taas alikersantti Lahtisen mielestä on samantekevää, kuoleeko vihollinen kranaattitulessa vai ampumalla.

Hietanen haavoittuu kranaatin sirpaleesta rynnätessään auttamaan nuorta täydennysmiestä, jolloin hän menettää molemmat silmänsä. Hän kaatuu lopulta vihollistulessa astuessaan ulos palavasta ambulanssista yrittäessään auttaa muita ambulanssiin jääneitä pelastumaan (heidän joukossaan mm. molemmat jalkansa menettänyt sotamies, joka menehtyy liekkeihin ambulanssin palaessa).

Hietanen dramatisoinneissa [muokkaa]

Pyynikin kesäteatterin Tuntemattomassa Hietasen roolissa nähtiin muiden muassa Matti Varjo. Edvin Laineen vuonna 1955 valmistuneessa elokuvasovituksessa Hietasen roolissa oli Heikki Savolainen ja vuonna 1985 Rauni Mollbergin ohjaamassa elokuvassa Hietasen roolin tulkitsi Pirkka-Pekka Petelius.

Hietasen esikuvat [muokkaa]

Hietasen esikuvana pidetään Väinö Linnan asetoveria, vehmaalaista kersantti Pauli Santasta (1919–1982). Toisin kuin Hietanen hän ei kuollut sodassa, vaan Linna oli tältä osin yhdistellyt ja muutellut tapahtumia vapaasti, ja joitakin piirteitä on saatettu ottaa myös parista muusta henkilöstä.[1]

Lähteet [muokkaa]

  1. Pihkala, Esko: Linnan sympaattisin sotilas. Turun Sanomat, 4.6.2011, 107. vsk, nro 152, s. 17.