Saksanhirvi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Saksanhirvi
Uros
Uros
Uhanalaisuusluokitus: Elinvoimainen [1]
Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Nisäkkäät Mammalia
Lahko: Sorkkaeläimet Artiodactyla
Heimo: Hirvieläimet Cervidae
Alaheimo: Jalohirvet Cervinae [2]
Suku: Cervus
Laji: elaphus
Kaksiosainen nimi
Cervus elaphus
Linnaeus, 1758
Levinneisyyskartta
Saksanhirven luontainen levinneisyys Euraasiassa (ei sisällä Pohjois-Amerikan vapitia)
Saksanhirven luontainen levinneisyys Euraasiassa
(ei sisällä Pohjois-Amerikan vapitia)
Alalajit [2][3]
  • C. e. elaphus
  • C. e. alashanicus
  • C. e. atlanticus
  • C. e. barbarus – atlaksenhirvi
  • C. e. brauneri
  • C. e. canadensis – vapiti, kanadanhirvi
  • C. e. corsicanus – korsikanhirvi
  • C. e. hanglu – kashmirinhirvi
  • C. e. hispanicus
  • C. e. kansuensis
  • C. e. macneilli – macneillinhirvi
  • C. e. maral
  • C. e. nannodes
  • C. e. pannoniensis
  • C. e. songaricus
  • C. e. wallichii – shou, sikkiminhirvi
  • C. e. xanthopygus
  • C. e. yarkandensis – jarkandinhirvi
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Saksanhirvi Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Saksanhirvi Commonsissa

Saksanhirvi eli punahirvi[4] (Cervus elaphus) on hirvieläinten heimoon ja jalohirvien alaheimoon kuuluva sorkkaeläinlaji, jota tavataan Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa. Se on ainoa Euroopassa luontaisesti esiintynyt jalohirvilaji. Lajia on aiemmin ollut istutettuna Suomessakin, mutta viimeiset suomalaiset yksilöt kuolivat 1970-luvulla. Saksanhirvi on kooltaan Euroopan hirvieläimistä toiseksi suurin hirven jälkeen. Se jaetaan 18 eri alalajiin, joista pohjoisamerikkalaista vapitia pidetään toisinaan omana lajinaan. Nisäkäsnimistötoimikunta on ehdottanut, että saksanhirven suomenkieliseksi nimeksi vaihdettaisiin isokauris.[4]

Piirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uros on huomattavasti naarasta kookkaampi.[5]
Vasa.

Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksanhirvi on kookas, mutta kuitenkin hirveä selvästi pienempi hirvieläin. Sen säkäkorkeus on noin 120–150 cm ja ruumiin pituus 1,7–2,6 metriä. Häntä on noin 15 cm pitkä. Urokset painavat 100–255 kg ja naaraat 80–120 kg. Saksanhirven turkki on kesällä sileä ja punertavanruskea, talvella taas pitkäkarvaisempi ja karheampi sekä väriltään harmaanruskea. Vatsapuoli on tummempi kuin muu vartalo, ja peräpeili on vaalean kellertävä.[5][6][7][8]

Kiiman ajaksi uroksille kasvaa lyhyt harjas. Vanhan uroksen sarvet ovat huomattavan pitkät ja monihaaraiset.[6] Sarvet alkavat kasvaa vuosittain helmi-maaliskuussa, ja niistä irtoaa nahka heinä-elokuussa. Ne putoavat seuraavan vuoden helmi-huhtikuussa, jolloin uudet alkavat heti kasvaa tilalle.[8]

Vasat ovat vaaleanruskeita ja niissä on valkoisia pilkkuja.[8] Ne painavat syntyessään noin 10 kilogrammaa.[9]

Jäljet ja jätökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksanhirven jalanjälki on leveä ja kärjistään tylppä. Uroksen jalanjäljet ovat suuremmat kuin naaraan. Täysikasvuisen yksilön etujalan jälki on keskimäärin 8–9 cm pitkä ja 6–7 cm leveä. Takasorkka jättää 6–7 cm pitkän ja 4–5 cm leveän jäljen. Rauhallisesti kävelevän yksilön askelväli on 80–150 cm, ja etujalan jälki on takajalan jäljen vieressä tai tai heti sen edessä. Nopeasti ravaavan, laukkaavan tai hyppivän saksanhirven askelväli voi olla jopa 3,5 metriä. Tällöin sorkat on levitetty tavallista leveämmiksi, ja takajalan jälki jää etujalan eteen.[10]

Saksanhirven ulosteet ovat tummia ja muodoltaan neliömäisiä tai pitkulaisia. Niiden toisessa päässä on usein kapea ja pitkulainen kärki. Ne ovat tuoreina kiiltävän mustia, mutta kuivuessaan ne muuttuvat himmeiksi ja tummanruskeiksi. Kesäisin papanat ovat pehmeitä ja tarttuvat helposti toisiinsa kiinni muodostaen yhtenäisen kasan tai pötkön. Uroksen papanat ovat paksumpia kuin naaraan, ja niiden toisessa päässä on syvennys. Ulosteet ovat noin 20–25 mm pitkiä ja 13–18 mm paksuja.[10]

Kolontajälkiä tammessa.

Loppukesällä urokset hankaavat sarviaan puihin ja pensaisiiin, jolloin niihin jää hirvieläimille tyypillisiä kolontajälkiä. Toiminnan tarkoituksena on auttaa sarvien nahkaa irtoamaan. Myös syksyllä syntyy samankaltaisia hankausjälkiä, kun kiihtyneet urokset purkavat aggressiotaan puskemalla puuntaimia. Jälkimmäisestä jää jälkiä eri puolelle puuta, kun taas kolonta keskittyy vain yhdelle puunrungon sivulle.[10]

Saksanhirvet kaivavat reviireilleen kahdenlaisia maakuoppia. Rypykuoppia tehdään ympäri vuoden, ja eläin käyttää niitä mutakylpyjen ottamiseen. Muta auttaa saksanhirveä suojautumaan pistäviä hyönteisiä vastaan. Rypykuoppia on lähinnä soiden ja vesistöjen lähellä. Niiden vieressä on toisinaan puu, johon eläin hankaa itseään mutakylvyn jälkeen. Syksyn lisääntymisaikana urokset kaivavat niin kutsuttuja kiimakuoppia. Ne virtsaavat kuoppaan ja sitten kieriskelevät siinä voimistaakseen ominaishajuaan.[10]

Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksanhirvi suosii elinympäristönään avoimia ja puistomaisia metsiä, joiden lähellä on soita, järvenrantoja ja peltoja.[6] Runsaimmin sitä tavataan vuoristojen lehti- ja sekametsissä.[7] Laji elää luonnonvaraisena suuressa osassa Eurooppaa, Turkista Skotlantiin ja Espanjasta Baltian maihin ja Venäjälle. Pohjoismaissa lajia tavataan Tanskassa ja Norjan ja Ruotsin eteläosissa. Saksanhirviä elää myös Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa. Pohjois-Amerikassa elävä vapiti luokitellaan joskus saksanhirven alalajiksi, joskus omaksi lajikseen.[1][2] Saksanhirven alkuperäinen elinalue Euroopassa on supistunut, ja kanta on hajonnut erillisiksi populaatioiksi.[6] Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN luokittelee lajin silti edelleen elinvoimaiseksi.[1]

Saksanhirviä on keskiajalta lähtien istutettu metsästyspuistoihin luontaisen levinneisyysalueen ulkopuolelle.[11] Sitä tavataan siirrettynä Euroopankin ulkopuolella Argentiinassa, Chilessä, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa.[2] Uudessa-Seelanissa tämä vieraslaji on runsastunut niin paljon, että niitä on täytynyt hävittää järjestelmällisesti.[5] Saksanhirvi onkin luokiteltu yhdeksi maailman sadasta haitallisimmasta vieraslajista.[12]

Saksanhirviä on esiintynyt istutettuna myös lounaisimmassa Suomessa. Laji tuotiin riistaeläimeksi Ahvenanmaalle ja Ruissaloon jo 1400–1500-luvulla.[13] Ruissalon viimeiset yhdeksän yksilöä poistettiin saarelta vuonna 1599, ja Ahvenanmaan kanta hävisi 1600-luvun alussa.[5] Lajia ei ole kannattanut istuttaa Suomeen laajemmalti, koska talvet ovat liian lumisia ja kylmiä keskieurooppalaiseen ilmastoon sopeutuneelle lajille.[11] Saksanhirvi on kuitenkin edelleen Ahvenanmaan vaakunaeläin.[14]

Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naaraat liikkuvat joskus suurinakin laumoina.

Käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksanhirvi on liikkeellä enimmäkseen yöllä.[6] Se pysyttelee päiväsaikaan piilossa pensaikossa tai kaislikossa ja lähtee liikkeelle usein vasta keskiyöllä ja uudelleen aamunkoitteessa.[7] Saksanhirvi on kestävä juoksija ja taitava uimari sekä hyppijä. Se kykenee laukkaamaan lyhyitä matkoja nopeasti. Se ottaa mielellään mutakylpyjä kaivamassaan rypykuopassa mutta varsinkaan urokset eivät mielellään liiku sateella. Saksanhirvet elävät laumoissa, joissa kussakin on vasoja lukuunottamatta vain joko uroksia tai naaraita, mutta vanhat urokset voivat elää myös yksinään tai pareittain.[8]

Saksanhirven tunnetuin ääni on uroksen kiima-aikana päästämä matalan kumea, törähtelevä ja kilometrien päähän kuuluva mylvintä.[7]

Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksanhirvi syö kesällä vihreitä kasvinosia, kuten ruohoja, versoja, puunlehtiä ja -silmuja, marjoja, hedelmiä ja tammen- ja pyökinterhoja sekä sieniä.[7][8] Se vierailee myös viljapelloilla,[7] ja talvella se hyödyntää varpuja ja erityisesti havupuiden kuorta.[6]

Saksanhirvi muokkaa elinympäristönsä kasvillisuutta voimakkaasti. Elinalueen puiden alaosissa ei ole lainkaan oksia. Saksanhirven puiden oksiin ja kuoreen jättämät syöntijäljet ovat samankaltaisia kuin hirvellä, mutta hieman pienempiä. Laji vierailee usein pelloilla ja nostaa maasta esiin pieniä juureksia. Se syö kustakin juureksesta vain pienen palan, jolloin koko kasvi kuolee ja viljelijälle aiheutuvat vahingot voivat olla suuret.[10]

Lisääntyminen ja elinikä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelevat urokset.

Saksanhirven kiima-aika on syksyllä, Euroopassa yleensä elokuun lopusta lokakuun alkuun. Kesän ajan koossa olleet laumat hajaantuvat ja urokset alkavat kerätä itselleen mahdollisimman suurta haaremia, jota ne puolustavat muita uroksia vastaan. Urokset kuuluttavat reviiriensä rajoja mylvimällä, ja tarvittaessa ne selvittävät arvoasemansa puskuotteluissa. Naaraan tiineys kestää 7,5–8,5 kuukautta. Se synnyttää kerrallaan yhden poikasen, joka syntyy touko-kesäkuussa. Emo vierottaa vasan puolivuotiaana, mutta vasta vuoden ikäisenä se tulee toimeen täysin itsenäisesti. Nuoret naaraat voivat pysytellä emonsa seurassa jopa kolmevuotiaiksi asti.[6][7][8][9]

Saksanhirvi saavuttaa sukukypsyyden yleensä vasta kaksivuotiaana. Aikuistumisnopeuteen vaikuttaa kuitenkin paljon se, millaisissa sääoloissa vasa on syntynyt. Vanhin tunnettu saksanhirvi eli vankeudessa 31-vuotiaaksi.[9]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Lovari, S., Herrero. J., Conroy, J., Maran, T., Giannatos, G., Stubbe, M., Aulagnier, S., Jdeidi, T., Masseti, M. Nader, I., de Smet, K. & Cuzin, F.: Cervus elaphus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2014.2. 2008. International Union for Conservation of Nature, IUCN, www.iucnredlist.org. Viitattu 25.7.2014. (englanniksi)
  2. a b c d Wilson & Reeder: Cervus elaphus Mammal Species of the World. Bucknell University. Viitattu 10.5.2010. (englanniksi)
  3. Koivisto, Ilkka; Sarvala, Maija; Liukko, Ulla-Maija (toim.): Maailman uhanalaiset eläimet 4. Nisäkkäät, Matelijat, s. 57, 74–84. Weilin+Göös, 1992. ISBN 951-35-4689-6. (alalajien suomenkieliset nimet)
  4. a b Nisäkäsnimistötoimikunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet 2008 Selite = vahvistamaton ehdotus nisäkkäiden nimiksi. Viitattu 12.7.2010.Suomen kielen lautakunta suhtautui toimikunnan nimistöehdotukseen torjuvasti. Ks. Suomen kielen lautakunta: Maailman nisäkkäiden suomenkieliset nimet Kotus.fi. 20.11.2008. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Viitattu 18.10.2011.
  5. a b c d Nummi, Petri: Suomeen istutetut riistaeläimet, s. 36. Julkaisusarjan 9. osa. 2. uudistettu painos. Helsinki: Helsingin yliopisto, Maatalous- ja Metsäeläintieteen Laitos, 1988. ISBN 951-45-4760-8.
  6. a b c d e f g Nuorteva, Pekka; Henttonen, Heikki: Eläimiä värikuvina: Nisäkkäät, matelijat, sammakkoeläimet, s. 108-109. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 951-0-13603-4.
  7. a b c d e f g Laukkanen, Anna-Maija; Virtanen, Matti: Koko perheen eläinkirja, s. 107. 2. painos. Vantaa: Kirjalito, 1997. ISBN 951-28-1927-9.
  8. a b c d e f Eisenreich, Wilhelm: Koko perheen luonto-opas: Kasvit, sienet, pieneläimet, perhoset, kalat, linnut, nisäkkäät, s. 186. 4. painos. Suom. Nuuja, Ismo; Palokangas, Risto. Jyväskylä: Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4735-7.
  9. a b c Longevity, ageing, and life history of Cervus elaphus (englanniksi) Luettu 12.7.2010
  10. a b c d e Bang, Preben; Dahlström, Preben: Mikä tästä meni? - Eläinten jäljillä, s. 22, 74, 105, 111, 153, 179, 192, 241-243, 247. Suom. Heikura, Kalevi; Tolvanen, Mattias. Porvoo: WSOY, 2000. ISBN 951-0-23223-8.
  11. a b Kalaja, Eeva: Suomen Luonnon Tietosanakirja, s. 342. Helsinki: Valitut Palat, 1977. ISBN 951-9078-31-2.
  12. 100 of the World's Worst Invasive Alien Species Issg.org. Global Invasive Species Database. Viitattu 26.10.2010. (englanniksi)
  13. Neuvonen, Veikko: Luontokohteet, s. 55. Suomen 100 -sarja. Helsinki: Karttakeskus, 2010. ISBN 978-951-593-397-3.
  14. Hagerlund, Tony: Kuntavaakunat maakunnittain: Ahvenanmaa kunnat.net. 11.5.2006. Suomen Kuntaliitto. Viitattu 1.3.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]