Isokauris
| Isokauris | |
|---|---|
 Uros |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Sorkkaeläimet Artiodactyla |
| Heimo: | Hirvieläimet Cervidae |
| Alaheimo: | Jalokauriit Cervinae [2] |
| Suku: | Isokauriit Cervus |
| Laji: | elaphus |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Cervus elaphus |
|
 Isokauriin levinneisyys. |
|
| Alalajit[1][3] | |
| Katso myös | |
Isokauris eli saksanhirvi eli punahirvi (Cervus elaphus)[5][6] on hirvieläinten heimoon ja jalokauriiden alaheimoon kuuluva sorkkaeläinlaji, jota tavataan Euroopassa, Keski-Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa. Se on ainoa Euroopassa luontaisesti esiintynyt jalokaurislaji. Lajia on aiemmin ollut istutettuna Suomessakin, mutta viimeiset suomalaiset yksilöt kuolivat 1970-luvulla. Isokauris on kooltaan Euroopan hirvieläimistä hirven jälkeen suurin. Isokauriista on aiemmin erotettu 18 eri alalajia, mutta pohjoisamerikkalaiset (vapiti) ja itäaasialaiset (mm. japaninkauris) alalajit on nyttemmin erotettu omiin lajeihinsa. Nimi isokauris tuli käyttöön saksanhirven sijaan Nisäkäsnimistötoimikunnan ehdotuksesta (2008), joka rajasi hirvi-nimityksen käytön hirven sukuun (Alces). Nykyisin Kielitoimiston sanakirja ja Suomen Lajitietokeskus pitävät isokauris-nimeä ensisijaisena.[6][5]
Piirteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Koko ja ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isokauris on kookas, mutta kuitenkin hirveä selvästi pienempi hirvieläin. Sen säkäkorkeus on noin 120–150 cm ja ruumiin pituus 1,7–2,6 metriä. Häntä on noin 15 cm pitkä. Urokset painavat 100–255 kg ja naaraat 80–120 kg. Isokauriin turkki on kesällä sileä ja punertavanruskea, talvella taas pitkäkarvaisempi ja karheampi sekä väriltään harmaanruskea. Vatsapuoli on tummempi kuin muu vartalo, ja peräpeili on vaalean kellertävä.[7][8][9][10]
Kiiman ajaksi uroksille kasvaa lyhyt harjas. Vanhan uroksen sarvet ovat huomattavan pitkät ja monihaaraiset.[8] Sarvet alkavat kasvaa vuosittain helmi-maaliskuussa, ja niistä irtoaa nahka heinä-elokuussa. Ne putoavat seuraavan vuoden helmi-huhtikuussa, jolloin uudet alkavat heti kasvaa tilalle.[10]
Vasat ovat vaaleanruskeita ja niissä on valkoisia pilkkuja.[10] Ne painavat syntyessään noin 10 kilogrammaa.[11]
Jäljet ja jätökset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isokauriin jalanjälki on leveä ja kärjistään tylppä. Uroksen jalanjäljet ovat suuremmat kuin naaraan. Täysikasvuisen yksilön etujalan jälki on keskimäärin 8–9 cm pitkä ja 6–7 cm leveä. Takasorkka jättää 6–7 cm pitkän ja 4–5 cm leveän jäljen. Rauhallisesti kävelevän yksilön askelväli on 80–150 cm, ja etujalan jälki on takajalan jäljen vieressä tai heti sen edessä. Nopeasti ravaavan, laukkaavan tai hyppivän isokauriin askelväli voi olla jopa 3,5 metriä. Tällöin sorkat on levitetty tavallista leveämmiksi, ja takajalan jälki jää etujalan eteen.[12]
Isokauriin ulosteet ovat tummia ja muodoltaan neliömäisiä tai pitkulaisia. Niiden toisessa päässä on usein kapea ja pitkulainen kärki. Ne ovat tuoreina kiiltävän mustia, mutta kuivuessaan ne muuttuvat himmeiksi ja tummanruskeiksi. Kesäisin papanat ovat pehmeitä ja tarttuvat helposti toisiinsa kiinni muodostaen yhtenäisen kasan tai pötkön. Uroksen papanat ovat paksumpia kuin naaraan, ja niiden toisessa päässä on syvennys. Ulosteet ovat noin 20–25 mm pitkiä ja 13–18 mm paksuja.[12]
Loppukesällä urokset hankaavat sarviaan puihin ja pensaisiin, jolloin niihin jää hirvieläimille tyypillisiä kolontajälkiä. Toiminnan tarkoituksena on auttaa sarvien nahkaa irtoamaan. Myös syksyllä syntyy samankaltaisia hankausjälkiä, kun kiihtyneet urokset purkavat aggressiotaan puskemalla puuntaimia. Jälkimmäisestä jää jälkiä eri puolelle puuta, kun taas kolonta keskittyy vain yhdelle puunrungon sivulle.[12]
Isokauriit kaivavat reviireilleen kahdenlaisia maakuoppia. Rypykuoppia tehdään ympäri vuoden, ja eläin käyttää niitä mutakylpyjen ottamiseen. Muta auttaa eläintää suojautumaan pistäviä hyönteisiä vastaan. Rypykuoppia on lähinnä soiden ja vesistöjen lähellä. Niiden vieressä on toisinaan puu, johon eläin hankaa itseään mutakylvyn jälkeen. Syksyn lisääntymisaikana urokset kaivavat niin kutsuttuja kiimakuoppia. Ne virtsaavat kuoppaan ja sitten kieriskelevät siinä voimistaakseen ominaishajuaan.[12]
Levinneisyys ja elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isokauris suosii elinympäristönään avoimia ja puistomaisia metsiä, joiden lähellä on soita, järvenrantoja ja peltoja.[8] Runsaimmin sitä tavataan vuoristojen lehti- ja sekametsissä.[9] Laji elää luonnonvaraisena suuressa osassa Eurooppaa, Turkista Skotlantiin ja Espanjasta Baltian maihin ja Venäjälle. Pohjoismaissa lajia tavataan Tanskassa ja Norjan ja Ruotsin eteläosissa. elää myös Keski-Aasiassa ja Pohjois-Afrikassa. Pohjois-Amerikassa elävä vapiti luokiteltiin ennen isokauriin alalajiksi, nykyisin omaksi lajikseen.[1][2] Isokauriin alkuperäinen elinalue Euroopassa on supistunut, ja kanta on hajonnut erillisiksi populaatioiksi.[8] Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN luokittelee lajin edelleen elinvoimaiseksi.[1]
Isokauriita on keskiajalta lähtien istutettu metsästyspuistoihin luontaisen levinneisyysalueen ulkopuolelle.[13] Sitä tavataan siirrettynä Euroopankin ulkopuolella Argentiinassa, Chilessä, Australiassa ja Uudessa-Seelannissa.[2] Uudessa-Seelanissa tämä vieraslaji on runsastunut niin paljon, että niitä on täytynyt hävittää järjestelmällisesti.[7] Isokauris onkin luokiteltu yhdeksi maailman sadasta haitallisimmasta vieraslajista.[14]
Isokauris on esiintynyt istutettuna myös lounaisimmassa Suomessa. Laji tuotiin riistaeläimeksi Ahvenanmaalle ja Ruissaloon jo 1400–1500-luvulla.[15] Ruissalon viimeiset yhdeksän yksilöä poistettiin saarelta vuonna 1599, ja Ahvenanmaan kanta hävisi 1600-luvun alussa.[7] Lajia ei ole kannattanut istuttaa Suomeen laajemmalti, koska talvet ovat liian lumisia ja kylmiä keskieurooppalaiseen ilmastoon sopeutuneelle lajille.[13] Isokauris on kuitenkin edelleen Ahvenanmaan vaakunaeläin.[16]
Elintavat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isokauris on liikkeellä enimmäkseen yöllä.[8] Se pysyttelee päiväsaikaan piilossa pensaikossa tai kaislikossa ja lähtee liikkeelle usein vasta keskiyöllä ja uudelleen aamunkoitteessa.[9] Isokauris on kestävä juoksija ja taitava uimari sekä hyppijä. Se kykenee laukkaamaan lyhyitä matkoja nopeasti. Se ottaa mielellään mutakylpyjä kaivamassaan rypykuopassa mutta varsinkaan urokset eivät mielellään liiku sateella. Isokauriit elävät laumoissa, joissa kussakin on vasoja lukuun ottamatta vain joko uroksia tai naaraita, mutta vanhat urokset voivat elää myös yksinään tai pareittain.[10]
Isokauriin tunnetuin ääni on uroksen kiima-aikana päästämä matalan kumea, törähtelevä ja kilometrien päähän kuuluva mylvintä.[9]
Ravinto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isokauris syö kesällä vihreitä kasvinosia, kuten heiniä, ruohoja, versoja, puunlehtiä ja -silmuja, marjoja, hedelmiä ja tammen- ja pyökinterhoja sekä sieniä.[9][10] Se vierailee myös viljapelloilla,[9] ja talvella se hyödyntää varpuja ja erityisesti havupuiden kuorta.[8] Matala lumi ei estä isokaurista etsimästä ravintoa maasta, mutta syvä lumi ajaa sen syömään mm. kuusen ja pajun pehmeitä osia[17].
Isokauris muokkaa elinympäristönsä kasvillisuutta voimakkaasti. Elinalueen puiden alaosissa ei ole lainkaan oksia. Isokauriinn puiden oksiin ja kuoreen jättämät syöntijäljet ovat samankaltaisia kuin hirvellä, mutta hieman pienempiä. Laji vierailee usein pelloilla ja nostaa maasta esiin pieniä juureksia. Se syö kustakin juureksesta vain pienen palan, jolloin koko kasvi kuolee ja viljelijälle aiheutuvat vahingot voivat olla suuret.[12]
Lisääntyminen ja elinikä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Isokauriin kiima-aika on syksyllä, Euroopassa yleensä elokuun lopusta lokakuun alkuun. Kesän ajan koossa olleet laumat hajaantuvat ja urokset alkavat kerätä itselleen mahdollisimman suurta haaremia, jota ne puolustavat muita uroksia vastaan. Urokset kuuluttavat reviiriensä rajoja mylvimällä, ja tarvittaessa ne selvittävät arvoasemansa puskuotteluissa. Naaraan tiineys kestää 7,5–8,5 kuukautta. Se synnyttää kerrallaan yhden poikasen, joka syntyy touko-kesäkuussa. Emo vieroittaa vasan puolivuotiaana, mutta vasta vuoden ikäisenä se tulee toimeen täysin itsenäisesti. Nuoret naaraat voivat pysytellä emonsa seurassa jopa kolmevuotiaiksi asti.[8][9][10][11]
Isokauris saavuttaa sukukypsyyden yleensä vasta kaksivuotiaana. Aikuistumisnopeuteen vaikuttaa kuitenkin paljon se, millaisissa sääoloissa vasa on syntynyt. Vanhin tunnettu isokauris eli vankeudessa 31-vuotiaaksi.[11]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Lovari, S., Lorenzini, R., Masseti, M., Pereladova, O., Carden, R.F., Brook, S.M. & Mattioli, S.: Cervus elaphus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2022-2. 2018. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 24.1.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c Wilson & Reeder: Cervus elaphus Mammal Species of the World. Bucknell University. Viitattu 10.5.2010. (englanniksi)
- ↑ Koivisto, Ilkka; Sarvala, Maija; Liukko, Ulla-Maija (toim.): Maailman uhanalaiset eläimet 4. Nisäkkäät, Matelijat, s. 57, 74–84. Weilin+Göös, 1992. ISBN 951-35-4689-6. (alalajien suomenkieliset nimet)
- ↑ KOMISSION ASETUS (EU) 2019/2117 EUR-Lex. Viitattu 9.11.2020.
- ↑ a b Isokauris (punahirvi, saksanhirvi) – Cervus elaphus Laji.fi Suomen Lajitietokeskus. Viitattu 10.10.2020.
- ↑ a b Kotimaisten kielten keskus ja Kielikone Oy: saksanhirvi Kielitoimiston sanakirja. 2020. Viitattu 10.10.2020.
- ↑ a b c d Nummi, Petri: Suomeen istutetut riistaeläimet, s. 36. Julkaisusarjan 9. osa. 2. uudistettu painos. Helsinki: Helsingin yliopisto, Maatalous- ja Metsäeläintieteen Laitos, 1988. ISBN 951-45-4760-8.
- ↑ a b c d e f g Nuorteva, Pekka; Henttonen, Heikki: Eläimiä värikuvina: Nisäkkäät, matelijat, sammakkoeläimet, s. 108–109. Porvoo: WSOY, 1989. ISBN 951-0-13603-4.
- ↑ a b c d e f g Laukkanen, Anna-Maija; Virtanen, Matti: Koko perheen eläinkirja, s. 107. 2. painos. Vantaa: Kirjalito, 1997. ISBN 951-28-1927-9.
- ↑ a b c d e f Eisenreich, Wilhelm: Koko perheen luonto-opas: Kasvit, sienet, pieneläimet, perhoset, kalat, linnut, nisäkkäät, s. 186. 4. painos. Suomentanut Nuuja, Ismo; Palokangas, Risto. Jyväskylä: Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4735-7.
- ↑ a b c Longevity, ageing, and life history of Cervus elaphus (englanniksi) Luettu 12.7.2010
- ↑ a b c d e Bang, Preben; Dahlström, Preben: Mikä tästä meni? - Eläinten jäljillä, s. 22, 74, 105, 111, 153, 179, 192, 241-243, 247. Suomentanut Heikura, Kalevi; Tolvanen, Mattias. Porvoo: WSOY, 2000. ISBN 951-0-23223-8.
- ↑ a b Kalaja, Eeva: Suomen Luonnon Tietosanakirja, s. 342. Helsinki: Valitut Palat, 1977. ISBN 951-9078-31-2.
- ↑ 100 of the World's Worst Invasive Alien Species Issg.org. Global Invasive Species Database. Arkistoitu 20.4.2016. Viitattu 26.10.2010. (englanniksi)
- ↑ Neuvonen, Veikko: Luontokohteet, s. 55. Suomen 100 -sarja. Helsinki: Karttakeskus, 2010. ISBN 978-951-593-397-3.
- ↑ Hagerlund, Tony: Kuntavaakunat maakunnittain: Ahvenanmaa kunnat.net. 11.5.2006. Suomen Kuntaliitto. Viitattu 1.3.2013.
- ↑ Euroopan nisäkkäät, Bjärnvall & Ullström, Tammi 2003, s. 224
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ARKive: Red deer (Cervus elaphus) (Arkistoitu – Internet Archive) (englanniksi)
- Animal Diversity Web (englanniksi)
- Encyclopedia of Life: Cervus elaphus (luettu 12.7.2010) (englanniksi)