Mesiangervo

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mesiangervo
Filipendula-ulmaria.JPG
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Rosales
Heimo: Ruusukasvit Rosaceae
Suku: Angervot Filipendula
Laji: ulmaria
Kaksiosainen nimi
Filipendula ulmaria
(L.) Maxim.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Mesiangervo Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Mesiangervo Commonsissa
Kukinto

Mesiangervo eli niittymesiangervo[1] (Filipendula ulmaria) esiintyy kaikkialla Euroopassa ja Suomessa yleisesti koko maassa tunturipaljakoita lukuun ottamatta rannoilla, ojien varsilla, pakettipelloilla, kosteilla niityillä ja lehdoissa. Mesiangervon näköislaji on sikoangervo (Filipendula vulgaris), jota kasvaa Lounais-Suomessa ja Ahvenanmaalla.[2] Mesiangervo on Pohjanmaan maakunnan maakuntakukka.[3][4]

Kuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsi on punaruskea 50–120 cm korkea, jäykkä. Vartta kiertävät lehdet ovat 2–3 kertaa parilehdykkäiset ja aluslehdet ovat alta harmaita, lehdykät toistamiseen sahalaitaiset, päätölehdykkä selvästi muita isompi. Kukinto on tiheä, kermanvalkoinen kerrannaishuiskilo, voimakkaasti medelle tuoksuva. Itse kukat ovat pieniä, kukanosat 5-lukuiset. Hedelmä on 3 mm kokoinen pähkylä.

Mesiangervo kukkii kesä-elokuussa. Kukinnon voimakas meden tuoksu ja runsas siitepöly houkuttelee etenkin mehiläisiä ja kimalaisia sekä siitepölyä syöviä kärpäsiä. Myös kovakuoriaiset toimivat pölyttäjinä.

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aromaattisen tuoksunsa vuoksi kasvin lehtiä ja kukintoja on käytetty viinin ja oluen maustamiseen. Mesiangervo on kauppayrtti.[2]

Vaikuttavat aineosat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kasvi sisältää salisylaatteja, flavonoideja, eteeristä öljyä, sitruunahappoa ja myrkyllistä glykosidia, joka suurina annoksina voi aiheuttaa päänsärkyä.[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ella Räty, Pentti Alanko: Viljelykasvien nimistö. Helsinki: Puutarhaliiton julkaisuja, 2004. ISBN 951-8942-57-9.
  2. a b Raassina, Palmgren, Hujala: Yrttitarha 2000. Länsi-Pirkanmaan Koulutuskuntayhtymä, Osara. Viitattu 13.6.2009.
  3. Leinonen, Matti, Nyberg, Teuvo & Veistola, Simo: Koulun biologia: Metsät ja suot, s. 157. Otava, 2007.
  4. Maakunnan tunnusmerkit Pohjanmaan liitto. Viitattu 21.8.2009.
  5. Takapihan yrttikasvit -tietopaketti

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä kasveihin liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.