Suomen Islam-seurakunta
Suomen Islam-seurakunta (tataariksi Finlandiya Islam Cemaati) on islamilainen seurakunta, jonka jäseniä ovat Suomen tataarit. Seurakunnalla on toimintaa Helsingissä, Järvenpäässä, Kotkassa ja Turussa. Emäseurakunta sijaitsee Helsingissä ja tytärseurakunta Tampereella. Vuonna 2009 seurakuntaan kuului 567 jäsentä. Seurakunnan jäseniksi hyväksytään vain mišäärinkielisiä tataareja.[1]
Sisällysluettelo |
Historia [muokkaa]
Suomen Islam-seurakunnan toiminta alkoi 24. huhtikuuta 1925, kun valtioneuvosto hyväksyi sen säännöt. Vielä tuolloin seurakunta toimi nimellä Suomen muhamettilainen seurakunta. Toiminnan alussa jäseniä oli 528. Alun perin osa tataareista oli vastustanut seurakunnan perustamista, mutta siitä tuli nopeasti tärkeä tataareja yhdistänyt organisaatio.
Seurakunnan sääntöihin tehtiin vielä 5. marraskuuta 1926 muutoksia, jotka hyväksyttiin nekin valtioneuvostossa. Suomi oli länsimaista toinen, jossa muslimisiirtokunta sai virallisen tunnustuksen.[2] Seurakunnan säännöt laativat Lüfti Ishakin Battalin ja Emine Sartlan. Seurakunnan virallinen kieli oli suomi, mutta sen tilaisuuksissa saatettiin käyttää myös muita kieliä. Alkuperäiset säännöt eivät sisältäneet mainintaa turkin tai tataarin kielistä, eikä jäsenkuntaa rajoitettu etnisin perustein. Vielä tuohon aikaan Suomen muslimit olivat kuitenkin lähes kaikki tataareja.[3]
Seurakunnan sääntöihin haettiin muutosta 22. maaliskuuta 1931. Tuolloin haluttiin muuttaa seurakuntamaksuja. Valtioneuvosto hyväksyi muutokset 25. helmikuuta 1932. Samassa yhteydessä haettiin lupaa vihkimisoikeuteen, mutta Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli vastusti luvan myöntämistä. Tuomiokapituli pelkäsi 10. maaliskuuta 1932 antamassaan lausunnossa muslimiseurakunnan vihkimisoikeuden johtavan moniavioisuuteen. Luvan myöntämisestä järjestettiin 1. joulukuuta 1932 äänestys, jonka jälkeen lupa myönnettiin. Päätöksestä lähtien Suomen Islam-seurakunnan imaami on voinut vihkiä seurakunnan jäseniä avioliittoon.[4]
25. lokakuuta 1963 seurakunnan nimeksi tuli virallisesti Suomen Islam-seurakunta. Seurakunta toimi henkikirjoitusviranomaisena vuoteen 1971, kunnes jäsenrekisterit liitettiin väestörekisterikeskukseen.[4]
Tilat [muokkaa]
Vuonna 1941 seurakunta hankki kivitalon Helsingin Fredrikinkadulta. Vuonna 1948 se osti samalta kadulta puutalon, jonka paikalle rakennettiin vuosina 1958–1961 Armas Lahtisen suunnittelema Islam-talo. Talon rakentaminen maksoi 170 miljoonaa markkaa, ja se rahoitettiin lainoilla ja lahjoituksilla. Seurakunta sai viiden miljoonan markan suuruiset lahjoitukset Pakistanista ja Turkista, sekä Marokosta 600 000 markkaa. Helsingin lisäksi Suomen Islam-seurakunnalla on seurakuntatalo Järvenpäässä sekä rukoushuoneet Turussa ja Kotkassa. Rakennuksia ei kutsuta moskeijoiksi, koska niistä puuttuvat minareetit.[5]
Seurakunnalla on hautausmaat Helsingissä Hietaniemen hautausmaalla ja Turussa kristillisten hautausmaiden yhteydessä. Ennen Karjalan menetystä myös Viipurissa oli islamilainen hautausmaa. Islamilaisten hautausmaiden ulkopuolella sijaitsee lisäksi kristillisille hautausmaille haudattujen muslimien aidattuja hautoja.[5]
Suuntaus ja toiminta [muokkaa]
Suomen Islam-seurakunnan edustamaa islamia on nimitetty euroislamiksi, mikä viittaa sen pitkiin juuriin Euroopassa. Sekä Helsingin emäseurakunta että Tampereen tytärseurakunta edustavat liberaalia islamia. Esimerkiksi asenteet alkoholinkäyttöä ja naisten asemaa kohtaan ovat vapaamieliset.[6] Muhammad-pilapiirrosjupakan aikaan Suomen Islam-seurakunta ei osallistunut mielenosoituksiin pilapiirroksia vastaan.[7]
Suomen Islam-seurakunta ei harjoita minkäänlaista käännytystyötä eikä hyväksy jäsenikseen muita kuin mišäärejä. Seurakuntaan eivät pääse myöskään mišäärien kanssa avioituneet, mutta näiden seka-avioliitossa syntyneiden lasten on mahdollista päästä seurakunnan jäseniksi. Syntyperäinen tataari voidaan hyväksyä seurakuntaan kolmen vuoden koeajan jälkeen. Islam-seurakunnan tiloissa saavat rukoilla kuitenkin muutkin kuin tataarit. Seurakunta on kutsunut Turkin suurlähettilään laskemaan vainajien muistopäivänä seppeleen kaatuneiden muistomerkille.[8] Seurakunnasta lähteneet ovat usein jättäytyneet väestörekisterissä ilman uskontokuntaa, ja toiseen uskontoon kääntyminen on ollut harvinaista.[3]
Lähteet [muokkaa]
- Leitzinger, Antero: Suomen tataarit. East-West Books Helsinki, 2006. ISBN 952-99592-2-2.
