Sikoangervo

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Sikoangervo
Sikoangervo kesäkuussa Cambridgen yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa
Sikoangervo kesäkuussa Cambridgen yliopiston kasvitieteellisessä puutarhassa
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Rosales
Heimo: Ruusukasvit Rosaceae
Suku: Angervot Filipendula
Laji: vulgaris
Kaksiosainen nimi
Filipendula vulgaris
(Moench)
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Sikoangervo Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Sikoangervo Commonsissa
Sikoangervon kukintoa kesäkuussa Virossa.

Sikoangervo (Filipendula vulgaris) on angervojen sukuun kuuluva kasvilaji joka kasvaa kuivilla ja paahteisilla paikoilla[1] Euroopassa ja keski- sekä Pohjois-Aasiassa.

Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sikoangervo on tavallista sukulaistaan, mesiangervoa (Filipendula ulmaria) paljon pienempi ja sirompi.

Sikoangervo kasvaa usein alle puolimetriseksi ja sen saattaa sekoittaa hienojakoisten lehtiensä takia siankärsämöön. Kukinto on huiskilo ja kukat valkoisia, mutta nuorena joskus punertavia. Juuret ovat osittain mukulamaisesti turvonneita.

Kukkii 2. vuodesta alkaen ja kesä- heinäkuussa.[1] Sikoangervo on lähes tuoksuton.[2]

Kukka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Säteittäinen, pienehkö kehä jonka leveys 10–15 mm, 5–6-lukuinen. Teriö valkoinen, hiukan punertava. Verhiönliuskat ovat useasti taakäänteisiä ja sisäpinnan tyveltä karvaisia. Heteitä paljon ja erillisiä emejä useita. Kukinto on kerrannaishuiskilo.[2]

Lehdet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sikoangervon lehdet ovat kierteisesti, korvakkeellisia. Sen alalehdet on lyhytruotisia, läheltä tyveä ruusukemaisesti, 10–20 cm pitkiä, päätöparisia, parilehdykkäisiä­liuskaisia. Lehdykkäpareja on paljon ja niiden välissä pieniä välilehdyköitä. Varsilehdet ovat lähes ruodittomia, 0,5–2 cm pitkiä, parijakoisia, isohampaisia, kapeita ja hieman karvaisia.[2]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sikoangervo on monivuotinen, eikä se leviä helposti ympäristöönsä. Se kasvaa kuivilla kalkkiperäisillä kedoilla, pientareilla, rinneniityillä ja kallioilla.[1] Sen yleisimmät pölyttäjät ovat kärpäset ja mehiläiset.[2] Levinneisyysalue on laaja ulottuen Euroopasta, keski- ja pohjois-Aasiaan.

Suomessa sikoangervoa tavataan Lounais- ja Etelä-Suomessa sekä Hämeessä. Laji on muinaistulokas kaikkialla muualla paitsi Etelä-Savossa ja Etelä-Karjalassa, jossa sitä on tavattu satunnaisena uustulokkaana. Ruotsissa sikoangervoa kasvaa varsin runsaasti, mutta vain etelässä Tukholmaan asti. Norjassa lajia esiintyy maan kaakkoisosissa.

Levinneisyydestä Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sikoangervoa tavataan usein rautakauden asutuksen yhteydessä. Sen runsas esiintyminen etelä- ja lounaisrannikon tuntumassa on usein liitetty merenkulkuun ja erityisesti viikinkien tukikohtiin, esimerkiksi Lounais-Suomen muinaisilla satamapaikoilla Sauvossa ja Huttalanmäellä Piikkiössä sekä Ahvenanmaalla. Rautakautisilla linnoilla Lounais-Suomessa sitä tavataan muun muassa Halikossa Rikalan linnavuorella niukasti ja Liedon Vanhalinnan ylätasanteella hyvin runsaasti. Sikoangervoa kasvaa myös vanhojen kartanoiden, kirkkojen ja pappiloiden ympäristöstä, mikä viittaisi myöhempäänkin rohdoskäyttöön.

Etelä-Hämeen eliömaakunnassa se on luokiteltu harvinaiseksi muinaistulokkaaksi ja alueella sitä tavataan vain Someron ja Hauhon kirkonkylällä. Koko Hämeessä kasvi on silmälläpidettävä sekä esiintymisensä että suojelun takia. Sen levinneisyysalueen pohjoisrajat ovat Satakunnassa missä se on harvinainen. Satakunnassa kasvia tavataan ainakin Kokemäen Leikkimäen rautakautisessa kalmistossa. Luonnosta löydettävät kasvustot ovat todennäköisesti merkki vanhasta asutuksesta ja löytötiedot olisi tärkeä ilmoittaa.

Lääke- ja ruokakasvina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Angervot ovat suosittuja lääkekasveja, ja myös sikoangervon juuret ja versot sisältävät parkkiaineita ja salisyylihappoa. 1800-luvulle saakka angervojen juurista, kukista ja lehdistä saatavia rohdoksia käytettiin muun muassa reumatismin ja kihdin lääkkeenä ainakin Saksassa. Lääketieteen professori Elias Tillandzin vuonna 1683 laatiman Turun ja sen ympäristön kasviluettelossa, sikoangervo esiintyy nimellä ”Filipendula saxifraga rubra”.

Sikoangervoa on käytetty myös ravintona sen runsaasti tärkkelystä sisältävien juurien takia. Esimerkiksi merimatkoilla sen juuria on käytetty ravintona, ja kasvi on levinnyt satamapaikoille. Etenkin Ruotsissa juuria on kerätty huonoina satovuosina. Kun vielä siat kulkivat vapaasti kylänraitilla, niiden on kerrottu mielellään kaivaneen sikoangervoa ravinnokseen.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aimo Nummi: Sikoangervo 4/2000. www.arkeo.net. Viitattu 2.6.2009.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Pratensis: Sikoangervo Viitattu 2.6.2009.
  2. a b c d LuontoPortti: Sikoangervo Viitattu 2.6.2009.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Naturhistoriska riksmuseet: Brudbröd Viitattu 2.6.2009. (ruotsiksi)